Vaikka me oltiinkin hulluja
"Helvetin hullut!" Käännyn katsomaan Kristan
osoittamaan suuntaan. Loppukesän hämärässä illassa näen koulun katolla
pyöräilijän ääriviivat. "Mitä vit–", aloitan, kun katolta kuuluva
sotahuuto hiljentää mut. Me jähmetymme katsomaan, kuinka uhkarohkea pyöräilija
keulii ja pyörii katon reunalla näyttäen kuolemalle pitkää nenää. Taempana
näkyy muitakin, mutta vain yksi on tarpeeksi rohkea, taikka tyhmä ilkkuakseen
pudotuksen reunalla.
Me
istutaan aidan päällä, kun jätkät vihdoin tulevat alas. "Helvetin
hullut!" Krista huudahtaa uudelleen, mutta ihailu äänestä kaikuen. Jätkät
virnistelevät selkeästi tyytyväisinä lähestyessään meitä. Mä käännyn
puhaltaakseni tupakan savut poispäin tulijoista, kun huomioni kiinnittyy
jätkäporukan taakse. Porukan viimeisenä kävelee jätkä, josta tihkuu
itsevarmuus, maailman viimeisen cowboyn asenne. Että se tulee ja ottaa. Jätkä
huomaa katseeni ja vinkkaa laiskasti silmää. Käännän kasvoni nopeasti poispäin.
'Voi helvetti, mikä ilmestys.' Vetäisen myrkkyä keuhkoihini ja käännyn takaisin
kuuntelemaan keskustelua. Joonas yrittää leikillään suostutella Kristaa
luokseen ja Krista on leikissä mukana. Muut jätkät naureskelevat. Paitsi tämä
viimeinen, jota en ole ennen nähnyt. "Miten te uskalsitte?" Krista
kysäisee. Jätkät virnistelevät. "Kuka teistä oli ihan tossa
reunalla?" Krista jatkaa. Jätkät menevät noloiksi mutta kääntyvät
yksitellen katsomaan porukan viimeisenä tullutta tuntematonta, joka virnistää,
kumartaa, tumppaa tupakkansa ja lähtee poispäin, luoden minuun intensiivisen
katseen, johon vastaan ihmetellen. Jätkä kohottaa toista kulmaansa ja kääntyy
sitten nauraen poispäin. Jättäen naurunsa kaikumaan kivisten seinien keskelle.
***
Niin mä tapasin sut.
***
”Ai säkö et oo sellane?” tummat silmät katsovat mua arvioiden.
”Millanen?” kysyn ja vastaan katseeseen haastavasti. ”Sellanen kuin noi kaikki
muut”, jätkä puhaltaa tupakan savut ulos ja viittoo päällään läheisen talon
kuistilla seisovaan ihmisryppääseen. ”Mulla ei oo tapana luokitella itteeni
mitenkään”, vastaan. ”Harmi sinänsä, mä oisin luokitellut sut ´kannattaa
yrittää´ kategoriaan”. Jätkä tumppaa tupakan ja tulee ihan mun lähelle tummine hiuksineen sekä silmineen ja kuiskaa huulet korvaani hipoen: ”Oot
oikeessa, sä et oo niin kuin nuo, mut en oo mäkään.”
***
Niin mä sain sun huomiosi.
***
Mä tanssin, tunnen musiikin alkoholin sumentamissa
soluissani ja annan sen viedä. Mä tiedän kerääväni katseita, sehän tässä on
tarkoitus. Mutta mä janoan vain yhden silmäparin huomiota. Vilkaisen
tanssiessani ihmismassan lomitse nurkkaan, josta tummat viettelevät silmät
seuraavat jokaista liikettäni. Vinkkaan silmää ja jatkan tanssimista punaiset
hiukset liekkimerenä roihuten. Pian tunnen kylmät kädet vyötärölläni ja
hengityksen korvani juuressa.
”Tollanen kiusaaminen on rikollista, mutta eiköhän me jotain
sulle keksitä.” Kädet vetävät mut lähemmäksi takanani olevaa lihaksikasta
vartaloa, vartaloa, jota vasten jokainen tyttö haluaisi nojata, mutta vain mä
olen etuoikeutettu tekemään sen.
”Sä oot tulessa kun sä tanssit, etkä vähiten sun hiusten
takia”, kuuluu kuiskaus takaani ja kädet kiertyvät ympärilleni tiukemmin.
