torstai 15. helmikuuta 2018

KEVÄTTÄ ODOTELLESSA


Pakkanen puree Joensuussa. Ulkona jäätyy, sisällä on kylmä ja luennoilla väsyttää. Koulumatkani polkupyörällä Taka-Noljakasta yliopistolle tuntuu joka kerta yhä hyytävämmältä. Kevätlukukausi on siitä huolimatta lähtenyt vauhdilla käyntiin. Tentit tulevat ja menevät, osa kursseista menee läpi ja osa taas ei. Opiskelu on joka tapauksessa kivaa.

Täkyn uusi hallitus aloitti toimikautensa tammikuussa. Tuleva kevät on tärkeä Täkylle, sillä ainejärjestömme täyttää 45 vuotta. Hallitus onkin kiireinen vuosijuhlien valmisteluiden vuoksi. Vuosijuhlien lisäksi täkyläiset seikkailevat keväällä Osmassa ja juhlivat tietenkin vappua. 

Toimin Täkyn hallituksessa Itäkynä-vastaavana tämän vuoden. Vuosijuhlien, Osman ja vapun kommelluksista kerromme blogissamme. Lisäksi luvassa on paljon muuta viihdyttävää tekstiä. Mikäli sinulla on aihe, josta haluaisit kertoa Itäkynässä, ota rohkeasti yhteyttä sähköpostilla osoitteeseen itakyna[at]taky.fi

Teksti: Kasper Kärkkäinen

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Olen aina ollut vähän yllytyshullu. Sen olen jo ehtinyt oppia, etten enää ikinä sano ei koskaan, sillä huomaan päätyväni helposti mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Niin kävi nytkin. Vielä vuosi sitten en olisi arvannut kirjoittavani kokouspöytäkirjojen sijaan puheenjohtajan tervehdystä, mutta näin on oikeastaan aika hyvä.

Tämän vuoden alku on ollut lähinnä kokousta toisensa perään. Hallituskausi on startannut vauhdikkaasti: Ahkerat jäsenemme ovat päättäneet tehdä vuoden kohokohdasta, Täkyn vuosijuhlista, täydellisyyttä hipovan ja takuulla ikimuistoisen tapahtuman. Mehän emme mihinkään pieniin pippaloihin tyydy, vaan ohjelmaa on järjestetty koko vuosijuhlaviikolle, eikä järjestelytiimeiltä tekemistä puutu. Liikkuvia osia on paljon, hommaa löytyy jatkuvasti lisää eikä hermojen kiristymiseltä voi välttyä. Ei välttämättä pehmein mahdollinen siirtymä puheenjohtajan tehtäviin.

Kaikesta huolimatta, tai ehkä oikeastaan juuri kaiken tämän vuoksi, odotukseni tälle vuodelle ovat varovaisen korkealla. Vaikka vujut vievätkin suurimman osan ajastamme, olemme ehtineet kehitellä paljon muutakin. Täkyn pääasiallinen tiedotus siirrettiin uudelle Facebook-sivulle, olemme suunnitelleet erilaisia pienempiä tempauksia muiden tapahtumien lisäksi sekä suunnanneet katseitamme vähitellen myös vappua kohti.

Vaikka me hallituksessa miten yritettäisiin ahkeroida, kaikki tuntuisi tosi merkityksettömältä ilman niitä, joita varten tätä kaikkea tehdään. Siispä te loputkin täkyläiset, kaivautukaa talvikoloistanne peittojen alta ja tulkaa yhdessä tekemään tästä huikein vuosi ikinä!

Teksti: Inka, Täkyn puheenjohtaja

FUKSIN MÄRÄT HAALARIT

Vuoden 2017 fuksit yrittivät muodostaa vuosilukua 2017 keskelle Kauppakatua.



















Minulla on ollut pitkä koulupäivä, joten olen valmistautunut etukäteen. Muutama haalarimerkki, neula, vähän lankaa, haalarit ja vaatteet odottavat minua huolettomassa kasassa, kun viipotan kotiin hakemaan niitä ennen Bar Playn eteen kiiruhtamista. Ulkona on kylmä, ja meille on sanottu, että pihalla ollaan pari tuntia. Olen jo kyllästynyt palelemaan Joensuun viimassa, joten ängen itseni neljään vaatekerrokseen. Näytän sinihaalariselta pingviiniltä, mutta eipähän ole kylmä. 

