VALITUT PALAT: HUGLEIKUR DAGSSON - NAURA, PERVO, NAURA

Oletteko koskaan vilkuilleet kirjahyllyänne ja miettineet, minkä filtterin lävitse ne kaikki kirjat sinne valikoituvat? Löytyy opiskelijan kokkikirjaa (tuskin olen kääntänyt sivuakaan), J.R.R. Tolkienia, Emily Brontëa, Edgar Allan Poeta ja J.K. Rowlingin Pottereita totta kai. Eli kaikkea tällaista ylevää ja kaunista. Mutta sitten katseesi iskostuu kirkuvan keltaiseen läpyskään piiloutuneena Harlekiinipokkareiden väliin. Mikähän roska tämäkin mahtaa olla? Mutta sehän on islantilaisen Hugleikur Dagssonin mustan huumorin käsiteos, Raamattu, elämänopas (tai millä nimellä se itseään kutsuu). 

Tämä irvokas teos käsittää siis pilakuvien kokoelman, jossa hieman hatarassa mielentilassa räkätetään mitä kaameimmille sadistisuuksille. Tämä kirja sopii erityisesti niille, jotka tykkäävät piirroksista (eivät taitovaatimukseltaan ylitä kenenkään taitoja), hieman omituisemmasta huumorista (”hieman”), kakkavitseistä ja tulkinnan varaan jättävistä kohtauksista. Ja tietysti niille, jotka saavat onnen tunteen siitä, etteivät ole hurjan huumorintajunsa kanssa yksin. Onhan kirjan takakannen mukaan Dagssonin huumoria myyty yli kymmeniätuhansia kappaleita Suomessa. Parasta kirjassa on, ettei sitä tarvitse lukea kannesta takakanteen. Voit selailla sitä siinä järjestyksessä kuin haluat, sillä jokainen sivu käsittää itsenäisen tarinan. Ei tarvitse hämmentyä monimutkaisista juonikuvioista. Dagssonin vahvuudeksi voisi sanoa, kuinka vähän piirrosjälkeä mies tarvitsee luodakseen lukijalle illuusion tilanteesta kuin tilanteesta. Lukijan silmille läjäytetään materiaalia parisuhdeongelmista, lapsityövoimasta, verisestä väkivallasta, eläinten väärinkäytöstä ja totta kai paheellisesta seksistä. Suosittelisin jokaista tarttumaan Dagssonin teokseen, jottei kaamosmasennus yltyisi liian kovaksi. Ohessa kuvaesimerkkejä teoksesta, koska tiedän että olette uteliaita pervoja.  

Teksti ja kuvat: Mirja Kallinen

VALITUT PALAT: IT’S ALWAYS WINE O’CLOCK

Alkaako tenttikirjojen ja luentomuistiinpanojen tihrustaminen vituttaa? Kaipaatko käteesi kirjaa, joka vie ajatuksesi kauas arjesta? Jos vastaus on kyllä, on minulla näin kesän kynnyksellä suositella hieman kepeämpää ja iloluontoisempaa luettavaa. Arvioin tällä kertaa hienon teoksen nimeltä IT’S ALWAYS WINE O’CLOCK. Kyseessä on pikkuinen kirja täynnä suuria ajatuksia viinistä. Oi kyllä, viinistä! Suurimmaksi osaksi kirja tarjoilee tunnettujen henkilöiden ajatuksia viinistä (ja alkoholin nauttimisesta noin ylipäätään), mutta mukana on myös jonkin verran eri kansojen sananlaskuja. Voisiko kirjan idea enää kauniimpi ollakaan?

Yksi silmiinpistävä piirre teoksessa on se, että monet lainaukset kuuluvat joko kirjailijoille tai runoilijoille. Kirjallisuuden opiskelijaa tämä hymyilyttää. Pitäisiköhän korkata se viinipullo tuolta jääkaapista niin ehkä minustakin tulee taiteilija? (Ei välttämättä: tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että vaikka kaikki taiteilijat ehkä ovatkin juoppoja, kaikki juopot eivät ole taiteilijoita). Oli miten oli, kirjailijoilla tuntuu olevan paljon sanottavaa viinistä. Sanasensa kirjassa jakavat esimerkiksi Oscar Wilde, Charles Dickens ja Mark Twain. Ja olipa mukaan päässyt piripäänäkin tunnettu tv-kokki Nigella Lawson. Nämä tyypit eivät voi olla väärässä!

