PÄÄKIRJOITUS

Hei jälleen rakkaat lukijat!

Äärimmäisen kiireinen ja tapahtumarikas syksy alkaa taas hiljalleen vaihtua talveen, joten on korkea aika jälleen muistella hieman, mitä tässä syksyn aikana onkaan tapahtunut. Olimme aikanamme hallituksessa suunnitelleet perinteisen Täkyn kalenterin tilalle puuhakirjasta, mutta tätä projektia valitettavasti ei saatu toteutumaan. Hyvät uutiset ovat kuitenkin ne, että Itäkynä sai oikeuden julkaista puuhakirjaan suunniteltuja kuvia sekä ristikon. Tarjoilen teille nyt kuvista kaksi sekä ristikon, ja jatkoa seuraa seuraavissa numeroissa. Lisäksi ohimenneen halloweenin kunniaksi tarjoan teille kauhunovellin, saatte kirjavinkkausta suomalaisen kirjallisuuden parista ja pääsette kirjoittajamme kanssa fiilistelemään Royal bloodin keikkaa. Pahoittelen hyvin paljon sitä, että tätä numeroa varten emme saaneet koottua Minnan salonkia, mutta kyseinen julkaisu ei suinkaan ole kokonaan jäämässä pois tulevista lehdistä. Toivottavasti nautitte tästä numerosta!

                          Toden teolla syksy on mennyt nopeasti! On kuin vasta äsken olisin aloittanut toisen vuoteni yliopistossa, mutta silti on vain hyväksyttävä, että on jo marraskuun puoliväli. Onneksi kuitenkin on vielä paljon asioita, joita loppuvuodelta odottaa. Koittakaa siis tekin mahtavat lukijat jaksaa sinnitellä vielä!

Opiskeluintoa ja kaikkea muuta hyvää toivotellen: Siiri 

PJ:N TERVEHDYS

Moi taas täkyt!

Syksy on taas siinä vaiheessa, kun maailma on pimeä ja opiskelukiireet painavat päälle. Onneksi nurkan takana häämöttävät jo rennommat ajat tapahtumien ja joululoman muodossa. Loppusyksy on meille täkyille tapahtumarikasta aikaa, sillä syyskokous lähestyy, osma koittaa ja sitsitkin ovat tulossa. Fuksien järjestämät pikkujoulutkin ovat pian, ja ainakin itse odotan pääseväni rentoutumaan tonttulakki päässäni. 

Syyskokous koittaa siis pian, ja pääsemme muodostamaan täkylle uuden hallituksen. Toivoisin, että kaikki keitä kiinnostaa hallitustoiminta saapuisivat kokoukseen kuuntelemaan mitä hallituksessa tapahtuu. En itse ole enää ehdolle hallitukseen lähdössä, mutta suosittelen lämpimästi tätä ainejärjestötoimintaa jokaiselle vaikuttamisesta kiinnostuneelle. 

Opiskelkaa ahkerasti, osallistukaa tapahtumiin ja tulkaa syyskokoukseen, 

syysterkuin, pj Veera

KUNINKAALLISEN HYVÄÄ MUSIIKKIA BRITTEINSAARILTA

Kuninkaallisen hyvää musiikkia Britteinsaarilta

Sisältövaroitus: älkää odottako kriittistä keikka-arviota, sitä tämä teksti ei tarjoa. Seuraavat 3 000 merkkiä ovat silkkaa fanitusta, teitä on nyt varoitettu.

Brittiläinen rock-bändi Royal Blood heitti ensimmäisen Suomen keikkansa viime kesänä 16.7. Ilosaarirockissa. Bändiä odotettiin saapuvaksi Suomeen siitä lähtien, kun debyyttialbumi Royal Blood julkaistiin syksyllä 2014, jolloin se kohosi heti Britannian listaykköseksi. Kesäkuussa bändi julkaisi toisen pitkäsoittonsa, How Did We Get So Dark, joka edellisen albumin tavoin jyräsi listoilla, ja jopa Ed Sheeran jäi kakkoseksi.