Olen tyylikkäästi hieman myöhässä mutta onneksi moni muu on vielä enemmän. Rakastan olla humanisti, ei se elämä niin minuutin päälle ole! Valitamme säästä ja odotamme jännityksellä, miten pääsemme tänään nolaamaan itsemme. 

Ilahdun kuullessani ohjeistuksen. Tehtävänämme on ryhmissä suorittaa tehtäviä listalta, kuvata suorituksemme ja lähettää ne ryhmämme tuutorille arvioitavaksi. Listalla on helpompia tehtäviä, joista saa yhden pisteen, ja haastavampia tehtäviä, joista saa kolme pistettä. En ehkä ole kaikista kilpailuhenkisin ihminen, mutta innostun tehtävistä, joita suorittaessa pitää tehdä kaikenlaista hölmöä. 

Lahjonta on perinteiseen tapaan sallittua, ja pehmittelen tuutoreitamme viinillä. Muodostamme ensin koko fuksiporukan älykkyyden ja vartaloiden voimin vuosiluvun 2017, joka tosin näyttää enemmän epämääräiseltä kasalta. Armolliset tuutorimme kuitenkin kelpuuttavat yrityksen, ja saamme luvan lähteä kartoittamaan pistepottia. Joukkueemme suuntaa ensin lämpimään kauppakeskukseen. Ilmoittaudun innoissani vapaaehtoiseksi juoksemaan liukuportaat väärään suuntaan, ja melkein kaadun. Mietin, olenkohan liian vanha tällaiseen.

Ikäkriisit unohtuvat pian, kun innostumme ryhmäni kanssa tekemään mitä hullumpia tehtäviä. Aloitamme helpommista, mutta ryhmähengen kohotessa alkaa mahdollinen voittokin kutkutella, joten alamme suorittaa enemmän haastavampia kolmen pisteen tehtäviä. Päädyn esimerkiksi kysymään Fortumin myyjältä, josko hän möisi minulle sähkösopimuksen, vaikka asun sillan alla. Nuori miesmyyjä on heti pelissä mukana ja harmittelee, että sähkölinjoja ei taida sillan alle kulkea. Ehkäpä saamme piristettyä hänenkin iltaansa.

Suoritamme kahta tehtävää lukuun ottamatta kaikki haastavat tehtävät ja hyvän joukon helpompiakin. Hulluina meitä varmasti pidettiin – yksi meistä pilkkii keskellä puistoa kovaan ääneen kailottaen ja toinen juo salmaria käsillä seisten. Ystäväni päästää sisäisen fanityttönsä irti ja juoksee ottamaan selfien poliisin kanssa. Ystävällinen poliisi ottaa itse kuvan, ja saamme kolme pistettä.

Kolmen tunnin suorittamisen jälkeen meidät komennetaan palkintojenjakotilaisuuteen yhden tuutorimme yksiöön. Joukkueeni voittaa, ja meillä on hyvä mieli. Olisi kyllä ollut, vaikka emme olisi voittaneetkaan. Tehtävien suorittaminen heittäytyvässä porukassa oli hauskaa. 

Kaikille paikalla oleville fukseille annetaan Täkyn haalarimerkit, ja niitä ommellaan kiinni haalareihin ihan innosta piukeana – hyvästi kaikki opiskelijatapahtumien asukriisit, me käytämme tästä lähtien haalareita joka paikassa! Itse jo aiemmin yliopistossa opiskelleena suhtaudun merkkeihin hieman negatiivisemmin, sillä en pahemmin nauti niiden ompelusta. Harkitsen kangasliiman ostoa, ja tuutorini julistaa juhlallisesti, että merkkien takia pitää kärsiä ja ommella ne omin kätösin. Kaipa sen hyvässä seurassa viinin äärellä kestää.

Teksti: Hanna Hänninen
Kuva: Inka Räsänen

VUOSIJUHLAHUMUA

Huhtikuun 14. päivänä Täky ry:n jäsenet pääsevät onnittelemaan 45-vuotiasta ainejärjestöään astetta pröystäilevämmissä synttäripirskeissä. 

Vuosijuhlaviikon sitsejä vietetään keskiviikkona 11.4. Metrian aulassa. Itse illallisjuhla on samaisen viikon lauantaina ravintola Louhessa, jonka jälkeen juhlaseurue siirtyy jatkoille ravintola Kerubiin. Viikko huipentuu akateemiseen silliaamiaiseen sunnuntaiaamuna.