No, onko kirjassa tässä sitten jotakin parantamisen varaa? Kyllä. Kirja on suorastaan nerokas ja tunnen suurta yhteenkuuluvuutta sen kanssa, mutta sitä voisi parantaa vielä suuresti. Kaipasin mukaan vielä perisuomalaista näkökulmaa: missä suomalainen viiniaforismi? Se voisi kuulua vaikka seuraavasti: Kaikki menee kurkusta alas, vaan silti kyykkyviini on paras. Mukana oli kyllä esimerkiksi venäläinen sananlasku, mutta eihän se nyt korvaa isänmaallista sanailua. Toinen pieni parannusehdotus olisi se, että mukana olisi enemmän naisten ajatuksia: nyt viinin iloista kertovat enimmäkseen miehet.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että tässä kirjassa on ainesta kesähitiksi. Heitä siis tenttikirjat nurkkaan ja nappaa kouraasi IT’S ALWAYS WINE O’CLOCK. Tämä kirja ja pullo (tai tonkka) viiniä ovat takuulla kesän toimivin yhdistelmä. Sitten vaan rannalle, puistoon tai pusikkoon pyörimään. Aijai! Arvosanaksi annan 4/5.

Teksti ja kuvat: Meri Kinnunen

LENNART HELLSING, SVEND OTTO S. – LENTÄVÄ KURPITSA (DEN UNDERBARA PUMPAN, 1975)

Luettavakseni olen erään pikaruokaketjun aterian kylkiäisenä saanut teoksen nimeltä Lentävä kurpitsa. Odotukset ovat suuret: kannessa on lentävä kurpitsa, jonka kyydissä matkaa kaksi karhua. Mahtavaa! Tämä kirja ei voi olla huono. Hei haloo, karhuja lentävässä kurpitsassa!

      

Mutta sitten. Kun pääsin kirjan toiseen virkkeeseen, olin järkytyksen oma. Karhuihin viitataan sanalla ”ne”. Siis mitä helvettiä? Ymmärrän, että eläimiin viitataan yleensä sanalla ”se”, mutta nämä karhut ovat tämän tarinan sydän. Karhuja kuuluisi nimittää tarinassa kuten ihmisiäkin. Kun jatkoin lukemista, yritin työntää järkytykseni sivuun.

     

Tarina on kaiken kaikkiaan suloinen. Isokarhu ja Pikkukarhu löytävät päivällisen seasta siemenen, joka osoittautuu kurpitsan siemeneksi. Kuukaudessa siitä kasvaa jättimäinen kurpitsa – ainakin talon kokoinen. Mutta pian dramatiikka alkaa: kurpitsa kasvaa suuremmaksi kuin karhujen talo. Kekseliäät karhut päättävät muuttaa kurpitsaan asumaan. Tämä saa lukijan mietteliääksi: onko Muumeissa nähtävissä intertekstuaalinen viite tähän tarinaan? Onko Pikku Myy rinnastettavissa karhuihin? Mitä tapahtuu? Lukijan ajatusvirta katkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun karhuja nimitetään taas sanalla ”ne”. Nyt tekee jo mieli heittää kirja seinään. Eikö kirjoittajalla (tai suomentajalla) ole mitään häpyä?

      

Hengitän hetken rauhassa, ja jatkan sitten lukemista. Yritän keskittyä tarinaan. Se on vaikeaa. Päätän keskittää huomioni kirjan kuvitukseen, joka on niin hieno, että olen melkein valmis antamaan anteeksi karhujen nimittelyn. Sanoisin, että tässä teoksessa kuvitus on pääasia.

    

Loppua kohden tarina etenee kuin mikä tahansa satu: viihdyttävää luettavaa. Kurpitsa kasvaa ja kasvaa, ja karhut joutuvat sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Kurpitsassa tulee kylmä, ja karhut päättävät sytyttää tulen. Tämän seurauksena kurpitsa kohoaa taivaalle. Matka jatkuu kohti vieraita maita, ja karhut innostuvat. Lukija on innoissaan karhujen kanssa, mutta lopussa tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Karhut yrittävät hypätä pois tarinasta. Isokarhu toteaa, ettei ilmakarhuja ole olemassa ja että ehkä he molemmat ovat vain satua. Tähän Pikkukarhu vastaa, että ei, kyllä he ovat olemassa. Hän sanoo, että hän ajattelee – eli on siis olemassa. Oloni on ristiriitainen. En tiedä, pidänkö karhujen filosofoinnista.