Virnistän, sillä tiedän nyt jokaisen tytönkin kateudesta vihreän katseen
kiinnittyvän muhun ja Jareen, jätkään joka ottaa kenet haluaa ja joka haluaa
vain mut.
***
Niin mä sain sun kosketuksesi.
***
"Sanotaan että mä oon äkänen". Nyökkäät.
"Sanotaan et mä oon pelottava, kun mä suutun".
Nyökkäät.
"Että tiedoks vaan", sanon ja käännyn pois. Tartut
mua kädestä ja vedät takaisin luoksesi.
"Mäpä en pelkääkään sua."
"Niinhän sä luulet", ivailen.
"Mä oon valmis ottamaan siitä selvää ja kantamaan
vastuun seurauksista", virnistät.
"No omapahan on ongel–" Sä keskeytät mut
suudelmalla. Eikä millä tahansa suudelmalla vaan rohkealla, uskaliaalla.
Suudelmalla, joka saa mun jalat tutisemaan ja vatsan heittämään voltteja, mutta
sitä mä en sulle kerro, koskaan. En koska se pilaisi mun maineen, jolla mä sain
sut. Sä kun et koskaan kieltäydy haasteesta ja mä oon sun elämäs suurin haaste,
vaikket sä sitä vielä tiedä.
***
Niin mä sain sut.
***
Jare, mun Jare. Se on Stadista, just se pahapoika mihin
kaikki ihastu. Just niin ihana kuin ajatella saatto tummine hiuksineen,
silmineen ja hurmurihymyineen ja just niin kusipää kuin arvata voi. Just se
jätkä johon halusi sekaantua, muttei kannattanut. Muttei se ketä tahansa
ottanutkaan. Se otti just sen kenet se halusi. Ja se halus mut. Ja totta kai mä
halusin sen. Hulluko mä olin? En, se haasto mut, katseellaan, huulillaan ja
sanoillaan olemaan kanssaan, vaikka mä tiesin sen maineen. Maineen jonka se oli
hankkinut iskemällä aina just sen tytön, jonka halusi ja jättämällä tämän
sitten, kun löysi paremman. Maineen playerinä. Maineen josta se oli ylpeä.
Mä en tiedä miks just Jare. Miksi juuri
silloin, mutta mä kyllä tiesin sen olleen kaiken sen arvoista, kun me suudeltiin
ekan kerran, kun se sano et se haluaa olla mun kanssa. Mikä mä olin sitä
vastustamaan.
Kateelliset
sano, et se pyöritti mua oman pillinsä mukaan, niin kuin se joskus tekikin.
Mutta mä olin ainut tyttö jonka perään se lähti, jos mä häivyin, ainut kelle se
selitteli tekojaan, ainut kestä se oikeesti välitti. Mä olin sen ykköstyttö ja
totta kai mä tiesin sen.
***
Muistan joskus kadehtineeni sun kykyäsi unohtaa kaikki, ihan
kaikki, nousta pilviin ja tippua virnuillen alas vain näyttääksesi ettei sua
voi hallita, vaikka tiesit jo pudotuksen hetkellä olevasi väärässä. Vai
tiesitkö. Mä en lopulta ole varma tiesitkö sä olevas voittamaton vai oliko
sulla vain vitun hyvä tuuri. Oli miten oli, sun kykysi unohtaa on parantunut
huomattavasti noista päivistä.
Mä kattelen sun kurttusia, joskus niin komeita kasvoja ja
kuuntelen sun rahisevaa hengitystäs. Ajatella, että kaikkien niiden vuosien
jälkeen me olemme tässä, tällä tavalla. Sä sairaalasängyssä voimattomana maaten,
vain varjona entisestä loistostasi. Niin ovat vuodet vierineet. Enää ei polteta
tupakkaa ja haistatella maailmalle, saatikka kuolemalle. Ei nyt kun se on
ajankohtaista. Kuolemaa täytyy kunnioittaa, edes hyvittääkseen aiemman
suhtautumisensa. Enää ei juosta kilpaa kaupungin pimeässä syysyössä, ei
tanssita aamuyöhön asti baarien hämyssä. Ei, se aika on kauan sitten mennyt.