Hienot juhlat vaativat tarkkaa suunnittelua. Suunnittelun kanssa lähes yhtä tärkeäksi tekijäksi nousee se kuuluisa raha, massi, pätäkkä, fyrkka, hyffe tai kahiseva. Varallisuutta juhlia varten kerätäkseen Täkyn hallitus tekee laulain työtään Joensuun jäähallilla ja myy joka viikko kahvia ja makkaraa Jokipoikien faneille. Sponsoreiksi ovat ilmoittautuneet lukuisat eri tahot, joista mieleenpainuvimpana mainittakoon liikunta- ja tapahtumavastaavamme Juulia Eskmanin äiti. Sponsorit mahdollistavat esimerkiksi juhlapaikan koristelun, juhlijoiden viihdyttämisen sekä sen, että illalliskortin hinta on myös opiskelijabudjettiin sopiva.

Vuosijuhlia suunnitellessa ei sovi unohtaa logoa. Tämä nakki tipahti suoraan puheenjohtaja Inka Räsäsen lautaselle, joka kutsui avukseen varapuheenjohtaja Roosa-Maria Ilvosen. Räsänen ja Ilvonen ahersivat väsymättä ja lannistumatta, vaikka logon välivaiheet muistuttivatkin erinäisiä pyöreiden elementtien variaatioita aina joulupallosta pesäpalloon. Urhoollisesti nämä kaksi kuitenkin raatoivat ja lopulta saivatkin valmiiksi logon, joka tullaan näkemään myös vuosijuhlien virallisessa haalarimerkissä.

Juhlien luonteeseen kuuluvat muun muassa arvokas pukeutuminen, hyvä ruoka sekä upeat ohjelmanumerot. Täkyn vuosijuhlia vietetään viiden vuoden välein, joten suurin osa opiskelijoista pääsee osallistumaan tähän upeaan illanviettoon vain kerran opiskeluaikanaan. Siksi onkin ymmärrettävää, etteivät kaikki vuosijuhlaperinteet tai -säännöt siirry vuosikurssilta seuraavalle. Vastoin monien luuloja, vuosijuhlat eivät suinkaan ole vain ”vähän hienommat sitsit”.

Saako vuosijuhlissa siis puheenvuoron nousemalla seisomaan tuolille? Entä voiko omia juomia nauttia juhlaillallisen aikana? Täkyläisten salonkikelpoisuuden ylläpitämiseksi vuosijuhlaviikolla on luvassa etikettikoulutus, jossa selviävät vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Vaikka kevät onkin vasta alussa ja vuosijuhlatkin pitkän ajan päässä, vuosijuhlatiimin raudat ovat jo ilmiliekeissä. Suunnitelmat etenevät kovaa vauhtia niin koriste- kuin ohjelmaryhmänkin riveissä. Yhdessä tekemällä tulee hyvät juhlat ja hyvistä juhlista vielä parempi mieli. Vuosijuhlavastaava haluaakin jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia sponsoreita sekä delegointinsa uhreja ja muita innokkaita vuosijuhlien suunnitteluun osallistuneita. 

Toivottavasti tapaamme skumppalasit kädessä viimeistään Louhessa!

Teksti: Venla Suojala

"PIENI AINEJÄRJESTÖ JA ISO KAIKILLE KUULUVA VAPPUPERINNE"

Täky ja vappu, tuttu yhtälö. Sitä hehkutetaan fukseille jo orientaatioviikolla, vappu kulkee koko vuoden mukanamme eikä varmasti missään näy yhtä paljon suomenlipunsinisiä haalareita kuin vappukulkueessa. Mutta mitä itse täkyläiset vapusta ajattelevat? Nyt selvitetään, mistä Täkyn vapussa on oikein kyse!

