torstai 18. joulukuuta 2014

NOVELLI



Vaikka me oltiinkin hulluja

"Helvetin hullut!" Käännyn katsomaan Kristan osoittamaan suuntaan. Loppukesän hämärässä illassa näen koulun katolla pyöräilijän ääriviivat. "Mitä vit–", aloitan, kun katolta kuuluva sotahuuto hiljentää mut. Me jähmetymme katsomaan, kuinka uhkarohkea pyöräilija keulii ja pyörii katon reunalla näyttäen kuolemalle pitkää nenää. Taempana näkyy muitakin, mutta vain yksi on tarpeeksi rohkea, taikka tyhmä ilkkuakseen pudotuksen reunalla.

Me istutaan aidan päällä, kun jätkät vihdoin tulevat alas. "Helvetin hullut!" Krista huudahtaa uudelleen, mutta ihailu äänestä kaikuen. Jätkät virnistelevät selkeästi tyytyväisinä lähestyessään meitä. Mä käännyn puhaltaakseni tupakan savut poispäin tulijoista, kun huomioni kiinnittyy jätkäporukan taakse. Porukan viimeisenä kävelee jätkä, josta tihkuu itsevarmuus, maailman viimeisen cowboyn asenne. Että se tulee ja ottaa. Jätkä huomaa katseeni ja vinkkaa laiskasti silmää. Käännän kasvoni nopeasti poispäin. 'Voi helvetti, mikä ilmestys.' Vetäisen myrkkyä keuhkoihini ja käännyn takaisin kuuntelemaan keskustelua. Joonas yrittää leikillään suostutella Kristaa luokseen ja Krista on leikissä mukana. Muut jätkät naureskelevat. Paitsi tämä viimeinen, jota en ole ennen nähnyt. "Miten te uskalsitte?" Krista kysäisee. Jätkät virnistelevät. "Kuka teistä oli ihan tossa reunalla?" Krista jatkaa. Jätkät menevät noloiksi mutta kääntyvät yksitellen katsomaan porukan viimeisenä tullutta tuntematonta, joka virnistää, kumartaa, tumppaa tupakkansa ja lähtee poispäin, luoden minuun intensiivisen katseen, johon vastaan ihmetellen. Jätkä kohottaa toista kulmaansa ja kääntyy sitten nauraen poispäin. Jättäen naurunsa kaikumaan kivisten seinien keskelle. 

