TEKSTI SIIRI RANTANEN
Anna alkoi hiljalleen heräillä syvästä
unesta. Hänen oli äärimmäisen mukava olla peiton alla lämpimässä, joten hän
vain piti silmiään visusti kiinni ja käänsi kylkeä nauttien mukavuuden
tunteesta. Samassa hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän ponkaisi istumaan
sydän tykyttäen. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa, että hän olisi
mennyt nukkumaan. Hän oli lähtenyt metsään ottamaan valokuvia. Se oli viimeinen
asia, jonka hän muisti. Hänen ei kuuluisi olla nukkumassa…
Anna katseli ympärilleen. Hän ei
tunnistanut tätä paikkaa. Hän makasi valkoisissa lakanoissa valkoisella
vuoteella, joka ei ollut hänen. Kirkas lamppu valaisi häntä ympäröivää
huonetta, joka oli sotkuinen. Vaatteita, jotka eivät edustaneet Annalle tyypillistä
tyyliä, lojui pitkin lattiaa. Valkoiseksi maalattu meikkipöytä oli
täydellisessä epäjärjestyksessä ja huoneen ainoa tuoli oli kumossa lattialla.
Annan sydän jyskytti edelleen. Missä hän oli? Hän ei uskaltanut liikkua.
Hitaasti hänen sykkeensä alkoi kuitenkin rauhoittua. Talosta ei tuntunut
kuuluvan ääniä, ei pienintäkään merkkiä, että talossa olisi hänen lisäkseen
joku muu. Anna nousi ylös ja suuntasi huoneen ikkunalle. Hän kiskaisi verhot
sivuun, mutta ei nähnyt ulkona muuta kuin mustaa. Oliko muka vielä yö? Anna
ajatteli, että ikkunan näkymässä oli jotain outoa. Edes yö ei olisi voinut olla
noin pikimusta. Peläten, että talossa kuitenkin olisi joku, joka oli vain
nukkumassa, Anna kulki hiljaa kokovartalopeilille. Hän nappasi varovasti sitä
peittävän kankaan sivuun ja katsoi itseään uskomatta silmiään. Hän oli jo heti
alkuun pistänyt merkille, että hänellä oli yllään yöpuku, jollaista hän ei
olisi vapaaehtoisesti pukenut ylleen. Ulkopuolinen olisi kuvannut Annan
näyttävän houkuttelevan nätille se yllään, mutta Anna halusi vain saada sen
mahdollisimman pian pois yltään. Hän yritti etsiä omia vaatteitaan makuuhuoneen
sotkun keskeltä, mutta ei onnistunut löytämään niitä. Huokaisten hän avasi
vaatekaapin ja yritti valita sieltä edes jotenkin siedettävän asukokonaisuuden.
Anna lähti hiipimään ulos
makuuhuoneestaan. Käytävä oli pimeä, mutta makuuhuoneesta loistava valo kantoi
kuitenkin sen verran, että Anna onnistui huomaamaan rappuset. Hän oli siis
yläkerrassa. Varovasti eteenpäin hiipien Anna laskeutui rappusia ja rukoili,
ettei talon oikea omistaja huomaisi häntä. Alakerrassa Anna huomasi toisessa
huoneessa loistavan valon. Se valaisi siistin eteisen. Anna pelkäsi tosissaan.
Valaistusta huoneesta ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä, eikä mikään myöskään
osoittanut minkäänlaista liikettä, joten Anna rohkaisi mielensä ja hiipi
eteiseen ja pyrähti sitten juosten ulko-ovelle vain ja ainoastaan huomatakseen,
että se ei auennut. Hän ei millään saanut sitä auki. Kukaan ei kuitenkaan ollut
huomannut häntä. Talo oli aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin. Anna lähti
varovasti toiseen huoneeseen poispäin valosta. Huone osoittautui keittiöksi.