Kysyin asiaa ensiksi entiseltä puheenjohtajaltamme Annelta:

”Pieni ainejärjestö ja iso, kaikille kuuluva vappuperinne. Yhtälö ei ole kovin yleinen, mutta Täky kantaa hienosti ja ylpeänä vahvoilla hartioillaan vuodesta toiseen tapahtumaa, joka hipoo toistuvuudellaan ainutlaatuisuuden rajoja. Alkukivien lakitus on tärkeä tapahtuma vapun juhlinnassa niin meille täkyille kuin muille isyyläisille. Yhtä näkyvää tapahtumaa keskeisenä osana koko yliopiston vapun viettoa ei ole helppo järjestää, sillä massiivisen yleisön (ja tv-kameroiden!) saaminen paikalle ei onnistu itsestään. Alkukivien lakitukselle on muodostunut upea maine perinteenä, jota kaikki eivät ymmärrä, mutta jota ilman jäisi vapusta puuttumaan jotain olennaista. Ja jos tapahtuman kapinoiva tarkoitus on päässyt joiltain unohtumaan, niin sehän vain kertoo upeasta iästä: tarpeeksi monta sukupolvea kun kulkee, niin rikkinäinen puhelin on taattu efekti. Aina voi järjestää uusia tapahtumia, mutta yrittäkääpä ylläpitää jokin niistä samanlaisena yli kolmekymmentä vuotta. Täky voi ylpeänä iskeä silmää ja todeta, että tältä jengiltä se hoituu.”

Entä mitä mieltä vapusta on fuksimme?

”Oon saanut siitä sellaisen kuvan, että silloin tapahtuu paljon. Ollaan ylioppilaslakit päässä ja haalarit päällä, juodaan skumppaa. Oon myös kuullut siitä lakitushommasta, että pidetään puhe, mutta en tiedä mihin se liittyy. Tiedän myös, että Täky on ekana siinä kulkueessa. En oikeestaan tiedä muita perinteitä, enkä oikeestaan sitä, miksi koko vappu ylipäänsä on opiskelijoille niin tärkeä. Jengi istuu piknikillä jossain ulkona. Varmaan pitäis tietää. Se on kuitenkin kai opiskelijoiden isoin jokavuotinen juttu.”

Mihin perimätieto Täkyn vappuperinteestä on katkennut? Onko tämä rikkinäinen puhelin –efekti siis jo tapahtunut? Pyysin itse vappupuheen pitäjää, ikitäky Hannu Koutolaa kertomaan, miksi juuri Täky on saanut kunnian lakittaa alkukivet.

”Täkyn vuosikurssi -85 oli jokseenkin mukava. Siltä on jäänyt useita elämänikäisiä ystäviä. Kun olin peloissani menossa pitämään 30. vappupuhetta, Jyrki Riikonen huudahti yleisön joukosta. Emme olleet tavanneet noin 25 vuoteen.

Koko jupakka alkoi niin, että me Jyrkin kanssa kuljettiin kaupungilla, ja tuumittiin, että mitähän sitä tekis, että mainittais.

Noihin aikoihin, 80-luvulla, oli juuri jokin tärkeä patsaskiista käynnissä, vissiin Kekkosen 'Suuri aika'-patsas, jossa oli vain jotain kivenkäkkänöitä, eikä minkäänlaista näköisyyttä.

Noihin aikoihin ylioppilaskunta lakitti vappuisin Torson, eli Kanavaneidon, siinä Itäsillan kupeessa. Niiden vappupuheet koskivat opintososiaalisia asioita, ja olivat kuolettavan tylsiä. Älkää koskaan päästäkö opiskelijapoliitikkoa puhumaan tärkeistä asioista.

Keksimme että jos vappuna lakitettaisiin jokin muu kuin näköispatsas. Kain Tapperin teos 'Alkukivet' kävi tähän tarkoitukseen hyvin. Vuosikurssi -85 ilahtui ajatuksesta. Lakki laadittiin Tapio Hokkasen johdolla kanaverkosta. Se on hattukokoa 407.

Jo toisella lakituskerralla poliisiauto ajoi ohi, kurvasi ympäri, ja vilkut päällä saattoi Täkykulkueen kiville.

Alkuun hattu jätettiin kiven päälle yöksi. Mutta 90-luvun alussa joku vappuriemukas keksi pölliä sen, ja retuutti sen jokeen. Senkin on täytynyt olla työläs prosessi, mutta mitäpä sitä ei vappuriemussaan saisi aikaiseksi.

Yliopiston valpas vahtimestari, jonka nimi ei ole mulle koskaan selvinnyt, havaitsi hatun joesta, ja onki sen ylös. Tämän jälkeen hattu on viety lakituksen jälkeen yöksi turvaan.