    Brightonissa perustetun rock-duon musiikissa huokuvat blues- ja garage rock -vaikutteet. Royal Blood on itsessään mielenkiintoinen konsepti, sillä se koostuu vain kahdesta jäsenestä: Mike Kerristä solistina ja bassokitaristina sekä rumpalista Ben Thatcherista. Basisti ja rumpali, nuo bändien aliarvotetuimmat hahmot, pääsevät vihdoinkin parrasvaloihin. Kaksikoksi ei bändiä uskoisi, sillä ääntä heistä lähtee aivan valtavasti.

    Ilosaarirockin Tähtiteltta täyttyi ihmisistä jo hyvissä ajoin: kukaan ei selkeästi halunnut missata Royal Bloodia mistään hinnasta. Olin itsekin paikalla jo varhain, noin 45 minuuttia ennen keikkaa, ja pääsin ystäväni kanssa eturiviin. Olin kurkkuani myöten täynnä onnea, kun vuosien odottelun jälkeen Kerr ja Thatcher vihdoin nousivat lavalle. Tähtiteltta sekosi jo silloin, kun ensimmäinen sointu kuultiin, ja keikka alkoi uusimman albumin kappaleella Where Are You Now. Lights Out pärähti soimaan valtavalla energialla ja villitsi yleisöä entisestään. Oma suosikkini uusimmalta levyltä, Hook, Line & Sinker, kuulosti sekin hyvältä.

    Jokainen kappale nostatti Tähtiteltan lämpötilaa, ja raajat olivat jo keikan puolessa välissä täysin hapoilla. Parhaimmistoa olivat ehdottomasti I Only Lie When I Love You sekä vanha kunnon Ten Tonne Skeleton. Little Monster ja Figure It Out, joista bändi ponnistikin julkisuuteen, olivat erittäin virkistävän kuuloisia livenä: unohdin jo, että kuuntelin ne aikanaan puhki. Ensimmäisen albumin ehdoton suosikkibiisini Loose Change kuulosti niin hyvältä, että talloin ja tönin muita kuuntelijoita turhankin paljon. Jos luette tätä, pyydän mitä nöyrimmin anteeksi – erityisesti sitä, jos pilasin keikkavideonne laulamisellani.

   

Uskonnollisuuteen kantaa ottava Come On Over toi esiin paitsi Mike Kerrin kriittisen kannan myös säkenöivän lahjakkuuden muusikkona: harvoin nähdään bassosooloja, varsinkaan yhdellä kädellä vedettyinä. Harvoin kuullaan myöskään rumpusooloja, ja sellainen Ben Thatcherin taituroimana kuulosti värisyttävän hyvältä. Kaksikko otti lavan haltuun erinomaisesti ja viihdytti yleisöä välispiikeissään, Kerr ylisti Suomen puhdasta ilmaa ja huudatti yleisöä euforiaan asti. Bändi päättikin keikkansa ikisuosikilla Out Of The Black, ja lopuksi Thatcher rimpuili rumpusettinsä takaa moikkaamaan yleisöä. Tunti kului nopeasti eikä olisi voinut olla enää parempi.

    Ja juurin kun ajattelin, että se oli ollut elämäni paras kokemus. Päädyin myöhemmin ystäväni kanssa Kerubiin jatkamaan Ilosaarirockin meininkejä – ilmeisesti samaa ajattelivat myös Royal Bloodin rokkikukot. Bongasimme Mike Kerrin Kerubin kellarista emmekä voineet uskoa silmiämme. Ujostellen menimme juttelemaan ja pyytämään yhteiskuvaa. Kerr osoittautui erittäin hurmaavaksi, joskin väsyneeksi illan keikan jälkeen. Sen sijaan tuulikaapissa vastaan tullut Ben Thatcher oli varsinainen energiakimppu, jolla puhetta riitti. Otimme yhteiskuvat ja lupasimme etsiä toisemme kellarin tanssilattialta. Uskokaa tai älkää!

    Vuosien ajan bändiä fanittaneena olin erittäin tyytyväinen Ilosaarirockin tarjoilemaan keikkaan. Olimme ystäväni kanssa yhtä mieltä siitä, että Royal Blood oli aivan mieletön kokemus! Jos sinäkin arvostat kunnon energiaa ja rock-hurmosta, Royal Blood on bändi sinun makuusi.