Anna totutteli hetken hämärään, sillä valaistun huoneen valo hädin tuskin
riitti karkottamaan kaiken verhoavaa pimeyttä, joka muuten tuntui vallitsevalta
tilalta. Annan onnistui jotenkuten erottaa ikkunan. Hän meni sen luokse ja
kokeili, saisiko sen auki. Ikkuna pysyi aivan yhtä itsepäisesti kiinni kuin
ulko-ovikin. Anna etsi jotain, millä saattaisi saada ikkunan rikki. Mutta
ikkuna ei suostunut edes rikkoutumaan. Anna pelkäsi tällä kertaa
kiinnittäneensä jonkun huomion, mutta talo oli edelleen yhtä hiljainen kuin
aikaisemminkin. Paniikki alkoi vallata tilaa. Anna juoksi jälleen ulko-ovelle
ja yritti vielä saada sen auki, mutta se oli turhaa. Anna tajusi, ettei hänellä
ollut mitään keinoa päästä pois tästä talosta. Hän oli siellä vankina.
Kyyneleet alkoivat virrata Annan poskilla ja hän lysähti selkä ovea vasten
istumaan. Epätoivo, epävarmuus ja pelko eivät antaneet millekään muulle tilaa.
Anna ei tiennyt, kuinka kauan oikein istui
siinä ovea vasten. Se ainakin tuntui ikuisuudelta. Hän ei ollut halunnut tai
pelolta pystynyt liikkumaan. Hän ei tiennyt, missä oli tai kuka hänet tähän
paikkaan oli tuonut. Hän vain istui ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti.
Hän taisi jopa nukahtaa muutaman kerran. Jos joku olisi sanonut hänelle, että
hän oli istunut siinä useampia päiviä, Anna olisi uskonut sen. Lopulta Annaan
alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että mikään ei muuttuisi. Kukaan ei olisi tulossa
alakertaan. Häneen alkoi hiipiä tunne, että hän saattaisi olla talossa yksin.
Tärisevin jaloin Anna nousi viimein ylös ja päätti ottaa asiasta selvää.
Varovasti hän hiipi valaistulle huoneelle ja huomasi, että se tosiaan oli
tyhjä. Pölyisessä olohuoneessa ei ollut ketään. Anna lähti yläkertaan, ja
huomasi, että makuuhuoneen lisäksi siellä oli kirjastohuone – sekin pölyinen ja
hiljainen kuin siellä ei olisi pitkään aikaan käynyt ketään. Vielä yhden oven
takaa löytyi vanhat rappuset vintille. Anna oli kuin olikin yksin.
Aika kului hitaasti. Anna yritti vielä
monen monta kertaa löytää keinon päästä pois talosta, mutta mikään ei
onnistunut. Hyväksyttyään sen, ettei hän pääsisi pois talosta, Anna ei tiennyt,
mitä tehdä. Pitkään hän vain oli tekemättä yhtään mitään. Usein hän vain istui
eteisessä, sillä se tuntui ainoalta oikeasti siistiltä ja miellyttävältä
paikalta koko talossa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Anna kuitenkin
päätti alkaa myös tehdä jotain. Jos hän kerran oli jumissa tässä talossa, hän voisi
aivan yhtä hyvin alkaa tehdä siitä edes hieman kotoisamman. Se olikin piste,
jossa kaikki alkoi muuttua oudoksi.
Anna ei ollut aluksi kiinnittänyt huomiota
talon yksityiskohtiin, mutta aloittaessaan talon siivoamisen, hän alkoi
huomata, että talossa oli jotain hyvin omituista. Ensinnäkin olohuoneen
kuvakehykset. Niissä olevat kuvat olivat kuvia hänelle läheisistä ihmisistä.
Seiniä koristavat taideteokset puolestaan kuvastivat hänelle tärkeitä paikkoja.
Eteisessä puolestaan oli liitutaulu, ja liitutaululla puolestaan luki teksti,
jonka hänen perheensä oli kirjoittanut korttiin, jonka he olivat antaneet
hänelle yhdessä lahjakameran kanssa. ”Maailma on kaunis, ja sinä jos joku osaat
todistaa sen!” Aluksi tämän tyyppiset viittaukset hänen elämäänsä pelästyttivät
Annan, mutta hän tottui niihin hitaasti. Ajan kuluessa Anna melkein pelkäsi
menettävänsä järkensä, mutta kun vielä sitäkin pidempi aika kului, alkoi Anna
uskoa, ettei sillä ollut niin väliä. Kukaan ei selvästikään ollut kiinnostunut
siitä, että hän oli jumissa tässä talossa. Anna uskoi, että jos joku olisi
ollut, tämä olisi jo tullut katsomaan häntä. Aikaa oli kulunut jo niin paljon.
Anna antoi siis itselleen luvan olla välittämättä siitä, miten outo tämä talo
oli, ja antoi itselleen luvan myös uskoa, että se oli lumottu. Hän sentään oli
saanut siitä itselleen kelpaavia todisteita.
Ensinnäkin oli se kerta, kun hän oli
viimein päättänyt ryhtyä siivoamaan kirjastoa. Anna ainakin uskoi, että oli
siinä vaiheessa ollut jo viikkoja jumissa talossa. Siinä vaiheessa häntä ei
enää hätkähdyttänyt, että kirjaston valokuva-albumit olivat täynnä kuvia hänen
elämästään. Anna katseli niitä kuvia ja antoi muistojen virrata. Osa kuvista
oli hyvinkin selkeitä ja toivat Annalle mieleen ne ajat, jolloin hän oli ollut
sairaalloisen masentunut. Anna selaili kuvia, jotka olivat hänen elämästään
hänen päästyään masennuksen yli, mutta nekään eivät kuvastaneet hänen olleen
onnellinen.
”Milloin minä viimeksi todella olin
onnellinen?” Anna sanoi ääneen, ja silloin eräs valokuva-albumi putosi
lattialle. Anna nosti sen käsiinsä ja avasi sen. Valokuva-albumi itse asiassa
antoi vastauksen hänen kysymykseensä. Se kuvasti aikaa, jolloin hän oli todella
ollut onnellinen. Toisekseen oli eteisen liitutaulu. Sen teksti muuttui aina
välillä, mikä oli aluksi pelästyttänyt Annan, mutta ajan myötä hän oli tottunut
siihen. Ja entä sitten ikkunat? Oli jotenkin luonnotonta, että mikään ei saanut
niitä särkymään, saati että missään vaiheessa taloa ympäröivä mustuus ei
kaikonnut. Ikkunoista näkyi aina sama pikimusta näkymä. Anna onnistui myös
löytämään kellarin, jonka ruokavarasto oli valtava.
Anna olisi voinut vannoa olleensa jumissa
talossa kuukausia (Hän viihtyi nykyään parhaiten kirjastossa oman elämänsä
parissa), kunnes hän viimein otti urakakseen siivota vintin. Se olikin
urakoista suurin ja vei Annalta hirveästi aikaa. Kun hän viimein sai viimeisen
tavaran siellä paikalleen, hän koki ensimmäistä kertaa uupumusta. Se uupumus
oli erilaisempaa, kuin mitä hän oli missään vaiheessa sitä ennen kokenut.
Uupumuksen kanssa vyöryi hänen ylitseen heikotus, ja hän lyyhistyi lattialle
tiedottomana
Jälleen kerran Anna heräsi sängyssä, joka
ei ollut hänen. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin tiesi, missä oli. Sairaalan
vuoteen vieressä hänen äitinsä istui tuolissa väsyneen näköisenä. Hänen
silmiinsä ilmestyi loiste hänen huomatessaan Annan olevan hereillä.
”Mitä oikein tapahtui?” Anna sanoi
heikolla äänellä.
”Olit ottamassa kuvia lähimetsässä, kun
sinulle sattui onnettomuus. Jostain syystä sinä putosit kallion reunalta ja
löit pääsi”, Annan äiti selitti.
Anna ymmärsi silloin. Koko juttu talosta
oli ollut vain unta. Kamalaa unta. Mutta samalla se ei ollut. Anna tuntui kuin
muuttuneensa. Talo oli pakottanut hänet läpikäymään hänen elämänsä ja kohtamaan
oman itsensä, ja Annasta tuntui kuin samalla kun hän oli siivonnut talon, hän
oli saanut itsestään otteen. Oli kuin kaikki olisi hyvässä järjestyksessä ja
hän olisi ihmisenä muuttunut.