Teknisesti ottaen, en ole pitänyt samaa puhetta 31 kertaa. Ensimmäinen puhe vuonna 1987 ei viitannut perinteisiin ollenkaan, vaan siinä puhuttiin jostain, jota en yhtään muista, mitä, mutta sen muistan, että siinä viitattiin Tukholman Riittämättömien kykyjen museoon.

Koko lakitushistorian ajan keskiössä on ollut Täky ry.

Mulle julkisesti puhuminen on hirveän vaikeaa, puoli tuntia ennen puhetta vapisen kauhuissani, ja otan rohkaisuryyppyjä. Mutta olen kumminkin käyttänyt kokonaisen työpäivän matkustamaan bussilla 300 kilometriä, pakkohan se on pitää. Siksi, että olen ikiTäky, ja mulla on velvollisuus Itä-Suomen yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöä kohtaan.

Toivon, että nyky-Täky pystyy tuottamaan lapsilleen sen saman yhteishengen, joka meillä vuoden 85-kurssilaisilla oli. Sillä, että joku osaa sijamuodot, on keskeisen tärkeä kansallinen merkitys, eikä vain kansallinen, vaan myös yleisinhimillinen.

Kun satutte peilin eteen, älkää nähkö sieltä 'bad hair daytä' vaan nähkää sieltä suomalais-ugrilaisen kielikunnan tulevaisuuden toivo. Asutte maassa, joka on yksi maaliman parhaiten organisoiduista.  Sen piskuisen kielen vaaliminen on teidän harteillanne, eikä se bad hair.

Ryhmähali, täkyliinit."

Hannu Koutola
Vappupuhuja
Ainaistäkyläinen

Ei nykytäky voi oikein käsittää, miten arvokas tämä perinne meidän pienelle ainejärjestöllemme oikein on. Eikä se ole pelkkä Täky, joka tätä perinnettä saapuu seuraamaan, vaan siitä on tullut osa muidenkin vapunviettoa.

Olin viime vuonna yksi niistä neljästä fuksista, jotka saivat kunnian lakittaa alkukiven ja kantaa lakkia kulkueen kärjessä. Täytyy sanoa, että homma näyttää paljon helpommalta kuin se oikeasti onkaan, sillä lakki ei ole maailman ergonomisin kannettava. Mutta kukaan meistä ei siitä valittanut. Johtuiko se sitten fuksin ylpeydestä vai omista skumpankaatajista, siihen en osaa ottaa kantaa. Sen kuitenkin tiedän, että perinteemme on vaalimisen arvoinen ja fuksimme kantavat lakkia myös tänä vuonna yhtä suurella ylpeydellä kuin aiemmatkin täkyt ovat tehneet.

Tänä keväänä lakitamme sen saman kiven jo 32. kerran. Kajautetaan Meelelahutuslaulu koko ainejärjestöylpeydellämme!

Teksti: Inka Räsänen

HÄMÄRÄÄ MENOA HALLITUSAPPROSSA

Täkyn uusi hallitus valittiin juhlallisin seremonioin syyskokouksessa, ja mitäpä ei tämä eliittijoukkio tekisi jämptiä ja vastuullista toimintaa edesauttavan ryhmähengen muodostumiseksi. Päätimme järjestää Hallitusappron, jonka nimessä oli seikkailuntuntua. Pelin henkenä oli kiertää hallituslaisten koteja mukavan ohjelman ja virvokkeiden merkeissä. Sitä ennen tuli kuitenkin selvitä todellisesta koitoksesta: kahden tunnin mittaisesta hallituksen kokouksesta. 

Hallituksen jäsenet kokoontuivat pääkallonpaikalle eli puheenjohtajamme kotiin. Suu napsui ja sormet syyhysivät, kun vuosijuhlien suunnitteleminen venyi venymistään ja mallasjuoman kutsu repussa oli vähintäänkin seireenin lauluun verrattavissa. Vihdoin kokous päättyi ja itse hauskanpito saatiin alkuun. Inka oli päättänyt testata hallituslaisten tappionsietokyvyn matemaattisia lahjoja ja reaktionopeutta vaativan hedelmäkorttipelin parissa. Välttyäksemme suuremmilta konflikteilta heti alkuun, annoimme puheenjohtajamme voittaa.