Teksti ja kuvat: Karoliina Kapanen

NELJÄNTIENRISTEYS

Tommi Kinnunen – Neljäntienristeys

Olin säästellyt Kinnusen esikoisteosta kirjahyllyssä lomalukemiseksi, mutta ahminkin sen muuta maailmaa havaitsematta jo menomatkan aikana. Tiedät varmaan sen tunteen, kun havahdut kirjan maailmasta todellisuuteen tietämättä yhtään missä olet ja mitä kello on. Niin syvälle itse upposin Neljäntienristeystä lukiessani ja kirja todella teki minuun vaikutuksen. 

Ehkä eniten minua tässä kirjassa viehätti mutkaton ja selkeä kieli, joka heti ensimmäisiltä sivuilta antoi itse tarinalle tilaa. Kovinkaan montaa teosta en voi kehua helppolukuiseksi ilman, että jokin muu asia ei tunnu oikealta. Kinnusen teksti on yksinkertaisen hyvää ja nautittavaa, ja se mielestäni on hyvän kirjoittajan merkki. Kertaakaan en joutunut palaamaan kirjassa taaksepäin liian pitkien virkkeiden tai muuten raskaan tekstin takia. 

Kirja koostuu neljästä osasta ja jokaisessa on eri kertoja. Kertojat vievät kokonaisuutta omasta vinkkelistään eteenpäin ja viimeinen kertoja yhdistää lopulta langat toisiinsa, mikäli lukija ei sitä ole jo itse tehnyt. Ensimmäisenä tarinaansa kertoo Maria, paikkakunnalle kätilöksi tuleva nainen. Marian jälkeen vuorossa on hänen tyttärensä Lahja, kolmantena Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan aviomies Onni. Tapahtumat perustuvat löyhästi Kinnusen oman suvun tarinaan ja sijoittuvat pääasiassa Kuusamoon. 

Ajallisesti kertomus sijoittuu välille 1895–1996. Ajanjaksoon mahtuu monenlaista tapahtumaa, ja käsiteltyä tulee vaikea aihe toisensa perään. Kirjassa viitataan enemmän tai vähemmän hienovaraisesti moneen yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen. Mikään niistä ei tunnu teennäiseltä, vaan kaikki ovat luonnollinen osa kertomusta. Esiin nousevat muun muassa naisen asema, homoseksuaalisuus ja aviottomat lapset. Osansa saavat myös sotavuodet, huonot olot ja Kuusamon jälleenrakentaminen. Keskeistä kirjassa on kertojien tapa käsitellä häpeää ja ulkopuolisten painostusta. Jos pidit esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, saatat pitää tästäkin, sillä Neljäntienristeyksestä välittyy Kuusamossa vahvana elänyt lestadiolaisuus. Päähenkilöille aiheutuu vaikeuksia, kun heidän ja uskonnollisen yhteisön ajatusmaailmat eivät täysin kohtaa. 

Kinnunen ja Neljäntienristeys saavat minulta ainoastaan hyvää palautetta. Jos siis yhtään kiinnostaa tämän tyyppinen kirjallisuus, niin kipin kapin kirjastoon ja Neljäntienristeyksen kanssa sohvaa kuluttamaan.

Teksti: Maileena Määttä

PUUHAKIRJAN KUVA 1

Kuva: Tiia Öhman

PUUHAKIRJAN KUVA 2

Kuva: Anna Karvonen

RISTIKKO

Inspiroiva aika aloittaa esseen kirjoittaminen

VASTUSTAMATON PETO - NOVELLI

Vastustamaton peto

Lily pyöräili pitkin katuja ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän ajatteli veljeään. Hän havahtui usein kännykkä kädessään valmiina soittamaan tälle, kunnes muisti, että hänen veljensä oli ampunut itsensä, ettei tälle voinut enää soittaa. Hautajaiset olisivat huomenna, ja Lily oli järjestelyistä päävastuussa. Lilyn pieni tytär vilkuili ympärilleen pyörän tarakalle kiinnitetystä istuimestaan.