     

TUOMIO: suloinen tarina ja söpöt kuvat. Mikäli tämän kirjan tahtoo lukea, suosittelen vain kuvien katsomista. Teksti aiheuttaa kaikessa paskuudessaan vain ärsytystä, joka häiritsee tarinan seuraamista. Toki kirjan voi tuunata lukuystävällisemmäksi korjailemalla tekstiä. Ensimmäiseksi muuttaisin kaikki ”ne” sanat muotoon ”he”. Mutta kyllähän tämä kirja esimerkiksi lapselle on hyvä joululahja: pienimmät eivät osaa lukea. Ne, jotka osaavat lukea, eivät tajua, että teksti on paskaa. Arvosanaksi annan anteliaat 3/5. Tämä vain siksi, että arvostan teoksen kaunista kuvitusta. Ilman kuvitusta löisin tuleen.

Teksti ja kuvat: Meri Kinnunen

MIKÄ TÄMÄ ON? KUVA-ARVOITUKSIA

Kustannusosakeyhtiö Nemon suomeksi julkaisema Mikä tämä on? Kuva-arvoituksia (Double Takes: Picture Puzzles with a Twist!, suom. Juho Gröndahl) on riemastuttava ja impulsiivisia tunteenpurkauksia herättävä teos, joka on suunnattu kaikenikäisille.

Teos sisältää nimensä mukaisesti kuva-arvoituksia, joita lukija saa ratkoa. Kuva-arvoituksia löytyy monesta aihepiiristä, esimerkiksi eläinmaailmasta, tekniikasta ja urheilusta.

Kirjassa on 125 sivua, joten tekeminen ei lopu ihan heti kesken. Kirja soveltuu myös yhdessä luettavaksi. Lukija voi myös opetella kirjan kuva-arvoitukset ulkoa ja toimia lähipiirissään muiden hauskuuttajana.

Lukijaystävällisesti myös vastaukset on sisällytetty kirjaan aivan arvoituskuvan alapuolelle. Aivojumpan lisäksi myös lukijan kädet jumppaavat, sillä kirjaa saa jatkuvasti veivata ylösalaisin, että oikean vastauksen saa selville. (Nurinkurisen tekstin lukeminen voi olla hyvin väsyttävää aivoille.)

Värimaailmaltaan teos on pirteä muttei yliampuva. Asettelu on selkeä, ja kirjan ulkoasu ja muotoilu on silmää miellyttävä. Kirjassa on paksut pahvikannet ja kirja tuntuu tukevalta kädessä. Uskomme kirjan kestävän turhautumisesta johtuvan paiskomisen.

Teksti: Maarit Hotanen

MARTIN HANDFORD: MISSÄ VALLU?

Alastomia ihmisiä, lapsen kuristuminen, autoilla kruisailevia huligaaneja, aggressiivista rasismia, vihaista eukkooan pakeneva mies, joka katsoo ainoaksi vaihtoehdokseen kerrostalon ikkunasta hyppäämisen...

Martin Handfordin teos Missä Vallu? on realistinen kuvaus yhteiskunnasta ja kansalaisten sosiaalisista rooleista. Se riisuu säälimättä pois poliitikkojen kaunistelemat piirteet ja tuo järjestelmän todellisen luonteen suoraan lukijan silmien eteen. Kirja osoittaa, kuinka mitätön voi yksi ihminen olla tässä kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Teoksen kerronta etenee goethemaisesti kirjeiden avulla, joissa Vallu kuvailee ympärillään tapahtuvia ilmiöitä. Vallu on maailmanympärysmatkalla ja ottaa yhteyttä hänelle tärkeisiin ihmisiin. Kirjeet ovat innostuneita ja niistä välittyy rohkaiseva viesti uusien asioiden kokeilemisesta.