Seuraavaksi suuntasimme Miskan luokse testaamaan tietoutemme – tai siis osoittamaan tietämättömyytemme – Trivial Pursuitin Disney-version parissa. Kaikki muut paitsi Siiri olivat pelissä ihan paskoja. Onneksi Miskalla oli hienoja meikkejä, joiden ihasteleminen sai pettymyksen laantumaan. Tuopposet tyhjenivät ja oli jälleen aika siirtyä seuraavaan etappiin: Roosulle. Juonittelu sen kuin jatkui ihmissusipelin merkeissä.

Ilta sai kaikin puolin imelän päätöksen illan viimeisessä kohteessa, Hannan luona. Rappukäytävään unohdetun kitaran anastamisen jälkeen talon emäntä sääti tunnelmavalaistuksen kohdilleen ja laittoi inspiroivaa musiikkia soimaan. Kyynistymistä lietsovien kilpailujen sijaan oli aika piristää kaamosmasennuksen nujertamia mieliä kehujen merkeissä. Jokainen raapusti suuren paperin keskelle oman nimensä, minkä jälkeen laput kiersivät ryhmässä niin, että kaikki saivat kirjoittaa toisilleen anonyymisti jotain positiivista.

Lopputuloksena oli live, love, laugh -seinätarroille kovan vastuksen asettava, vähintäänkin kullatut kehykset ja takanreunuspaikan ansaitseva tuotos. Tällaista ei pidä tehdä liian usein, jottei onnistuneisuudentunne ja itseluottamus pääse varsin nousemaan päähän. Vaikka kyllähän se pääsee kuitenkin kehupaperin päädyttyä jääkaapinoveen, jota ainakin tässä taloudessa käydään availemassa vähän väliä.

Teksti: Noora Koponen


GALLUP: SUOSIKKIKURSSIT

Mitkä ovat olleet opiskelutovereitteni suosikkikursseja, ja mikä on saanut heidät pitämään niistä? Tämä kysymys nousi eräs kaunis päivä mieleeni, ja päätin käydä kysymässä muutamalta. Kirjastolla törmäsin Helena Bymaniin.  Helena kertoi pitäneensä monista kursseista, ja suosikkeja hänen täytyikin hieman pohtia. Esille hän nosti kirjoitusviestinnän, sillä hänen mielestään kirjoittamisen mukavuus teki kurssista helpon ja rennon.  Hän kertoi myös pitäneensä äänne-  ja muoto-opista, sillä hän omien sanojensa mukaan oppi kurssilla paljon.

Mirja Kallinen istuskeli myös kirjastossa, ja keskeytin hänen lukemisensa hetkeksi kysyäkseni hänen lempikurssiaan.  Hän kertoi suosikkikurssinsa olleen elokuvamusiikin kurssi.  Hän kertoi luennoitsijan olleen hyvä ja kurssin olleen sisällöltään mielenkiintoinen. "Sain paljon uutta näkökulmaa elokuvamusiikin käyttöön, esimerkiksi miten se toimii elokuvaa rakentavana elementtinä", Mirja kertoi.

Carelian aulassa puolestaan pääsin utelemaan Julia Lehtisen suosikkikurssia. Julia nosti esille murrekurssin, jonka sisältö ja aiheet kiinnostivat häntä kovasti.  Hän kertoi myös tykänneensä suomalaisen nykyromaanin kurssista. Kyseisellä kurssilla hän oli kuulemma törmännyt moniin mielenkiintoisiin teoksiin, jotka päätyivät hänen lukulistalleen.

Humpan kahvilalla päätin jutella Maileena Määtän kanssa. Viestintä kulttuurisena ilmiönä kuulemma on hänen suosikkinsa.  Maileena nostaa muun muassa esille loistavan luennoitsijan sekä mielenkiintoiset aiheet.  "Kurssin aikana tajusin, että yliopisto on minua varten", Maileena kuvaa.

Entä sitten itse? Tähän menessä suosikikseni varmaan nostaisin kirjallisuustieteen tutkimussuuntaukset. Kirjatenttiin lukemani teokset sekä luennot ovat herättäneet minussa paljon pohdintaa ja tukeneet sitä tunnetta, että pidän todella paljon pääaineestani. 

Teksti: Siiri Rantanen

VARJOT

Varjot minun huoneessani. Ne puhuvat minulle. Kukaan muu perheessäni ei pysty kuulemaan niitä, mutta en ole siitä yllättynyt. Miksi ne haluaisivat puhua perheenjäsenilleni? Miksi he haluaisivat antaa itsensä ilmi perheelleni, kun he ovat huoneessani yksin minua varten?