                          Lily pyöräili vauhdilla kykenemättä huomioimaan ympäristöään mielessä olevan tunnemyrskyn takia. Hän saapui risteykseen ja lähti ylittämään sitä huomaamatta lainkaan autoa ennen kuin se osui lennättäen hänet kivuliaasti pyörän selästä. Pökerryksissä ja valtavan kivun kiduttamana Lily pystyi hädin tuskin kuulemaan onnettomuuden huomanneiden ihmisten hätääntyneitä ääniä. Isku oli tehnyt todella kipeää, mutta yksi ajatus iski kaiken tuskan Lilyn mielestä. Kimberly, hänen tyttärensä! Lily oli aivan tajunnan vievän kipushokin partaalla, mutta ajatus hänen tyttärestään sai hänet keskittymään tarkemmin ympäristöönsä ja lopulta hän huomasi pikkuisen Kimberlyn lojuvan maassa, liikkumattomana. Jäätävä parahdus pääsi Lilyn huulilta ja hän pakotti itsensä liikkumaan kohti tytärtään ja pääsi tämän luokse ennen kuin kukaan sivustakatsojista tai auton kuljettaja sai toettua omasta shokistaan tarpeeksi rientääkseen apuun. Väkijoukkoon lopulta iski kuin sähköisku tarve rynnätä Lilyn viereen ja auttaa häntä, mutta liian myöhään. Lily tiesi, että vaikka hän tunsi käsissään pitelevän pienen tytön pulssin, oli epätodennäköistä, että tämän hyväksi pystyttäisiin tekemään mitään. Tytön vammat näyttivät kauhistuttavilta!

”Miksi, miksi, miksi tämän täytyi tapahtua! Ei nyt, tämä ei saa tapahtua nyt! Kuka tahansa, älkää antako minun menettää tytärtäni!” Lily sopersi heikolla, värisevällä äänellä. Hän hipaisi tiedostamattaan omaa verta vuotavaa, kipeää haavaansa ja otti verisellä kädellään jälleen kiinni tyttärestään. Samalla hän tunsi käden olkapäällään. Hän nosti katsettaan ja muuttui aivan kalpeaksi nähdessään miehen kasvot. Mies nätti aivan hänen veljeltään, mutta samalla paljon paremmalta, uhkaavammalta ja unenomaisemmalta kuin miltä hänen veljensä oli näyttänyt.

”Antaisitko mitä vain, jotta tyttäresi pelastuisi?” mies kysyi hiljaa, Lilyn korvaan kuiskaten. Lily oli varma, että häneen valuva omituinen tunne johtui hänen vieressä seisovasta miehestä eikä onnettomuuden aiheuttamasta shokista. Hän ei pystynyt kuulemaan muuta kuin vieressään seisovan miehen puheen, ei tuntemaan muuta kuin tämän käden olkapäällään eikä näkemään muuta kuin tyttärensä ja tämän omituisen miehen.

”Mitä sinä muka pystyisit tekemään tyttäreni hyväksi?” Lily kysyi.

”Sinulla ei taida olla hajuakaan siitä, mikä minä olen, vaikka sait minut ilmestymään paikalle”, mies naurahti viekkaasti.

”Sinun täytyy uskoa siihen, että pystyn pelastamaan tyttäresi. En kuitenkaan tee sitä ilmaiseksi”, hän lisäsi ja jatkoi omiin ajatuksiinsa vajonneena, ”tuo pieni tyttö, niin suloinen, niin viaton – vielä!”

”Hyvä on. Mitä sinä haluat?” Lily kysyi. Jokainen sekunti vei lähemmäksi hänen tyttärensä kuolemaa ja hänen täytyi tehdä päätöksensä nopeasti.

”Kun tyttäresi täyttää viisitoista, sinun täytyy antaa hänet minulle”, mies sanoi. Lily oli kauhistunut. Miten tämä mies saattoi pyytää jotain sellaista! Kimberly oli hänen elämänsä ainoa valo, ainoa asia, joka hänen elämässään merkitsi vielä jotakin.

”Sinun olisi hyvä tehdä jo päätöksesi. Kohta sinulla ei enää ole tytärtä, jota pelastaa”, mies sanoi. Nämä sanat ajoivat Lilyn epätoivon partaalle. Hänen oli pakko tehdä se. Hän tiesi, ettei pystyisi kestämään tyttärensä menettämistä.

”Hyvä on! Minä suostun! Tee kaikki, mikä on sinun vallassasi pelastaaksesi tyttäreni!”