Enää ei edes matkustella lomilla ympäri maailmaa, ei vaihdeta intohimoisia
suudelmia töiden jälkeen. Ei vietetä iltaa ulkona. Enää ei naureta toistemme
silmien väliin pikku hiljaa ilmestyneille rypyille, ei, nyt niitä on jo liikaa.
Vanhenemisen ilo katoaa yleensä varhain. Vaan ei meiltä. Meiltä sen vei vasta
vanhuus, kun ei enää kyetty juoksemaan tai edes kävelemään sitä karkuun.
Tähän
ollaan tultu. On sanottu sanat, on vannottu valat. Myötä- ja vastamäessä ja
silti tähän on päädytty. Millaista on rakkaus, kun toinen alkaa unohtamaan?
Unohdus hiipii elämään pikkuhiljaa, alkaa vaarattomasta avainten kadotuksesta,
vaatteiden hävityksestä. Mutta sehän on normaalia, niin käy kaikille. Päivät
menevät sekaisin. "Ai mitä oli sovittu?" "En minäkään kaikkea
muista!" Tulee viha. "En mä niitä piilota!" "Miksei ne
perkeleen tavarat voi pysyä siellä mihin ne laittaa!" Sitten tulee pelko.
Pelko, kun herää yöllä ja toinen makaa hiljaa hereillä, muttei aamulla muista
sitä. Suurempi pelko kun sä suostut vihdoin lääkäriin. Turtumus kun saat
diagnoosin. Asian kanssa voi oppia elämään. Niin, en mä sitä koko ajan ole
ajatellut, mutta sen unohtaminen on vaikeaa, kun sä kysyt kotona: "Missä
me ollaan?" ja "Onko nyt aamu vai ilta?" Surullisinta on huomata sun
pikku hiljaa hyväksyvän tilanteen. Pikku hiljaa silmistäsi on kadonnut
välittäminen ja tilalle on astunut tyhjyys. Sinä jota minä rakastan täydestä
sydämestäni olet vajonnut unohduksen murheelliseen virtaan, räpiköimättä,
muistamatta, mitä menetät, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä kuori, jossa tiedän
vastarakkauden joskus asuneen.
Rakkauden
piti olla ikuista, "Kunnes kuolema meidät erottaa". Mutta me olemme
molemmat yhä elossa, mutta vain mä edelleen rakastan. Kaikkein pahinta oli kun
ensimmäisen kerran kysyit: "Kuka sä oot?" Sä et muista mua, et
rakkautta, mitään. Mutta välillä sulla on selkeä hetki ja muistatkin. Ikinä ei
voi tietää. Sä olet hylännyt mut, jättänyt mut yksin, vaikka lupasit, ettet
koskaan tee niin. Toisaalta olet yhä täällä, tavoitettavissa. Mä muistan
millainen sä olit, millaista meillä oli, miten mä rakastin ja rakastan sua yhä
ja miten sä rakastit mua. Sä teet hidasta kuolemaa ja mä kärsin hidasta eroa.
Jos puoliso kuolee yllättäen, hän kuolee rakastaen. Mutta miten on sun laitasi?
Vaikka sä aina silloin tällöin selvinä hetkinäs, joita tulee yhä harvemmin ja
harvemmin, muistat mut, ja sanot rakastavasi, niin joskus ne loppuvat kokonaan.
Ja vaikka mä tiedän, että sä rakastat mua yhä edelleen, ikuisesti, että sä et
vaan muista sitä enää, niin se on kidutusta, kidutusta sulle. Kidutusta mulle.
Sä kuolet yksin unohtaneena. Mä jään kärsimään.
Sä
olet luvannut rakastaa mua ja olla mun tukena maailmaan loppuun asti. Se on
lupaus, jota sä et voinut pitää. Mä olen jo nyt yksin, vaikka sun rintasi yhä
kohoilee. Sä rikoit sun lupaukses. Sä jätit mut yksin. Ja mä teen tän yhtä
paljon rakkaudesta kuin itsekkyydestäkin. Mä en kestä kattoa sun hidasta
kuolemaa. Mä uskon, että sä tekisit saman mulle. Mä toivon et sä tekisit saman
mulle. Mä nousen ylös ja poistun sun liikkumattomaksi jähmettyneen ruumiisi
luota itkien. Ja kuka sanoi ettei vapauteen voi kuolla?
Teksti: Veera Savelius