Yhdestä varjosta kaikki alkoi. Se säikäytti minut kuoliaaksi. Kehtasi herättää minut keskellä yötä painajaisestani ja hetken luulin yhä nukkuvani, kunnes tajusin olevani täysin hereillä, omassa huoneessani ääniä kuullen. Miten kylmä hänen äänensä onkaan! Ja yöstä toiseen sama puhe.

"Luovuta! Anna meille mahdollisuus! Me haluamme sinut ja vain sinut! Kuuntele meitä, vastaa kutsuumme!"

Nyt heitä on neljä pitämässä minua hereillä yöt, sillä hereillä minun on pysyttävä. Unet ovat kamalimpia. On kuin he pääsisivät mieleni sisään. Unissa he eivät enää ole seinällä liikkuvia tummia varjoja. Unessa he ovat väkeviä olentoja, jotka yhä ovat kuin tummia varjoja, mutta jotka voivat käydä minuun käsiksi, kiduttaa minua kunnes kaikki muuttuu valkoiseksi ja herään vain kuullakseni yhä heidän äänensä kuiskivan korvaani. Vielä olen taistellut heitä vastaan, vielä olen yrittänyt pitää omasta minuudestani kiinni ja yrittänyt sivuuttaa heidän pyyntönsä. Kysyin kerran, mitä he minusta oikein halusivat. 

"Haluamme tehdä sinusta meidän kaltaisemme varjon. Mutta ennen kuin sinusta voi tulla sellainen, on sinun rikottava tuo sinun viattomuutesi. Me emme ole luonteeltamme kilttejä tai lempeitä niin kuin sinä. Me revimme sinut irti inhimillisyytesi rippeistä, jos meidän on pakko, mutta olemme päättäneet, että sinusta tulee yksi meistä", heistä yksi sanoi. 

Yritin kerran pakoon. Yritin hiipiä olohuoneeseen vanhempien mentyä nukkumaan. Käperryin sohvalle ja vedin viltin ylleni. Varjot vain nauroivat. Ne seurasivat minua ja kertoivat, että en pääse heitä pakoon. Yhtä hyvin kuin he yksi toisensa jälkeen ilmestyivät huoneeseeni, he pääsevät sieltä poiskin seuraamaan minua, minne ikinä menisin. 

En muista koskaan itkeneeni niin paljoa. Heikosti nukutut yöt käyvät fyysisille voimilleni ja antaisin mitä vain, että saisin nukuttua kunnolla, edes yhden yön. Muta  mitä minä voisin asian eteen tehdä? Vanhempien kanssa en halua samaan huoneeseen nukkumaan. Ystävän luokse yökylään? Siellä varjot eivät minua häiritsisi, sillä eivät he puhu kuin minulle. Mutta entä sitten kun palaan takaisin? Varjot varmasti odottavat minua kahta innokkaampina raastamaan viimeisetkin mieleni rippeet, jotka olen onnistunut pitämään kasassa. 

Ei kukaan enää tahdo edes tunnistaa minua. Olen muuttunut fyysisesti niin paljon. Tein kerran varjojen kanssa sopimuksen – olin silloin heikko. Yksien yöunien tähden hiivin keittiöön ja hain sakset. Pitkät hiukseni leijailivat lattialle. Uusi tyylini kiinnosti ihmisiä hetken, mutta pian muutuin taas heille seinäruusuksi. Eivät he puhu minulle - enää. Olen sulkeutunut. Niin uupunut ja henkisesti raunio, että tavalliseen keskusteluun osallistuminen ei enää onnistu minulta. Aina välillä joku yrittää ottaa minut keskusteluun mukaan, mutta huomaavat pian, että en ole seurannut keskustelua eikä minusta saa juuri minkäänlaista reaktiota irti. Vanhempani eivät usko varjoihin, he eivät halua kuulla niistä. Miten selvästi kaipaisinkaan heidän apuaan, mutta he ovat päättäneet sulkea silmänsä ja korvansa. Pelkäävät, että joutuvat lähettämään minut hoitoon. Ihan kuin jokin hoito tepsisi. Siitä ei ollut apua sukulaiseni masennukseen, niin rajoitettua ja synkkää elämä hoidossa on. Mitä mahdollisuuksia minulla siis olisi? Varjot seuraisivat minua ja tuhoaisivat jokaisen hetken, jonka olisin yksin. 