”Mainiota!” mies hymyili viekasta hymyään ja vei kätensä Kimberlyn ranteelle, johon ilmestyi tähteä muistuttava kuvio. Kimberly avasi räpytellen silmänsä ja liikutteli jäseniään kuin ei olisi vasta äsken ollut vaarassa menettää henkensä äärimmäisen vakavien vammojen takia. Lily katsoi tytärtään epäuskoisen. Mies oli kuin olikin pystynyt pelastamaan tämän! Lily kääntyi kiittääkseen miestä, mutta tämä oli jo poissa.

                          Vuodet vierivät. Lily ei pian enää edes muistanut tarkalleen, miltä kimberlyn pelastaneen miehen kasvot olivat näyttäneet. Kimberly kasvoi silmissä lapsesta teiniksi. Kaikista väittelyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta Kimberly säilytti asemansa Lilyn elämässä tämän arvokkaimpana aarteena, ja Kimberly rakasti äitiään koko sydämestään. Kimberlyn viidestoista syntymäpäivä saapui, ja Lily oli antanut tälle luvan lähteä juhlimaan sitä kaupungille. Kimberly oli päättänyt lähteä kavereidensa kanssa keilaamaan ja sen jälkeen syömään. Kimberly letitti vielä nopeasti tummanruskeiksi värjätyt hiuksensa, laittoi ylleen muodikkaat vaatteet, pakkasi laukkuunsa kaiken tarvittavan ja riensi innoissaan ulos asunnosta tapaamaan ystäviään.

                          Keilahallilla Kimberly sai keilata pitkään rauhassa ystäviensä kanssa. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui, kun viereiselle radalle saapui kaksi poikaa, jotka olivat ehkä muutaman vuoden häntä vanhempia ja kumpikin äärimmäisen viehättäviä. Kimberly yritti saada keskittymisensä palaamaan peliin, mutta ei voinut olla huomaamatta, miten pojista vaaleahiuksisempi vilkuili häntä jatkuvasti.

                          Kimberly lähti hakemaan juotavaa. Pojista se koko aika häneen vilkuillut teki samoin ja he päätyivät juttelemaan keskenään.

”Ei yhtään hullumpaa keilaamista”, poika aloitti keskustelun. Hänen äänensä sointi sai Kimberlyn sekoamaan ajatuksissaan ja pojan läsnäolo tuntui äärimmäisen voimakkaana. Se oli huumaava tunne, jotka Kimberly ei ollut koskaan tuntenut yhtä voimakkaana.

”Kiitos”, Kimberly sai soperrettua.

”Olen Brian”, poika esittäytyi.

”Kimberly”, Kimberly kertoi.

                          Kimberly ei olisi voinut aavistaa, miten vaarallinen Brian oli. Kaikki Brianissa oli niin huumaavaa, unenomaista, virheetöntä. Hetkessä Brian sai Kimberlyn valtaansa ja he tapasivat usein. Pian saapui aika, jolloin Kimberly halusi virallistaa seurustelusuhteen ja viedä Brianin tapaamaan äitiään.

                          Oli kulunut kuukausi Kimberlyn syntymäpäivästä. Lily hämärästi muisti Kimberlyn hengen pelastaneen miehen sanat siitä, että Kimberly viidennestätoista syntymäpäivästään eteenpäin kuuluisi hänelle, mutta koska aikaa oli Kimberlyn syntymäpäivästä kulunut niin kauan, ei hän enää uskonut, että mies ikinä ilmestyisi. Kimberly oli laittanut viestiä koulusta, että toisi iltapäivällä vieraan ja oli pyytänyt äitiä laittamaan välipalaa valmiiksi tarjolle. Lily valmisti voileipiä keittiössä Kimberlyn saapuessa Brianin kanssa, ja Lily oli äärimmäisen yllättynyt nähdessään Kimberlyn tuovan pojan kotiin. Kimberly oli tahallaan pitänyt suhteen salassa äidiltään päästäkseen yllättäämään tämän.

”Äiti, tässä on Brian, minun poikaystäväni”, Kimberly kertoi.

”Mukava tavata”, Brian sanoi ja meni kättelemään Lilyä. He istuutuivat syömään voileipiä ja juttelemaan, kunnes Kimberlyn täytyi poistua vessaan.

”Sinä et ole muuttunut juuri lainkaan näitten vuosien aikana, Lily”, Brian sanoi ja sai Lilyn hämmentymään.

”Et varmasti tunnista minua tässä muodossa”, Brian naurahti, huone muuttui kuin kaikki väri siitä olisi kadonnut. Brian ikään kuin sulautui mustaan utuun ja ainoa asia hänessä, johon Lily pystyi keskittymään, olivat hänen erikoiset, kultaisina kiiluvat silmänsä. Demoninen voima, joka tästä olennosta huokui, sai Lilyn jäätymään paikoilleen sydän pelosta täysillä sykkien. Hänen aivonsa antoivat hänelle käskyn juosta, mutta hänen lihaksensa olivat kuin sementtiä. Hän ei saanut itseään liikkeelle. Olento muuttui siksi versioksi Lilyn veljestä, jonka Lily oli tavannut onnettomuudessa.

”Sinä olet se mies, joka pelasti Kimberlyn”, Lily sai lopulta sanottua hädin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.

”Niin minä olen, ja kuten sanoin, haluan Kimberlyn itselleni. On sinun aikasi kuitata velkasi. Brian ei muuten ollut mikään tekaistu nimi. Voit kutsua minua sillä”, Brian sanoi.

”Sinä olet demoni”, Lily sopersi. Hänen aivonsa kulkivat hitaalla kaikesta hämmennyksestä ja shokista, jonka Brian oli aiheuttanut.

”Etkö sinä todellakaan kaikkien näitten vuosien aikana tajunnut sitä?” Brian nauroi, ”Te ihmiset osaatte olla sokeita!”

                          Äkkiä Brian kääntyi ympäri ja huomasi Kimberlyn palanneen. Kimberly katsoi tätä ihmeissään.

”Minne Brian meni?” hän kysyi ja selvästi odotti, että hänen äitinsä esittelisi tämän uuden vieraan hänelle. Lilyn ilmeessä oli kuitenkin outoa pelkoa ja paniikkia ja Kimberly mietti, pitäisikö hänen vain hitaasti poistua paikalta.

”Hän varmaan meni ulos, minä menen etsimään häntä”, Kimberly sanoi toivoen, että pystyisi pakenemaan sitä uhkaavaa ja pelottavaa ilmapiiriä, joka leijui keittiössä.

”On parempi, ettet sinä mene minnekään”, Brian sanoi pelottava häijy hymy huulillaan. Kimberly kääntyi lähteäkseen juoksuun. Tämä mies oli liian pelottava, liian uhkaava. Kimberly ei kuitenkaan ehtinyt kauas ennen kuin Brian hyökkäsi hänen kimppuunsa ja vangitsi hänet seinää vasten.

”Sinun on turha etsiä Briania”, Brian sanoi, ”Sinä kuulut minulle, ja minä todella tykkään leikkiä saaliillani.” Brian kumartui edemmäs suudellakseen Kimberlyä. Tämän näkeminen toi Lilyyn eloa. Hän pomppasi pystyyn ja lähti raivokkaaseen hyökkäykseen puolustaakseen viatonta tytärtään, mutta ihmisestä ei ole vastusta demonille. Yhdellä simppelillä potkulla Brian lennätti Lilyn seinää vasten niin kovaa, että Lily menetti tajuntansa.

”Sinun ei pidä olla huolissasi, pieni lemmikkini”, Brian kuiskasi Kiberlyn korvaan, ”Ole kiltti tyttö, niin et joudu kärsimään tarpeettomasti.” Brian otti Kimberlyn kainaloonsa ja ohjasi hänet ulos talosta.

                          Lily tuli tajuihinsa varsin pitkän ajan kuluttua. Hän katsoi ympärilleen ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Kimberly oli poissa! Hänelle ei oltu suotu mahdollisuutta sisäistää sitä, että hän menettäisi tyttärensä, ei annettu mahdollisuutta suojella tätä saati mahdollisuutta sanoa hyvästejä ja selittää. Nuoren tytön elämä oli pilalla, tämän sielu tuhon oma ja vain sen takia, että hän oli pelännyt menetystä.

                          Brian raahasi Kimberlyn kaukaisen, syrjäisen mökin ovesta sisään. Matkalla sinne keskustelu oli ollut mahdotonta, sillä Kimberly oli lähes hysteerinen. Mökissä Kimberly sai kuitenkin sen verran rohkeutta kerättyä, että avasi suunsa.

”Mitä sinä haluat minusta?” Kimberly sanoi.

”Sinun sielusi”, Brian vastasi, ”Äitisi antoi minulle oikeuden siihen monia vuosia sitten, kun pelastin sinut kuolemasta kolarissa.”

”Mitä sinä oikein puhut?” Kimberly parahti.

”Sinä huomaat kyllä, että minä en ole ihminen vaan demoni, ja sielujen tuhoaminen on se, mitä minä teen. Sinulla on ranteessasi tuo tähteä muistuttava kuvio. Se on merkki siitä, että sinun sielusi on myyty minulle”, Brian selitti hymyillen.

”Äiti ei ikinä tekisi sellaista!” Kimberly sanoi.

”Hän oli juuri menettänyt veljensä, kun jouduitte onnettomuuteen. Häntä ei ollut järin vaikea suostutella tekemään sopimusta”, Brian sanoi.

”Joten nyt aiot vain ottaa minun sieluni niinkö?” Kimberly sanoi.

”En suinkaan. Mitä hauskaa siinä olisi kaikkien näitten vuosien jälkeen? Ensin saat todella oppia, mitä sielun myyminen demonille todella tarkoittaa. Olet minun pieni sätkynukkeni, kunnes kyllästyn sinuun. Ja sen jälkeen minä otan sinun sielusi”, Brian sanoi.

                          Eikä Kimberly todellakaan päässyt helpolla. Vuosia Brian piti häntä vankinaan kohdellen tätä kurjasti. Kimberlyä ei kukaan olisi sen jälkeen voinut tunnistaa. Se aika, jolloin Brian oli esittänyt nuorta ja seurustellut Kimberlyn kanssa oli tehnyt Kimberlystä riippuvaisen hänestä. Välillä Brian pysyi poissa Kimberlyn luota useita päiviä vain aiheuttaakseen tälle fyysistä tuskaa, minkä hänen läheisyytensä puute Kimberlyssä aiheutti. Kimberly oli voimaton, täysin Brianin armoilla. Hän täytti kaikki Brianin sairaimmatkin toiveet tai kesti tämän mielivaltaisimmat rangaistukset ja pelkäsi koko sydämensä pohjasta sitä päivää, jolloin Brian kyllästyisi häneen ja veisi hänen sielunsa. 

Siiri Rantanen

KAUPUNKISUUNNISTUS

Täky suunnistuspistettä pyörittämässä

6.9.2017 kampusrysäys ja kaupunkisuunnistus avasivat jälleen kerran lukuvuoden. Kampusrysäyksestä ja kauniista säästä tarpeeksi yliopistolla nautittuani riensin hakemaan eväitä ja suuntasin Täkyn kaupunkisuunnistusrastille, jolle olin päässyt mukaan vetäjäksi. Rasti sijaitsi edellisen vuoden tavoin Taitokorttelin tuntumassa, ja sen idea oli varsin simppeli. Seinässä oli paperilapuille kirjoitettuja ruumiinosien nimiä, ja rastia suorittamaan tulleet laittoivat ruumiinosat näille lapuille mahdollisimman luovasti ja ryhmänä fyysisesti yhtä pitäen.

Olin erittäin iloinen siitä, millaisella energialla ihmiset tulivat rastille ja millaista ryhmähenkeä ja hauskanpitoa pääsin todistamaan. Tämä oli ensimmäinen kertani kaupunkisuunnistuksen rastinvetäjänä, mutta mieluusti haluan tehdä sitä tulevinakin vuosina. Se, miten ihmiset olivat keksineet joukkueilleen teemoja ja panostaneet pukeutumiseen, nosti todella hymyn huulille. Selvästi meistä yliopisto-opiskelijoista löytyy runsaasti heittäytyjiä. Ilta oli viileä ja rauhallinen, mutta ei missään nimessä tylsä. Aivan viimeisille minuuteille saimme joukkueita seuraksemme. Mielenkiintoista oli huomata, miten välillä rastilla oli hyvin hiljaista, mutta välillä taas joukkueita ilmestyi paikalle tungokseen asti. Ryhmät eivät siis ilmestyneet rastille tasaisena virtana vaan ennemminkin aaltoina. Suoriuduimme kuitenkin ryhmävyöryistä kunnialla ja ryhmätyö meidän rastinpitäjien kesken sujui hyvin.  