***
Niin mä tapasin sut.
***
 ”Ai säkö et oo sellane?” tummat silmät katsovat mua arvioiden. ”Millanen?” kysyn ja vastaan katseeseen haastavasti. ”Sellanen kuin noi kaikki muut”, jätkä puhaltaa tupakan savut ulos ja viittoo päällään läheisen talon kuistilla seisovaan ihmisryppääseen. ”Mulla ei oo tapana luokitella itteeni mitenkään”, vastaan. ”Harmi sinänsä, mä oisin luokitellut sut ´kannattaa yrittää´ kategoriaan”. Jätkä tumppaa tupakan ja tulee ihan mun lähelle tummine hiuksineen sekä silmineen ja kuiskaa huulet korvaani hipoen: ”Oot oikeessa, sä et oo niin kuin nuo, mut en oo mäkään.”
***
Niin mä sain sun huomiosi.
***
Mä tanssin, tunnen musiikin alkoholin sumentamissa soluissani ja annan sen viedä. Mä tiedän kerääväni katseita, sehän tässä on tarkoitus. Mutta mä janoan vain yhden silmäparin huomiota. Vilkaisen tanssiessani ihmismassan lomitse nurkkaan, josta tummat viettelevät silmät seuraavat jokaista liikettäni. Vinkkaan silmää ja jatkan tanssimista punaiset hiukset liekkimerenä roihuten. Pian tunnen kylmät kädet vyötärölläni ja hengityksen korvani juuressa.
”Tollanen kiusaaminen on rikollista, mutta eiköhän me jotain sulle keksitä.” Kädet vetävät mut lähemmäksi takanani olevaa lihaksikasta vartaloa, vartaloa, jota vasten jokainen tyttö haluaisi nojata, mutta vain mä olen etuoikeutettu tekemään sen.
”Sä oot tulessa kun sä tanssit, etkä vähiten sun hiusten takia”, kuuluu kuiskaus takaani ja kädet kiertyvät ympärilleni tiukemmin. Virnistän, sillä tiedän nyt jokaisen tytönkin kateudesta vihreän katseen kiinnittyvän muhun ja Jareen, jätkään joka ottaa kenet haluaa ja joka haluaa vain mut.
***
Niin mä sain sun kosketuksesi.
***
"Sanotaan että mä oon äkänen". Nyökkäät.
"Sanotaan et mä oon pelottava, kun mä suutun". Nyökkäät.
"Että tiedoks vaan", sanon ja käännyn pois. Tartut mua kädestä ja vedät takaisin luoksesi.
"Mäpä en pelkääkään sua."
"Niinhän sä luulet", ivailen.
"Mä oon valmis ottamaan siitä selvää ja kantamaan vastuun seurauksista", virnistät.
"No omapahan on ongel–" Sä keskeytät mut suudelmalla. Eikä millä tahansa suudelmalla vaan rohkealla, uskaliaalla. Suudelmalla, joka saa mun jalat tutisemaan ja vatsan heittämään voltteja, mutta sitä mä en sulle kerro, koskaan. En koska se pilaisi mun maineen, jolla mä sain sut. Sä kun et koskaan kieltäydy haasteesta ja mä oon sun elämäs suurin haaste, vaikket sä sitä vielä tiedä.
***
Niin mä sain sut.
***
Jare, mun Jare. Se on Stadista, just se pahapoika mihin kaikki ihastu. Just niin ihana kuin ajatella saatto tummine hiuksineen, silmineen ja hurmurihymyineen ja just niin kusipää kuin arvata voi. Just se jätkä johon halusi sekaantua, muttei kannattanut. Muttei se ketä tahansa ottanutkaan. Se otti just sen kenet se halusi. Ja se halus mut. Ja totta kai mä halusin sen. Hulluko mä olin? En, se haasto mut, katseellaan, huulillaan ja sanoillaan olemaan kanssaan, vaikka mä tiesin sen maineen. Maineen jonka se oli hankkinut iskemällä aina just sen tytön, jonka halusi ja jättämällä tämän sitten, kun löysi paremman. Maineen playerinä. Maineen josta se oli ylpeä.

Mä en tiedä miks just Jare. Miksi juuri silloin, mutta mä kyllä tiesin sen olleen kaiken sen arvoista, kun me suudeltiin ekan kerran, kun se sano et se haluaa olla mun kanssa. Mikä mä olin sitä vastustamaan.
Kateelliset sano, et se pyöritti mua oman pillinsä mukaan, niin kuin se joskus tekikin. Mutta mä olin ainut tyttö jonka perään se lähti, jos mä häivyin, ainut kelle se selitteli tekojaan, ainut kestä se oikeesti välitti. Mä olin sen ykköstyttö ja totta kai mä tiesin sen.
***
Muistan joskus kadehtineeni sun kykyäsi unohtaa kaikki, ihan kaikki, nousta pilviin ja tippua virnuillen alas vain näyttääksesi ettei sua voi hallita, vaikka tiesit jo pudotuksen hetkellä olevasi väärässä. Vai tiesitkö. Mä en lopulta ole varma tiesitkö sä olevas voittamaton vai oliko sulla vain vitun hyvä tuuri. Oli miten oli, sun kykysi unohtaa on parantunut huomattavasti noista päivistä.

Mä kattelen sun kurttusia, joskus niin komeita kasvoja ja kuuntelen sun rahisevaa hengitystäs. Ajatella, että kaikkien niiden vuosien jälkeen me olemme tässä, tällä tavalla. Sä sairaalasängyssä voimattomana maaten, vain varjona entisestä loistostasi. Niin ovat vuodet vierineet. Enää ei polteta tupakkaa ja haistatella maailmalle, saatikka kuolemalle. Ei nyt kun se on ajankohtaista. Kuolemaa täytyy kunnioittaa, edes hyvittääkseen aiemman suhtautumisensa. Enää ei juosta kilpaa kaupungin pimeässä syysyössä, ei tanssita aamuyöhön asti baarien hämyssä. Ei, se aika on kauan sitten mennyt. Enää ei edes matkustella lomilla ympäri maailmaa, ei vaihdeta intohimoisia suudelmia töiden jälkeen. Ei vietetä iltaa ulkona. Enää ei naureta toistemme silmien väliin pikku hiljaa ilmestyneille rypyille, ei, nyt niitä on jo liikaa. Vanhenemisen ilo katoaa yleensä varhain. Vaan ei meiltä. Meiltä sen vei vasta vanhuus, kun ei enää kyetty juoksemaan tai edes kävelemään sitä karkuun. 