Missä Vallu? on suunnattu opiskelijoille, jotka kaipaavat sijaistoimintoja tylsien luentojen tai tenttiinluku-urakan tilalle. Juonta on helppo seurata eikä tarinan punaista lankaa hukkaa, vaikka kirja unohtuisikin pöydälle pölyttymään hetkeksi. Erityisen hyvin teos sopii lukijalle, joka nauttii visuaalisesti monipuolisesta maailmasta ja herää eloon päästessään keksimään itse kirjan hahmoille tarinoita.

Nopeasti matkaavan Vallun perässä on välillä vaikea pysyä, eikä me perkele aina jaksettu edes etsiä sitä. Hissukka-Vallun sijasta on paljon mielenkiintoisempaa etsiä taustalta toinen toistaan syntisempiä raggareita.

4/5

Teksti: Anne Tuovinen ja Noora Koponen
Kuvat: Noora Koponen

JON KLASSEN: MISSÄ HATTUSEIN?

Yhdysvaltalaisen Jon Klassenin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja I Want My Hat Back (2011) kertoo karhusta, jolla on ongelma: se on kadottanut hattunsa! Karhu tahtoo hattunsa takaisin, joten ei auta muu, kuin lähteä etsimään sitä. Matkan aikana karhu tapaa muita metsän eläimiä, ja lopulta kadonneen hatunkin arvoitus alkaa selvitä.

  

Kieleltään Klassenin teos on riemastuttava. Kohteliaisuudet ja napakat lauserakenteet kuljettavat tarinaa hienosti eteenpäin. Klassenin piirrosjälki on silmää miellyttävää. Lukijaa ei hämätä yltäkylläisellä kuvituksella, vaan hahmot on pidetty yksinkertaisina. Eloa hahmoihin tuo taidokas varjojen käyttö. Värimaailmaltaan teos on yllättävän synkkä, omiaan luomaan painostavaa tunnelmaa niinkin arkipäiväiseen tapahtumaan kuin hatun hävittämiseen.

Vaikka Klassenin teos vaikuttaa yksinkertaiselta, sitä ei pidä aliarvioida. Hauskaan tarinaan on jätetty aukkoja, jotka lukija saa itse päättelyllään täyttää. Vastaavasti Klassenin teos ei myöskään aliarvioi lukijaansa, vaan se luottaa lukijoiden lukutaitoon ja päättelykykyyn. I Want My Hat Back on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Osaatko sinä arvata, mitä karhu tässä alla olevassa kuvassa miettii? Lue I Want My Hat Back, niin saat tietää! (vinkki: teos löytyy googlettamalla.)

Teksti: Maarit Hotanen

PERNILLA STALFELT: KAKKAKIRJA

Pernilla Stalfeltin vuonna 2010 julkaistu teos Kakkakirja johdattelee lukijan ulosteen ihmeelliseen maailmaan. Häpeilemätön kerronta ja havainnollistava kuvitus tekevät lukuelämyksestä nautinnollisen niin isoille kuin pienillekin iltasadunnälkäisille. Tarina alkaa meille kaikille tutun jätteen määrittelystä ja etenee sitten pintaa syvemmälle. Tutuiksi tulevat niin pieruhauki, Pirjo Päräyttelijä kuin Paukku-Setäkin.

Kirjassa esitellään yksityiskohtaisesti eri kakkatyyppejä ja niitten käyttötarkoituksia. Kakka saa kasvit kasvamaan ja työllistää kakkakuskeja. Kaulakorun lisäksi siitä voi tehdä pilvenpiirtäjän tai vaikkapa ruokaa. Kakan tärkeä merkitys jokapäiväisessä elämässämme tuodaan hyvin esille. Itse papanoitten lisäksi sivutaan myös pierujen ihanaa olemusta.

Pelkkää hupsuttelua teos ei ole, vaan se pohdiskelee paikoitellen myös erittäin filosofisia kysymyksiä, kuten ”voisikohan pieru näyttää ruskealta pilveltä?”. Teoksen sivistysarvo kohoaa kirjan lopussa huippulukemiinsa intertekstuaalisella viittauksella Aleksis Kiven tuotantoon. Kokonaisuudessaan Kakkakirja on informatiivinen, silmiä avaava ja ravisteleva teos, joka jokaisen kannattaisi hankkia kirjahyllyynsä.

Teksti: Anne Tuovinen ja Noora Koponen