Niin rasteja suorittamaan tulleiden joukkueiden kuin toisten rastinpitäjien kanssa oli mukavaa toimia. Kampusrysäys ja kaupunkisuunnistus ovat mielestäni kiva tapa aloittaa lukuvuosi, ja tapahtumassa huomaamani energian perusteella en suinkaan ole ainoa, joka näin ajattelee. Odotan jo innolla tulevia kaupunkisuunnistuksia, sillä se on ehdottomasti kerta toisensa jälkeen kokemisen arvoinen yliopiston tapahtuma.

Täky innokkaana suunnistamassa

Aloitin toisen opiskeluvuoteni tuutorin roolissa. Niin fukseja kuin aina-niin-eeppistä kaupunkisuunnistustakin odotin suurella innolla koko kesän ajan. Oli alusta asti selvää, että menisin kiertämään rasteja: omana fuksisyksynäni juuri kaupunkisuunnistus oli mieleenpainuvin kokemus, ja halusin ehdottomasti elää sen uudestaan.

Melkein repesin liitoksistani, kun aloimme fuksien kanssa kehitellä kaupunkisuunnistuksen joukkuetta ja sille yhteistä teemaa. Oli onni, että satuimme kaikki olemaan samalla aaltopituudella, nimittäin joukkueemme teemaksi valikoitui vaivattomasti ranskalaiset miimikot -- aloittelevana ranskan opiskelijana en pistänyt ollenkaan pahaksi. Minun lisäkseni meidän Memekot-joukkueeseen kuului viisi Täkyn fuksia, ja kiersimme kaiken kaikkiaan “huimat” seitsemän rastia.

Ensimmäinen oli Lingtwistin rasti, jossa piti tunnistaa Googlen kääntämiä tunnettuja kappaleita. Urheasti tunnistimme muun muassa Adelen Hello-biisin ranskan käännöksestä ja legendaarisen t.A.T.u.-yhtyeen All The Things She Said, vaikkei meistä kukaan osannut venäjää kyrillisiä aakkosia enempää. Kassoksen rastilla improvisoimme heittäytyen yliopisto-opiskeluun liittyviä skenaarioita, ja JOY-kuoron rastilla oli peto irti, kun tulkitsimme samannimisen kappaleen Antti Tuiskulta reggae-hengessä. Meitähän suorastaan palvottiin, sillä olihan esityksessämme kaikki kohdallaan: stemmat, beatbox ja humala. Molemmilta rasteilta haalimme täydet kymmenen pistettä.

Oidipuksen rastilla oli psykologian termien sanaselityksiä, mutta oman vaikeusasteensa peliin toi se, että selittäjällä oli vaahtokarkkeja suussaan. Edellisen rastin jäljiltä olimme suorastaan tulessa, joten Oidipuksen rasti oli yhtä lailla menestyksekäs. Siitä siirryimme Pikku Mikkoon Poliittisten rastille, jossa piti tunnistaa Suomen poliittisia vaikuttajia. Välissä kävimme kämpälläni hengähtämässä ja korjaamassa miimikoiden meikkejä, minkä jälkeen suuntasimme iki-ihanan ainejärjestömme Täkyn rastille todistamaan taitojamme. Pelasimme varman päälle ja esitimme Täky-tovereille menestyksekkään reggae-versiomme Peto on irti -kappaleesta. Se kannatti, ja kymppihän sieltäkin napsahti! Viimeisenä kävimme RajaSpeksin rastilla, jossa viihdytimme autenttisella vaikkakin sekavalla miimikko-show’lla. Olimme sen jälkeen kovasti menossa Ylioppilasteatterin rastille, mutta jäimme matkan varrella vain hengaamaan keskenämme ja vilun iskiessä päätimme mennä Bar Play’hin istumaan ennen jatkoja Ilonassa.

Loppu onkin historia: aamulla olo oli jokseenkin outo, mutta mitään en todellakaan vaihtaisi. Kaupunkisuunnistus ei siis pettänyt tänäkään vuonna: rastit olivat hauskoja eikä säässäkään ollut valittamista. Seura oli mitä parhain, kiitos siitä huikealle joukkueelleni! Ja ensi vuonna uudestaan...

Siiri Rantanen, Karoliina Kapanen