Minä en kestä heidän ääntään enää. Pieni naurahdus on kuin piiskan isku minun istuessani yksin. Miksi he eivät voi jättää puheitaan vain yöhön? Miksi heidän täytyy muistuttaa olemassaolostaan myös päivisin? Minä rakastin aikaisemmin auringonvaloa. Nyt päivänpaiste vain muistuttaa minua kaikista niistä varjoista, joita huonekalut ja puut ja muut luovat. Sitä ei ikinä tiedä, mihin niistä minua kiusaavat varjot ovat sulautuneet . 

"Haluatko, että annamme sinulle rauhaa? Haluatko sinä, että me jätämme sinut hetkeksi yksin? Sinun täytyy ensin tehdä meille jotakin. Jos vuodatat vertasi huoneesi ikkunalaudalle, annamme sinulle vuorokauden omaa rauhaa", he sanoivat. 

Yhä taistelen vastaan. En hae keittiöstä veistä viiltääkseni kämmenpohjaani. En lähde yöllä ulos kävelemään vaarallisille kujille. En suostu etsimään vaaroja tai satuttamaan itseäni tai muita, vaikka varjot sitä käskisivät. Olen yhä kiinni siinä, mikä tekee minusta minut. Varjot selvästi turhautuvat. Unet ovat yhä kamalampia ja on hilkulla, etten anna heille periksi. En kuitenkaan anna. Mitä minulle jäisi jäljelle, jos ryhtyisin heidän orjakseen? Olen nyt äärimmäisen raunio, mutta se on parempi kuin muuttua heidän kaltaisekseen. Eikö olekin?

Punaista lasissa työpöydälläni. Lämmin tunne kämmenpohjassani. Yksi hyvin nukuttu yö. En vain tahdo kestää. Pientä sortumista, että fyysisesti jaksaisin. Onko se niin paha? Tietenkin on, mutta mitä muuta voi heikko ihminen tehdä, kun voimat loppuvat. Niin ne tosin loppuvat pian vanhemmillanikin. He selvästi vieläkin yrittävät pitää minua kotona, valehtelevat itselleen, että jotenkin kaikki yht äkkiä katoaa ja heidän rakkaansa on taas sama ihminen kuin kuukausia sitten. Miten turhaa! Mutta niin olisivat kaikki yritykset pelastaa minut. Jos keksisin pienimmänkin keinon päästä varjoista eroon, enkö nostaisi sitä esille?

Tietty voi keksiä keinoja päästä rauhaan. Mutta en tiedä, onko itsensä tappaminen tässä kohtaa enää vaihtoehto. Sieluni kuitenkin sitä kautta nimenomaan päätyisi varjoksi. Ehkä he tempuillaan hakevat juuri sitä. Pysyn siis kiinni tässä elämässä, mutta jotain minun on tehtävä päästäkseni varjoista eroon. 

Nauran hysteeristä naurua. Vastaus on ollut täysin minun nenäni edessä ja silti vasta viimein annettuani pimeille ajatuksille vallan, sen keksin. Miten sopivasti vanhempani ilmoittivatkaan vievänsä lemmikkikissamme eläinlääkärille. Miten sopivasti katsoinkaan silloin tuikkuja varten hankittuja tulitikkuja. Jos varjot halusivat pitää minusta niin kovasti kiinni, he saisivat nähdä, minkä he ovat minusta tehneet. 

Auto kääntyy pihasta. Minä menen keittiöön ja silmäilen vanhoja puurakenteita. Tulen luomat värit ovat kauniita. Ensin huomio kiinnittyy varjoihin seinillä. Tummiin, syviin varjoihin, mutta sitten huomaa, että tuli syö niitä aivan yhtä lailla kuin pienen omakotitalon huonekaluja. Kuulen varjojeni huutavan. Ne ovat kuin ovatkin tainneet jäädä loukkuun. Hymyilen ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kävellessäni eteiseen. En välitä kuumuudesta. Minun on pakko jäädä hysteerisessä tilassa istumaan pienelle pihallemme katsomaan, miten tuli nuolee ikkunoita. Kai tämä laittaa kaikelle pisteen? Kai minä olen jo vapaa? Rukoilen vain, että luomani liekit viimein syövät varjot ja luovat minulle rauhan. 

Teksti: Siiri Rantanen