Tähän ollaan tultu. On sanottu sanat, on vannottu valat. Myötä- ja vastamäessä ja silti tähän on päädytty. Millaista on rakkaus, kun toinen alkaa unohtamaan? Unohdus hiipii elämään pikkuhiljaa, alkaa vaarattomasta avainten kadotuksesta, vaatteiden hävityksestä. Mutta sehän on normaalia, niin käy kaikille. Päivät menevät sekaisin. "Ai mitä oli sovittu?" "En minäkään kaikkea muista!" Tulee viha. "En mä niitä piilota!" "Miksei ne perkeleen tavarat voi pysyä siellä mihin ne laittaa!" Sitten tulee pelko. Pelko, kun herää yöllä ja toinen makaa hiljaa hereillä, muttei aamulla muista sitä. Suurempi pelko kun sä suostut vihdoin lääkäriin. Turtumus kun saat diagnoosin. Asian kanssa voi oppia elämään. Niin, en mä sitä koko ajan ole ajatellut, mutta sen unohtaminen on vaikeaa, kun sä kysyt kotona: "Missä me ollaan?" ja "Onko nyt aamu vai ilta?" Surullisinta on huomata sun pikku hiljaa hyväksyvän tilanteen. Pikku hiljaa silmistäsi on kadonnut välittäminen ja tilalle on astunut tyhjyys. Sinä jota minä rakastan täydestä sydämestäni olet vajonnut unohduksen murheelliseen virtaan, räpiköimättä, muistamatta, mitä menetät, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä kuori, jossa tiedän vastarakkauden joskus asuneen. 

Rakkauden piti olla ikuista, "Kunnes kuolema meidät erottaa". Mutta me olemme molemmat yhä elossa, mutta vain mä edelleen rakastan. Kaikkein pahinta oli kun ensimmäisen kerran kysyit: "Kuka sä oot?" Sä et muista mua, et rakkautta, mitään. Mutta välillä sulla on selkeä hetki ja muistatkin. Ikinä ei voi tietää. Sä olet hylännyt mut, jättänyt mut yksin, vaikka lupasit, ettet koskaan tee niin. Toisaalta olet yhä täällä, tavoitettavissa. Mä muistan millainen sä olit, millaista meillä oli, miten mä rakastin ja rakastan sua yhä ja miten sä rakastit mua. Sä teet hidasta kuolemaa ja mä kärsin hidasta eroa. Jos puoliso kuolee yllättäen, hän kuolee rakastaen. Mutta miten on sun laitasi? Vaikka sä aina silloin tällöin selvinä hetkinäs, joita tulee yhä harvemmin ja harvemmin, muistat mut, ja sanot rakastavasi, niin joskus ne loppuvat kokonaan. Ja vaikka mä tiedän, että sä rakastat mua yhä edelleen, ikuisesti, että sä et vaan muista sitä enää, niin se on kidutusta, kidutusta sulle. Kidutusta mulle. Sä kuolet yksin unohtaneena. Mä jään kärsimään. 

Sä olet luvannut rakastaa mua ja olla mun tukena maailmaan loppuun asti. Se on lupaus, jota sä et voinut pitää. Mä olen jo nyt yksin, vaikka sun rintasi yhä kohoilee. Sä rikoit sun lupaukses. Sä jätit mut yksin. Ja mä teen tän yhtä paljon rakkaudesta kuin itsekkyydestäkin. Mä en kestä kattoa sun hidasta kuolemaa. Mä uskon, että sä tekisit saman mulle. Mä toivon et sä tekisit saman mulle. Mä nousen ylös ja poistun sun liikkumattomaksi jähmettyneen ruumiisi luota itkien. Ja kuka sanoi ettei vapauteen voi kuolla?

Teksti: Veera Savelius

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti