Pääkirjoitus

Aika menee nopeasti. Ahdistavan nopeasti. Vasta hetki sitten pohdin pääni puhki, mitä lähtisin opiskelemaan. Siitäkään ei ole kauan aikaa, kun olin fuksi aivan uudessa maailmassa kaukana pohjoisessa, jonne edes merituuli ei ylety. Vasta vähän aikaa sitten Osmaan oli vielä ikuisuus. Osma oli ja sekään ei kauaa kestänyt. 

Tämän Itäkynän numeron teemaksi valikoitui harrastukset. Pohdin, mistä harrastuksestani kertoisin pääkirjoituksessa. Se puolestaan sai minut pohtimaan, mitä harrastuksia minulla edes on ollut viimeisen vuoden aikana. 

Mieleeni ponnahti Täky. Kaikista kurjuuksista ja kirjaimellisista paskahommista kuten makkaranmyynnistä jäähallissa tai Suvaksen tukkeutuneen vessanpöntön auki tökkimisestä pikkujouluissa (tää oli vika kerta ku oon vastuuhenkilönä) huolimatta Täkyn hallitus, Itäkynän toimittaminen sekä tietysti muiden mahtavien täkyläisten kanssa hengaaminen, sitsaaminen ja approilu ovat olleet suosikkiharrastuksiani tänä vuonna. Täky on tarjonnut minulle paitsi suuren joukon uusia kavereita ja ikimuistoisia seikkailuja, niin myös oikeasti tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä taitoja.

Myös ensimmäinen vuoteni Täkyn hallituksessa alkaa olemaan lopussa. Ensi vuodeksi Itäkynän kirjoittajakaartia tulee johtamaan jo aikaisemmin Itäkynästä tuttu Siiri Rantanen. Siirryn itse rivikirjoittajaksi sekä Täkyn tapahtuma- ja liikuntavastaavaksi. Haluan vielä kiittää uskollista Itäkynän lukijakuntaa, kaikkia kirjoittajia sekä tietysti ylipäänsä kaikkia huippuja täkyläisiä.

Huom. Tekstin kirjoittaja poti kirjoitushetkellä pikkujoulujen ja approjen jälkeistä moraalista krapulaa. Siksi tunteellisuus. Melkein kyynel tirahti. Perkele.

Kasper Kärkkäinen

Puheenjohtajan tervehdys

Marraskuu on usein opiskelijan kiireisintä aikaa. Kaikki deadlinet sattuvat juuri samoille ajankohdille, tenttipapereihin hukkuminen tuntuu entistä todennäköisemmältä ja ainoa valonsäde loistaa läppärin näytöltä. Osa tekee jo töitä, toiset käyttävät kaiken energiansa parhaan joulukalenterin metsästämiseen, jotkut taas keskittyvät kaikkialla soivista joululauluista ärsyyntymiseen. Myös opiskelijaelämässä tapahtuu: täkyläiset ovat pelkästään marraskuussa approilleet, sitsanneet, osmanneet ja viettäneet pikkujouluja. Näin esimerkiksi.

Marraskuu on myös muutosten aikaa. Muutoksia tapahtuu myös Täkyssä. Syyskokous valitsi meille uuden hallituksen ensi vuodelle, ja mukana on niin vanhoja tekijöitä kuin uusia innokkaitakin. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu, sillä jäähyväisten jättämisen sijaan puheenjohtajan palstalleni annettiinkin vuoden lisäaika. On siis hyvä jatkaa opetusharjoittelun viimeisen tuntisuunnitelman tekemistä ja vetää villasukat jalkaan – suhtaudun Täkyn ensi vuoteen sen verran luottavaisin mielin, ettei siitä tarvitse juuri nyt ottaa lisästressiä muiden kiireiden keskelle.

Kaiken stressin keskellä on hyvä muistaa, että kohta ei ole enää marraskuu. Haastan kaikki täkyläiset lukemaan joulun alla muutakin kuin tenttikirjallisuutta sekä kääntämään katseet vähitellen kohti uutta vuotta ja sen seikkailuja. Eihän sitä tiedä, mitä kaikkea me vielä keksitään.

Post-osmaattisin terveisin

Inka

Harrastus joka pyyhkäisi jalat alta

TEKSTI SIIRI RANTANEN KUVAT KATJA JAVANAINEN, SIIRI RANTANEN

Oletko koskaan saanut päähäsi kokeilla jotain täysin uutta? Astua elämän osa-alueelle, josta sinulla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista kokemusta? Minä päätin tehdä niin. Kun muutin Joensuuhun, päätin, että nyt kun kerran asun opiskelijakaupungissa, jolla on vaikka mitä tarjottavaa, voisin aivan hyvin aloittaa uuden harrastuksen. Pyöriessäni yliopistolla ja pohdiskellessani, mikä tämä uusi harrastus voisi olla, alkoivat silmäni kerta toisensa jälkeen hakeutua ilmoitustaulujen kamppailu- ja itsepuolustuslajien julisteisiin. Yksi niistä erityisesti kiinnitti minun huomioni. Bujinkan budo taijutsu shinden dojo oli sanalitania, joka sai minut ajattelemaan: ”Tuopa on erikoinen. Ei varmaankaan mikään parhaiten tunnettuja lajeja.” Aloin ottaa lajista hieman enemmän selvää ja se vaikutti olevan kaikkea sitä, mitä olisin voinut itsepuolustuslajilta toivoa: ei kilpailuja, monipuolisesti niin itsepuolustus- kuin asetekniikoitakin ja juuret japanilaisessa samuraiperinteessä. Syksyllä 2017 sitten otin hypyn tuntemattomaan ja astuin ensimmäistä kertaa elämässäni tatamille.

En muista kovinkaan usein olleeni niin hermostunut, kuin mitä olin kävellessäni ensimmäiselle peruskurssin kerralle. Perhoset kiersivät täyttä vauhtia vatsassani, enkä päässyt irti ajatuksesta, että tulen varmasti tekemään itsestäni täyden pellen kaikkien uusien ihmisten edessä. Eihän minulla ollut mitään tietoa itsepuolustuksesta, ja urheilutaustanikin rajoittui vuoteen hip hopin tanssimista ja muutamaan vuoteen zumbaa. Uskoin siis, että jos minut laitettaisiin tekemään lihaskuntoa tai muita fyysisesti rankkoja suorituksia, tulisin kuolemaan tatamille. Siitä huolimatta, että tiesin omaavani kaikki ainekset täydelliseen epäonnistumiseen ja nöyryytykseen, päätin kuitenkin tehdä sen. Minä aloittaisin tämän lajin harrastamisen, enkä luovuttaisi helpolla. Tässä kohtaa oinaan jääräpäisyys osoittautui hyödylliseksi. Vaikka alku luonnollisesti ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, harjoituksista selviydyin kuitenkin kerta toisensa jälkeen ja poistuin aina treeneistä janoten lisää ja ajatellen, että ensi kerralla suoriudun vielä paremmin.

Oinaan jääräpäisyyden lisäksi minut sai Bujinkan pariin jäämään myös meidän treeniporukka. Jo heti tavatessani ensimmäisen heistä käytävässä, minuun alkoi hiipiä tunne, että nämä olisivat todennäköisesti ihmisiä, joiden seurassa viihtyisin. Ja tämä tunne vain vahvistui treenikertojen myötä. Ehkä suurin tekijä siinä on, että minä yleensä rakennan itselleni valtavia suorituspaineita, mikä välillä on auttanut minua eteenpäin ja välillä taas toiminut esteenä. Tässä lajissa suorituspaineet minulla toimivat pikemminkin esteenä, sillä niitten aiheuttama stressi saa minut joko ylisuorittamaan tai hutiloimaan, mitkä kumpikaan eivät ole hyviä asioita tekniikoiden toimivuuden kannalta. Ihmiset, joiden kanssa treenaan, saavat minut onneksi tuntemaan, että on okei tehdä harjoitteita ja tekniikoita omien kykyjensä ja taitojensa ehdoilla, enkä siis koe enää aivan yhtä suurta tarvetta asettaa rimaa korkeammalle kuin mitä todennäköisesti pystyn ylittämään. He ovat kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä minun suhteeni, mistä haluankin antaa heille ison kiitoksen.

On niissä tekniikoissa ja itse lajissakin oma lumonsa. Tanssitaustani ehkä paljastaakin sen verran, että kehon käyttö kiehtoo minua. Budo taijutsu viittaakin kehon taiteeseen, ja olen huomannut, että sitä tämä laji omalla tavallaan onkin. Minusta on mielenkiintoista kuunnella, kun joku selittää, mikä idea eri tekniikoiden taustalla on, mikä meidän kehon käytössä on se juttu, joka saa nämä välillä hyvin erikoisenkin oloiset liikesarjat todella toimimaan. On hauskaa oppia myös lukemaan vastustajan kehoa ja oppia reagoimaan vastustajan käyttäytymisen vaatimalla tavalla. Bujinkan on lajina valtavan monipuolinen, ja se näkyy myös siinä, miten kokonaisvaltaisesti omaa kehoaan tulee osata käyttää. Nopeus, reaktiokyky, räjähtävän voiman käyttö, kevyet kontrollit ja vastustajan kehon liike-energian käyttö, akrobaattiset taidot sekä oman kehon liikeratojen ja voimantuoton hallinta muun muassa ovat tärkeitä tekijöitä tässä lajissa. Itselle tuottaa paljon mielihyvää huomata, miten pienin mutta varmoin askelin kehittyy eri osa-alueella. Ennen Bujinkanin aloittamista en olisi esimerkiksi ikinä uskonut, että voisin ikinä oppia kärrynpyörän tai että minua voi yhä viskellä ja heitellä melkein yhtä huoletta kuin aikanaan eskarin patjiksessa. En minä kyllä edelleenkään kärrynpyörää osaa, mutta en sentään enää laskeudu pyrstölleni lähes joka yrittämällä, ja tiedän, että kunhan sitä itsekseni treenailen lisää, se lähtee vielä sujumaan. Olen kuullut, miten laji on vaikuttanut ryhtiini ja yleiseen olemukseeni, ja olen myös itse hieman huomannut sitä. Bujinkan on yksi niistä lajeista, jotka juuri kehollisuuden kautta ujuttautuvat osaksi arkea.

Entä sitten se ehdottomasti paras puoli tässä lajissa? Sanoisin monipuolisuus. Jokaiselle löytyy varmasti jokin osa-alue, johon herää kiinnostus. Itselle ne ovat miekkatekniikat ja heitot. Asetekniikoissa ylipäätään on jotain, mikä kiehtoo minua, vaikka en osaa nimetä, mikä se jokin on. Ne toki ovat teknisesti välillä turhauttavankin haastavia, mutta se tekee ahaa -kokemukset sekä onnistuneet suoritukset sitäkin paremman tuntuisiksi. Aseista taas miekka on noussut suosikiksi, koska miekka nyt on miekka. Se on ikoninen ase, jonka kunnollinen käyttäminen aika lailla vaatii sen, että tietää, mitä on tekemässä. Heittoja olen tähän mennessä ehtinyt harjoitella varsin vähä, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni, miten hieno tunne on saada sellainen onnistumaan itseään isommalle henkilölle, ja miten erikoinen tunne on se, kun toinen viskaa sinut itsensä yli tatamin pintaan.

Olen harrastanut Bujinkania kohta puolitoista vuotta, ja minun täytyy sanoa, että minulla riittää yhä innostusta ja kiinnostusta lajia kohtaan. Mieli ei tee lopettaa tai vaihtaa toiseen lajiin, vaan jatkaa eteenpäin tällä polulla ja ottaa vastaan kaikki se, mitä sillä on vielä minulle tarjota.

Kokemuksia Oulun Osmasta

Oulun Osma on Osma-reissuistani ehdottomasti ikimuistoisin. Onkin useaan otteeseen todettu, että mikäli ei Oulun Osmasta pitänyt, ei varmaan pidä Osmasta ylipäätään. Vaikka puitteet olivat kunnossa, on osmaamisessa tärkeintä tietysti se, kenen kanssa osmaa. Siksi BV:n mussukoiden odotettu tapaaminen lämmittikin sydäntäni aivan erityisesti, ja ystävien läsnäolo takasi koko viikonlopuksi menoa ja meininkiä. Täkymurujen kanssa kehittelemämme tanssiliike levisi lauantai-iltana kulovalkean tavoin, ja sen todettiin sopivan jokaiseen Tukikohdalla kuultuun kappaleeseen. Aamuun asti jatkunut rankka vyölaukun heiluttelu asetti henkilökohtaisen hyvinvointini vaakalaudalle, kun post-osmaattiset oireet taltuttivat minut Osman jälkeisellä viikolla. Osma oli ohi, mutta pakko-oireinen vyölaukkutanssi jatkui.

– 4. Osma

Kun isäntinä olivat uudet ja vanhat tutut Suma Ry:stä, syksyn osmareissu suuntautui pohjoiseen, missä täkyläistä odotti (kaiken odotetun) lisäksi merituuli, graffitit, mandariinit ja peltikatot.

– 4. Osma

Odotukset itse Osmaa kohtaan olivat varsin korkealla, matkasinhan tuonne riettauden kehtoon menopeleistä parhaimmassa, jonka nimen jätän nyt kuitenkin mainitsematta anonymiteettini turvaamiseksi. Nylon Beat, Kalevauva.fi, Scooter, Kake Randelin ja monet muut hittiparaatimme artistit pitivät huolen siitä, että minä ja seurueeni olimme varsinaisessa juhlatunnelmassa Ouluun rantautuessamme. Turnauksessa toiselle sijalle jääminen kirveli hiukan, mutta onneksi lauantain paardit pitivät huolen siitä, että retkemme sai onnellisen lopun. Parasta viikonlopussa oli ehdottomasti vyölaukkutanssi, jonka ansiosta vatsalihaksissa oli seuraavina päivinä sellainen polte, että pystyin tuudittautumaan uskomukseen kiihkeästä terveiden elämäntapojen noudattamisesta urheilun merkeissä alkoholin käyt….. ei kun siis fennistiikan sijaan.

– 5. Osma

Aamu. Liikaa vuohenjuustoa. Läjä. Kadonnut luennoitsija. Peltikattoja. Muistikatko. Aamuskumppa. Virkkuukoukku. Nokkahuilu. ”Äiti, miksi tuo tyttö näyttää tuolta?” Viinamandariini. Mandariiniviina. 0,5 pistettä. Kumihanska. Iso itku. Haikeus.

Näin tiivistettynä. Nyt ainakin tiedän, mikä minusta tuleeKIN isona.

– 5. Osma

Oulu pillaa aina kaiken. Nytkin sai pettyä: jäätävän kylmä tuuli muuten niin kauniina päivänä, puolikkaan pisteen veroinen karvas tappio ja sitsipaikalle unohtunut mandariiniviina. Toisaalta Oululla oli varaa pilatakin jotain. Sumalaiset ovat todistetusti fennistien kultaa - he tuovat toivoa valmistumisen jälkeiselle ajalle, sillä kolmepäiväistä rypeltämistä pystyivät jatkamaan nekin, jotka ovat reippaina menneet jo valmistumaan. Tämän vuosikymmenen nerokkain idea ottaa alumnit mukaan rientoihin! Parasta viikonlopussa olivat ehdottomasti ystävät, upeat fennistitoverit ja uudet tuttavuudet, onnistuneesti järjestetyt sitsit, miekkailu, peltikatot, puhelu vessassa ja Osmalle perinteinen huippu tekemisen meininki. Post-Osmaattinen masennus kesti taas taattuun tapaan lähes viikon. Onneksi kevään Osmaan ei ole kauaa.

– 7. Osma

Siinä vaiheessa sitsijatkoja, kun eräs Kannan fuksi sammui nojatuoliin vesikannu kädessään, tiesin, että on aika lähteä nukkumaan. Pidän tätä edelleen hatunnoston arvoisena suorituksena häneltä, varsinkin ottaen huomioon tilassa soineen ysäritrancen siedettäviä desibelirajoja paukuttavan volyymin. Minua ja Oulua siis yhdistää ainakin yksi asia: me molemmat pidämme jykevästä tasabiitistä.

– 9. Osma

Kolme vuotta sitten Oulun Osma antoi kaamean darran, viinapullon sekä pusun ihanalta tytöltä. Tällä kertaa ei tullut pusuja, muttei onneksi kohmeloakaan. Opin mitä hienoimman tanssiliikkeen vyölaukun, nautin vanhojen ja uusien fennistiystävysteni seurasta ja jorasin Ukkosmainetta sydämeni pohjasta. Huikea ja erinomaisesti järjestetty Osma, harmi että näitä on vain kahdesti vuodessa!

– 14. Osma

Viulun kieliä, syntikkasoundeja ja elektronisia biittejä, siitä on Böbökkä-bändi tehty

TEKSTI MIRJA KALLINEN KUVA BÖBÖKKÄ-BÄNDI

Täkyn ikioma Samuli ”Smuli” Reunamo (6. vuosikurssi) kertoo omasta musiikkiharrastuksestaan ja tämän hetkisistä kujeistaan. 

Vasemmalta oikealle Samuli Reunamo, Tanja Matilainen ja Kirsikka Leino.

Samuli on tottunut olemaan koko ikänsä mukana erilaisissa taiteellisissa projekteissa. Viime keväänä tärkeimmäksi taidejutuksi muotoutui Kevätjuhla-näytelmä, jota esitettiin Pakkahuoneella. Samulin vastuualueeseen kuului esityksessä musiikki. Merkittävää on myös se, että juuri tämän projektin aikana hän tutustui Kirsikka Leinoon ja Tanja Matilaiseen, joiden kanssa muodostui pian oma bändi. Joensuun melko punk-rock painotteista musiikkiskeneä vavisuttaakin tällä hetkellä pirtsakan syntikkainen tulokas – Böbökkä. Heidän lisäkseen Böbökkä-bändiin mielletään kuuluvaksi myös tanssijat Lassi Pirinen ja Ronja Koistinen. Sanana Böbökkä maistuu suussa melko pehmeän pörröiseltä karkilta, jonka ainesosat herättävät kysymyksiä. Samuli avaa nimen taustoja lyhyesti:

              

– Se on karjalaa ja tarkoittaa ötökkää. Böbökkä on musta vain hieno sana.

Musiikkityylilajina Böbökkä edustaa leikkisää suomenkielistä poppia. Tanja Matilainen on bändin sydän ja vastaa biisien sanoituksesta ja säveltämisestä.  Ensimaistiaisena bändin tuotannosta kuullaan ”Pieni söpö laulu”, jossa vastoin nimen ja musiikin antamaa herttaista mielikuvaa, haistatetaan suorasanaisesti jätkille vittua.  Samuli kuvailee heidän biisiensä käsittelevän pääosin seksiä ja ex-kumppaneita.   Poppoon räväkkä esiintymistyyli on syntynyt biisien kautta. 

–  Meidän debyyttikeikka oli Kirsikka Leinon ja Koistisen Ronjan järjestämissä kesäjuhlissa. Siellä meillä oli kaks tanssijaa, ja me katsotaan heidät nykyään osaksi meidän bändiä, Samuli kertoo.  

Debyyttikeikkaa seurasi esiintyminen Joen yö -tapahtumassa, joka oli bändin ensimmäinen varsinainen julkinen keikka.  Energinen bändi aikoo laajentaa keikkailua Joensuun ulkopuolelle. 

Tiedossa on jo keikka Oulun Tukikohdassa. Omaa rooliaan bändissä Samuli kuvailee naurahtaen: 

– Mä soitan sellasta törkeen huonoo 80-luvun Casio-kiipparia. jossa on sellaset hyvin muoviset soundit.  Lisäksi mä pyöritän tietokoneelta elektronisia biittejä. 

Bändin instrumenttivalinnat ovat alun alkaen lähtöisin soittajista. Jokainen saa soittaa itselleen ominaisinta soitinta. Tanja soittaa viulua ja Kirsikka soittaa klarinettia, melodikaa ja kazoo-pilliä. Samuli on soittanut klassista pianoa viisivuotiaasta lähtien, vaikkakin Casio-kiippari tuleekin hyvin toisesta ulottuvuudesta. Hän toteaa, ettei heidän kokoonpanonsa instrumentteineen ole se kaikkein tyypillisin. 

Böbökkä-bändin musiikillisiksi esikuviksi Samuli mainitsee Riston ja Plutonium 74: n.  Hänelle musiikki on ollut aina se harrastus ylitse muiden. Teini-ikäisenä hän perusti ensimmäisen bändinsä Rautakausi, ja muutettuaan Joensuuhun vuonna 2013, syntyi pitkäaikaisen bändikaverin Likasen Leppäsen kanssa rap-yhtye Täydellinen rikos. Musisointiin tuli tauko vaihtovuotena Tšekeissä, jolloin hän keskittyi uusiin aluevaltauksiin, näistä mainittuna kiipeily. 

– Se oli jotenki hassuu, ja sillon teki oikeestaan ihan hyvää pitää sellanen breikki. Kuin just sitä aikasemmin ollu kymmenen vuotta putkeen aina mukana jossain proggiksessa, niinku tekemässä ja soittamassa. 

Kun Samulille vaihtovuonna avautui mahdollisuus päästä pitkästä aikaa soittamaan pianoa, hän kuvailee soittamisen jälkeen olleen paljon parempi fiilis. Tauko oli tehnyt hyvää, mutta ensimmäinen ajatus oli kuitenkin:

– Silloin mulle realisoitui, etten mä voi lopettaa soittamista. 

Ammattimuusikon uraa Samuli ei kuitenkaan kaipaa. Hän aloitti taannoin suomen kielen opiskelun, koska haluaa tulevaisuudessa työllistyä S2-opettajaksi. Näin hänellä tulee olemaan mielekäs työ, ja musiikin tekemisessä säilyy vapaus tehdä mitä ikinä hän haluaa. 

Jäämme innolla odottamaan Böbökkä-bändin seuraavaa keikkaa. Bändin kuulumisia voi käydä tsekkaamassa Instagramissa nimimerkillä bobokkaband.

Joulumieltä

Vitutti. Miksi toisten ihmisten ilahduttamisen piti olla vuosi toisensa jälkeen niin vaikeaa? Koko epätoivoinen farssi oli saavuttanut viimeisen kliimaksinsa, kun se vanha Markkasen mummo tien päästä paukautti oven suoraan kasvoilleni. Yritin ihan tosissani viedä sillekin riivinraudalle vähän joulumieltä, mutta perse edellä puuhun sinkouduttiin tälläkin kertaa. Ensi vuonna en tasan yritä ilahduttaa ketään muita kuin itseni ja Finnairin henkilökunnan, kun lennän ykkösluokassa suoraan Thaimaan lämpöön.

Tumpelo. Oot kyllä Sepi ihan perseestä. Häpeäisin itseäni, jos olisin sinä. Onko aina pakko valittaa? Ajattelisit joskus muitakin kuin itseäsi. Näin tsemppaavia sanoja sain, kun kerroin lähipiirilleni toissapäivänä tapahtuneesta onnettomuudesta. Ainut asia, josta kiitän luojaani, on se, ettei kukaan heistä ollut näkemässä, kun marraskuun loska tempaisi vanhan Tunturini mukaansa ja huristin lintassa naapurin pensasaitaan. Saatoinhan minä vähän lavastaakin sitä kuvaa, jonka heille tilanteesta lähetin, mutta millä sitä myötäntuntoa muka saa jos ei tujauksella ketsuppia siinä kohtaa hankea, jossa ihan oikeasti olisi voinut olla verta. Tai vaikka minusta irronneita ruumiinosia. Joka tapauksessa, kun tässä nyt käytiin lähellä taivaan portteja eikä kukaan tuntunut välittävän paskaakaan, niin ajattelin joulun kunniaksi jakaa vähän hyvää mieltä. Minähän en ole itsekäs saati alennu olemaan ilkeä toisille, sen saisivat kaikki huomata. Vaikka minulle ei myötätuntoa olekaan herunut keneltäkään koskaan. 

Lähipiirini kattaa siis Markkasen mummon, niin sanotun ystäväni Keijon, työkaverini Masan, äitini sekä sen lähikaupan myyjän, Lotan, jolle nyt ei vaan jostain kumman syystä rehti ja komea suomalainen uros kelpaa. Ajattelin ilahduttamisen olevan varsin helppoa. Vaikka jo pelkkä olemassaoloni pitäisi riittää valaisemaan jokaisen synkeinkin päivä, ajattelin tällä kertaa jakaa joulun ilosanomaa vielä anteliaammalla kädellä. 

Lotan piti olla helppo nakki, koska mistäs nyt naiset pitävät, no pitsisistä alusvaatteista totta kai. Ja jokainen tipuhan nyt haluaa isomman rintavarustuksen, joten mikäpä ilahduttaisi enemmän kuin kunnolla topatut tissiliivit. Kuulin jo hääkellojen kajahtelun korvissani, kun astelin itseeni tyytyväisenä kassalle. Läväytin liivit näyttävästi esille ja keikautin lanteitani muutamaan otteeseen. Jokaisella naisella on oikeus tuntea itsensä halutuksi, joten livoin vielä hieman huuliani tehdäkseni asian selväksi samalla, kun puristelin hieman liivien kuppeja. Sanoin että saat yksityisen tanssiesityksen kylkiäisiksi. Korville tuli. Kiittämätön akka.

Keijo on pitkään kaihoisasti katsellut avokelaista virveliäni, joten ajattelin räjäyttää pankin lahjoittamalla sen hänelle. Mitä nyt vähän menivät viime kesänä siimat niin tuhannen solmuun, etten minä niitä jaksanut selvitellä, ja varsikin halkesi hiukan, mutta ihan hyvän pelin siitä vielä olisi luullut saavan. Enää ei saa, kun Keijo meni taittamaan sen polveaan vasten kahtia. Masa onneksi on sen verran kätevä käsistään, että ajattelin hänen taikovan siitä vielä loistavan kalastusvehkeen, vaan ei se lahja hänellekään tuntunut kelpaavan. En kuulemma ole enää tervetullut joulusaunaan. Nyrkistäkin meinasin saada, mutta en kerta kaikkiaan käsitä miksi. Nehän jauhaa nykyään joka uutisissa ja lehdissä, että ihmisten pitäisi kierrättää enemmän.

Vanha äitimuorini on kerta kaikkiaan säälittävä tapaus. Heilasteli isäni kuoleman jälkeen vuosia sellaisen komean harmaapantterin kanssa, joka sitten meni myös heittämään lusikan nurkkaan. Äitini on varmaan sellaista ihmistyyppiä, joka vie mehut kaikista. Onneksi tällaiset rasittavat ominaisuudet eivät ole periytyvää sorttia. Ajattelin, että mikä on kalleinta, mitä voin synnyttäjälleni tarjota? No aikahan se. Laitoin päälle puhtaan paidan, joka muuten sattui olemaan se kutittava kauhistus, jonka hän oli minulle toissa jouluna neulonut. Nyt ei voi kukaan sanoa, ettenkö olisi kiitollinen siitä vaivasta, jonka muut minua varten näkevät. Ruoka olikin juuri sopivasti pöydässä, kun saavuin tupaan. Se oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Hyvän joulun toivotukseksi läpsäisin äitini luona samaan aikaan ollutta käsityökerholaista tämän lihavalle ahterille. Eteisessä huomasin kassillisen jotain rumia pilalle menneitä ompelutöitä, jotka avuliaana päätin viedä ulos roskikseen samalla, kun juoksin tuota hurjapäistä Helviä pakoon. Voisi tuo mammanikin pikku hiljaa jo opetella jotain järjestelmällisyyttä ja lopettaa roskien säilyttämisen pussissa, jossa lukee “myyjäisiin”.

Sehän on kaikille selvää, että Markkasen mummon elämän tarkoitus on kytätä kotinsa ohitse kulkevia koirakoita ja rääkyä ikkunan pielestä jokaiselle, joka yrittää pissattaa elukkansa hänen porttinsa pieliin. Ajattelin että tulisi varmaan muorille parempi mieli ja stressittömämpi eläke, kun ei tarvitsisi koko aikaa olla niin äksynä valmiustilassa. Näppäränä poikana tartuin lankkuihin ja paksuun tussiin ja askartelin mummon ojanpenkalle sellaisen kyltin, ettei sen nähtyään kukaan viitsi edes sitä puolta tiestä käyttää. Iskin kyltin paikkaan, josta se näkyisi kaikkein parhaiten. Vähän jouduin siitä edestä siistimään jotain kuivan näköisiä rikkaruohoja. Vaan ei jumalauta mennyt sekään nappiin. Koskaan ei ole sellaista ääntä Markkasen muorista ennen lähtenyt. Tuntui jotain sopertelevan ruusupenkistä ja pelargonioista, tiedä nyt noista. Tuolla se on näkynyt koko illan nykivän sitä kylttiä pois, vaan minä sen niin syvälle työnsin ettei se sieltä ihan heti lähde. Ajattelin että kestää sadetta, mutta vissiin se ei Markkasen mummo kestä sitä kylttiä.

Niin se taas nähtiin, että kiittämättömyys on maailman palkka. Sitä yrittää pieni ihminen toimia maailman hyväksi ja kierrättää tai antaa aineettomia lahjoja, mutta ei tunnu kelpaavan. Parasta kai pysytellä jatkossa kotona ja tuijottaa sitä neljättä televisiota, jonka Black Fridayna itselleni ostin. Hyvää joulua vaan saatana.

Sepi

Ismo-Irmelin ihmissuhdeneuvot

Sanoiko hanipöösi jotain typerää? Eivätkö ystäväsi ymmärrä sinua? Oletko tuskallisen salaisesti rakastunut? Itäkynän oma lisensoimaton elämän kouluttama ihmissuhdeneuvoja Ismo-Irmeli ratkoo lukijoiden lähettämiä visaisia ihmissuhdepulmia. Jos haluat esittää oman kysymyksesi Ismo-Irmelille, kerro se täällä, ja hän saattaa vastata siihen Itäkynän seuraavassa numerossa. Muistathan, että neuvojen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen on täysin omalla vastuullasi.

Puolisoni ei halua lapsia, itse haluaisin jossain vaiheessa. Odotanko että (muuten rakastava & hyvä puoliso) muuttaa mieltään vai pistänkö vaihtoon?

Heppahullu__92

Tämäpä onkin kinkkinen kysymys! En nyt ihan noin vain pistäisi ihanaa tyyppiä vaihtoon. Tietenkään kukaan ei voi luvata, että puolisosi muuttaa jossain vaiheessa mieltään. Tässä olisi nyt hyvä selvittää, miksi muuten niin täydellinen murusi ei ole samaa mieltä lasten hankkimisesta – onko hänen mielipiteensä ehdoton ja perusteltu vai perustuuko se esimerkiksi tämänhetkisen elämäntilanteen luomiin tuntemuksiin? Tämä on nyt sellainen asia, johon ulkopuolinen ei voi antaa suoraa vastausta ainakaan tilannetta tarkemmin tuntematta. Ehkäpä voisitte hyötyä ammattilaisen keskusteluavusta asiaa pohtiessanne? Ette varmasti ole ensimmäinen pariskunta, joka kamppailee tällaisen tilanteen kanssa, ja esimerkiksi perheneuvolasta voisi saada asiaan hyviä näkökulmia.

En usko, että missään parisuhteessa ollaan kaikesta samaa mieltä, ja usein ristiriitojen ratkaisemisessa tarvitaan molemmilta joustavuutta. Ymmärrän kuitenkin, että lasten hankkiminen saattaa olla joillekin niitä asioita, joissa ei juurikaan voida joustaa. Jos et hanki lapsia siksi, että puolisosi ei halua, saatat olla siitä katkera hänelle myöhemmin. Toisaalta taas jos puolisosi ehdottomasti on sitä mieltä, että ei lapsia halua, et voi häntä niitä pakottaakaan haluamaan. Hänellä on myös oikeus mielipiteeseensä.

Ilmeisesti et halua lapsia vielä vaan jossakin määrittelemättömässä vaiheessa tulevaisuudessa. Olet nimimerkkisi perusteella vielä suhteellisen nuori, joten teillä on vielä aikaa yhdessä pohtia asiaa. Neuvoisin sinua keskustelemaan rehellisesti ja avoimesti asiasta rakkaasi kanssa. Uskon, että sopiva ratkaisu asiaan löytyy, kun ymmärrätte toisianne ja sitä, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee. Jos suhteenne on hyvä ja haluatte olla yhdessä, uskon, että keksitte myös sopivan ratkaisun yhdessä.

Miten pääsisin helposti ja nopeasti yli exästäni?

Matoliina

Luulenpa, että ero vähänkään vakavammasta ja pidempään jatkuneesta parisuhteesta on aina prosessi. Joskus suurin osa prosessista hoidetaan jo parisuhteen aikana, kun huomataan, että suhde ei toimi – mietitään, miksi suhde ei enää tee onnelliseksi, mahdollisesti riidellään, yritetään muuttaa asioita ja omaa sekä toisen persoonallisuutta. Jos tätä prosessia käydään läpi yhdessä ja lopulta myös yhdessä päätetään, että suhdetta ei enää kannata jatkaa, voi olla, että tilanne virallisen eron jälkeen on helpompi. Jos taas vain toinen osapuoli on käsitellyt eroa mielessään ja päätynyt siihen, että suhdetta ei kannata jatkaa, saattaa jätetyn kumppanin prosessi olla vasta alussa.

Olen siis sitä mieltä, että helppoa ja nopeaa ratkaisua exästä yli pääsemiseen ei ole. Jos pelissä on ollut suuria tunteita, toisen taakse jättäminen on aina prosessi. Jos on käynyt niin valitettavasti, että ero ei ole ollut yhteinen, selkeä ja helppo päätös, täytyy ottaa kaikki kliseet käyttöön. Ne ovat kliseitä, koska ne ovat toimineet ennenkin! Itke rakkauslauluille ja märehdi, jos siltä tuntuu. Ikävöi exääsi, älä kiellä tunteita, joita sinulle tulee.  Jos kiellän sinua ajattelemasta vihreää sammakkoprinssiä, niin näet mielessäsi aivan varmasti kruunupäisen sammakon. Sitä tekee mieli pussata ihan vain siltä varalta, jos se vaikka kaikista järjenmukaisista todisteista huolimatta olisikin oikeasti ihana prinssi eikä vain sammakko. Anna sammakon olla ihan rauhassa päässäsi, jos se haluaa siellä olla, kyllä se sieltä pikkuhiljaa loikkii matkoihinsa, kun ei saa ylimääräistä huomiota.

Syö jäätelöä ja katso Netflixiä koko päivä, jos siltä tuntuu. Sitten potkaise itseäsi takalistolle ja nouse siltä sohvalta. Lataa Tinder ja swaippaile ihan huviksesi, vaikket mitään sieltä etsisikään. Juo pullo viiniä, mutta älä tee sitä yksin. Älä tekstaa eksällesi humalassa – oikeastaan parempi olisi, jos et hetkeen tekstaisi hänelle ollenkaan. Ota yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin, joita et ehtinyt nähdä parisuhteesi aikana. Tee asioita, keskity itseesi ja kaikkiin ihaniin tyyppeihin ympärilläsi. Puhu erosta ystäviesi kanssa. Usko heitä, kun he sanovat, että ansaitset parempaa ja meressä on kuumia kultakaloja sinullekin. Prosessi on vain pakko käydä läpi, ja se on nopeampaa, kun et yritä kieltää tuntemuksiasi ja sulkeudu itseesi. Pidä katse edessäpäin. Takana ei ole mitään, mitä enää tarvitsisit.

Missä lienee vika, että vanhojen ystävieni seura ärsyttää minua tällä hetkellä suunnattomasti, vaikken koe mitään dramaattista tai käänteentekevää välillämme tapahtuneen?

Ymmälläni olen

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten olette ystävienne kanssa alun perin tutustuneet ja millaisia elämäntilanteenne ovat nyt. Vanhoja ystäviä ei kannata kokonaan unohtaa, mutta joskus elämäntilanteet vain muuttuvat kovin erilaisiksi ja uudet ystävät sopivat niihin paremmin kuin alakouluvuosien Call of Duty -kaverit. Elämä muovaa persoonallisuutta ja mieltymyksiä tiettyyn suuntaan etenkin nuorena ja nuorena aikuisena. On mahdollista, että olette kasvaneet erilleen.  Tämänhän ei tietenkään tarvitse olla lopullista – voi olla, että olet nyt vain oman elämäsi ja kasvusi kanssa sellaisessa vaiheessa, että vanhat ystävät ja heidän tapansa ja juttunsa pännivät. Tähän ei tarvita mitään erityistä konfliktia, saatat vain olla itse nykyään sellaisessa tilanteessa, että kaipaat ympärillesi erilaisia ihmisiä. Voi olla, että yläkouluikäisenä teitä yhdistänyt Backstreet Boysin fanitus tai myöhäismurrosiän pussibreezerireissut eivät enää sido teitä yhteen tarpeeksi.

Joskus ihmissuhteiden on hyvä antaa vähän levätä. Ehkäpä ystävyytenne lämpenee vielä tulevaisuudessa, mutta eihän ystävyyttä voi pakottaa. En suosittele tuikkaamaan siltoja tuleen, mutta ehkä voisit ottaa hieman etäisyyttä ihmisiin, jotka ärsyttävät sinua. Ärsytys saattaa vähentyä, kun näet vanhoja ystäviäsi hieman harvemmin.

Talossa

TEKSTI SIIRI RANTANEN

Anna alkoi hiljalleen heräillä syvästä unesta. Hänen oli äärimmäisen mukava olla peiton alla lämpimässä, joten hän vain piti silmiään visusti kiinni ja käänsi kylkeä nauttien mukavuuden tunteesta. Samassa hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän ponkaisi istumaan sydän tykyttäen. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa, että hän olisi mennyt nukkumaan. Hän oli lähtenyt metsään ottamaan valokuvia. Se oli viimeinen asia, jonka hän muisti. Hänen ei kuuluisi olla nukkumassa…

                     

Anna katseli ympärilleen. Hän ei tunnistanut tätä paikkaa. Hän makasi valkoisissa lakanoissa valkoisella vuoteella, joka ei ollut hänen. Kirkas lamppu valaisi häntä ympäröivää huonetta, joka oli sotkuinen. Vaatteita, jotka eivät edustaneet Annalle tyypillistä tyyliä, lojui pitkin lattiaa. Valkoiseksi maalattu meikkipöytä oli täydellisessä epäjärjestyksessä ja huoneen ainoa tuoli oli kumossa lattialla. Annan sydän jyskytti edelleen. Missä hän oli? Hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti hänen sykkeensä alkoi kuitenkin rauhoittua. Talosta ei tuntunut kuuluvan ääniä, ei pienintäkään merkkiä, että talossa olisi hänen lisäkseen joku muu. Anna nousi ylös ja suuntasi huoneen ikkunalle. Hän kiskaisi verhot sivuun, mutta ei nähnyt ulkona muuta kuin mustaa. Oliko muka vielä yö? Anna ajatteli, että ikkunan näkymässä oli jotain outoa. Edes yö ei olisi voinut olla noin pikimusta. Peläten, että talossa kuitenkin olisi joku, joka oli vain nukkumassa, Anna kulki hiljaa kokovartalopeilille. Hän nappasi varovasti sitä peittävän kankaan sivuun ja katsoi itseään uskomatta silmiään. Hän oli jo heti alkuun pistänyt merkille, että hänellä oli yllään yöpuku, jollaista hän ei olisi vapaaehtoisesti pukenut ylleen. Ulkopuolinen olisi kuvannut Annan näyttävän houkuttelevan nätille se yllään, mutta Anna halusi vain saada sen mahdollisimman pian pois yltään. Hän yritti etsiä omia vaatteitaan makuuhuoneen sotkun keskeltä, mutta ei onnistunut löytämään niitä. Huokaisten hän avasi vaatekaapin ja yritti valita sieltä edes jotenkin siedettävän asukokonaisuuden.

                     

Anna lähti hiipimään ulos makuuhuoneestaan. Käytävä oli pimeä, mutta makuuhuoneesta loistava valo kantoi kuitenkin sen verran, että Anna onnistui huomaamaan rappuset. Hän oli siis yläkerrassa. Varovasti eteenpäin hiipien Anna laskeutui rappusia ja rukoili, ettei talon oikea omistaja huomaisi häntä. Alakerrassa Anna huomasi toisessa huoneessa loistavan valon. Se valaisi siistin eteisen. Anna pelkäsi tosissaan. Valaistusta huoneesta ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä, eikä mikään myöskään osoittanut minkäänlaista liikettä, joten Anna rohkaisi mielensä ja hiipi eteiseen ja pyrähti sitten juosten ulko-ovelle vain ja ainoastaan huomatakseen, että se ei auennut. Hän ei millään saanut sitä auki. Kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut häntä. Talo oli aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin. Anna lähti varovasti toiseen huoneeseen poispäin valosta. Huone osoittautui keittiöksi. Anna totutteli hetken hämärään, sillä valaistun huoneen valo hädin tuskin riitti karkottamaan kaiken verhoavaa pimeyttä, joka muuten tuntui vallitsevalta tilalta. Annan onnistui jotenkuten erottaa ikkunan. Hän meni sen luokse ja kokeili, saisiko sen auki. Ikkuna pysyi aivan yhtä itsepäisesti kiinni kuin ulko-ovikin. Anna etsi jotain, millä saattaisi saada ikkunan rikki. Mutta ikkuna ei suostunut edes rikkoutumaan. Anna pelkäsi tällä kertaa kiinnittäneensä jonkun huomion, mutta talo oli edelleen yhtä hiljainen kuin aikaisemminkin. Paniikki alkoi vallata tilaa. Anna juoksi jälleen ulko-ovelle ja yritti vielä saada sen auki, mutta se oli turhaa. Anna tajusi, ettei hänellä ollut mitään keinoa päästä pois tästä talosta. Hän oli siellä vankina. Kyyneleet alkoivat virrata Annan poskilla ja hän lysähti selkä ovea vasten istumaan. Epätoivo, epävarmuus ja pelko eivät antaneet millekään muulle tilaa.

                     

Anna ei tiennyt, kuinka kauan oikein istui siinä ovea vasten. Se ainakin tuntui ikuisuudelta. Hän ei ollut halunnut tai pelolta pystynyt liikkumaan. Hän ei tiennyt, missä oli tai kuka hänet tähän paikkaan oli tuonut. Hän vain istui ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Hän taisi jopa nukahtaa muutaman kerran. Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli istunut siinä useampia päiviä, Anna olisi uskonut sen. Lopulta Annaan alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että mikään ei muuttuisi. Kukaan ei olisi tulossa alakertaan. Häneen alkoi hiipiä tunne, että hän saattaisi olla talossa yksin. Tärisevin jaloin Anna nousi viimein ylös ja päätti ottaa asiasta selvää. Varovasti hän hiipi valaistulle huoneelle ja huomasi, että se tosiaan oli tyhjä. Pölyisessä olohuoneessa ei ollut ketään. Anna lähti yläkertaan, ja huomasi, että makuuhuoneen lisäksi siellä oli kirjastohuone – sekin pölyinen ja hiljainen kuin siellä ei olisi pitkään aikaan käynyt ketään. Vielä yhden oven takaa löytyi vanhat rappuset vintille. Anna oli kuin olikin yksin.

                     

Aika kului hitaasti. Anna yritti vielä monen monta kertaa löytää keinon päästä pois talosta, mutta mikään ei onnistunut. Hyväksyttyään sen, ettei hän pääsisi pois talosta, Anna ei tiennyt, mitä tehdä. Pitkään hän vain oli tekemättä yhtään mitään. Usein hän vain istui eteisessä, sillä se tuntui ainoalta oikeasti siistiltä ja miellyttävältä paikalta koko talossa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Anna kuitenkin päätti alkaa myös tehdä jotain. Jos hän kerran oli jumissa tässä talossa, hän voisi aivan yhtä hyvin alkaa tehdä siitä edes hieman kotoisamman. Se olikin piste, jossa kaikki alkoi muuttua oudoksi.

                     

Anna ei ollut aluksi kiinnittänyt huomiota talon yksityiskohtiin, mutta aloittaessaan talon siivoamisen, hän alkoi huomata, että talossa oli jotain hyvin omituista. Ensinnäkin olohuoneen kuvakehykset. Niissä olevat kuvat olivat kuvia hänelle läheisistä ihmisistä. Seiniä koristavat taideteokset puolestaan kuvastivat hänelle tärkeitä paikkoja. Eteisessä puolestaan oli liitutaulu, ja liitutaululla puolestaan luki teksti, jonka hänen perheensä oli kirjoittanut korttiin, jonka he olivat antaneet hänelle yhdessä lahjakameran kanssa. ”Maailma on kaunis, ja sinä jos joku osaat todistaa sen!” Aluksi tämän tyyppiset viittaukset hänen elämäänsä pelästyttivät Annan, mutta hän tottui niihin hitaasti. Ajan kuluessa Anna melkein pelkäsi menettävänsä järkensä, mutta kun vielä sitäkin pidempi aika kului, alkoi Anna uskoa, ettei sillä ollut niin väliä. Kukaan ei selvästikään ollut kiinnostunut siitä, että hän oli jumissa tässä talossa. Anna uskoi, että jos joku olisi ollut, tämä olisi jo tullut katsomaan häntä. Aikaa oli kulunut jo niin paljon. Anna antoi siis itselleen luvan olla välittämättä siitä, miten outo tämä talo oli, ja antoi itselleen luvan myös uskoa, että se oli lumottu. Hän sentään oli saanut siitä itselleen kelpaavia todisteita.

                     

Ensinnäkin oli se kerta, kun hän oli viimein päättänyt ryhtyä siivoamaan kirjastoa. Anna ainakin uskoi, että oli siinä vaiheessa ollut jo viikkoja jumissa talossa. Siinä vaiheessa häntä ei enää hätkähdyttänyt, että kirjaston valokuva-albumit olivat täynnä kuvia hänen elämästään. Anna katseli niitä kuvia ja antoi muistojen virrata. Osa kuvista oli hyvinkin selkeitä ja toivat Annalle mieleen ne ajat, jolloin hän oli ollut sairaalloisen masentunut. Anna selaili kuvia, jotka olivat hänen elämästään hänen päästyään masennuksen yli, mutta nekään eivät kuvastaneet hänen olleen onnellinen.

”Milloin minä viimeksi todella olin onnellinen?” Anna sanoi ääneen, ja silloin eräs valokuva-albumi putosi lattialle. Anna nosti sen käsiinsä ja avasi sen. Valokuva-albumi itse asiassa antoi vastauksen hänen kysymykseensä. Se kuvasti aikaa, jolloin hän oli todella ollut onnellinen. Toisekseen oli eteisen liitutaulu. Sen teksti muuttui aina välillä, mikä oli aluksi pelästyttänyt Annan, mutta ajan myötä hän oli tottunut siihen. Ja entä sitten ikkunat? Oli jotenkin luonnotonta, että mikään ei saanut niitä särkymään, saati että missään vaiheessa taloa ympäröivä mustuus ei kaikonnut. Ikkunoista näkyi aina sama pikimusta näkymä. Anna onnistui myös löytämään kellarin, jonka ruokavarasto oli valtava.

                     

Anna olisi voinut vannoa olleensa jumissa talossa kuukausia (Hän viihtyi nykyään parhaiten kirjastossa oman elämänsä parissa), kunnes hän viimein otti urakakseen siivota vintin. Se olikin urakoista suurin ja vei Annalta hirveästi aikaa. Kun hän viimein sai viimeisen tavaran siellä paikalleen, hän koki ensimmäistä kertaa uupumusta. Se uupumus oli erilaisempaa, kuin mitä hän oli missään vaiheessa sitä ennen kokenut. Uupumuksen kanssa vyöryi hänen ylitseen heikotus, ja hän lyyhistyi lattialle tiedottomana

                     

Jälleen kerran Anna heräsi sängyssä, joka ei ollut hänen. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin tiesi, missä oli. Sairaalan vuoteen vieressä hänen äitinsä istui tuolissa väsyneen näköisenä. Hänen silmiinsä ilmestyi loiste hänen huomatessaan Annan olevan hereillä.

”Mitä oikein tapahtui?” Anna sanoi heikolla äänellä.

”Olit ottamassa kuvia lähimetsässä, kun sinulle sattui onnettomuus. Jostain syystä sinä putosit kallion reunalta ja löit pääsi”, Annan äiti selitti.

Anna ymmärsi silloin. Koko juttu talosta oli ollut vain unta. Kamalaa unta. Mutta samalla se ei ollut. Anna tuntui kuin muuttuneensa. Talo oli pakottanut hänet läpikäymään hänen elämänsä ja kohtamaan oman itsensä, ja Annasta tuntui kuin samalla kun hän oli siivonnut talon, hän oli saanut itsestään otteen. Oli kuin kaikki olisi hyvässä järjestyksessä ja hän olisi ihmisenä muuttunut.

Muutama sananen elokuvista

TEKSTI JA KUVA ANNI HACKLIN

”Onks siulla jotain harrastuksii?”

Uuteen ihmiseen tutustuessa tätä udellaan perustietojen lisäksi usein vain utelemisen vuoksi tai täyttämään kiusallista hiljaisuutta, mutta monesti kysymykseen liittyy kiinnostus siitä, että onkohan tuolla toisella samanlaisia kiinnostuksenkohteita kuin minulla. Toisestahan voi saada vaikka lenkkikaverin tai bändiseuraa. Tai ehkä sillä on koira ja meidän koirat voivat olla kavereita.

Usein moiseen kysymykseen tuleekin seliteltyä, että harrastan musiikkihommia ja joogaa. Tulee tavallaan kerrottua ne tekemiset, jotka kuulostavat oikeilta harrastuksilta ja tuovat lisäarvoa vapaa-ajalleni. Kun viereen tupsahtaa tyyppi, joka piirtää tai maalaa, alkaa oma elokuvien katselu yhtäkkiä kuulostaa sohvineen ja sipseineen joltain muulta kuin harrastukselta. Mieluummin siis totean, että soitan poikkihuilua.

Juurikin tuo elokuvien katsominen tulee yleensä esille ylimääräisenä puuhailuna, joka kerrotaan vapaa-ajan tyhjiä hetkiä täyttävänä tekemisenä. Aiheesta saa myös helposti jotain puhuttavaa, koska kyllähän kaikki katsovat elokuvia. Edes joskus. Oman elämänsä elokuvaharrastajat aloittavat usein mielellään pidempiä keskusteluja aiheesta, mutta koko yritys voi kuolla saman tien toisen sanoessa, että katsoi viime viikolla elokuvan, josta ei kuitenkaan muista mitään. Tai kertoo viime vuonna käyneensä elokuvateatterissa katsomassa La La Landin ja sitä ennen vuonna 2009 Avatarin.

Me oman elämämme elokuvaharrastajat lähestymme jokainen elokuvia tavallamme. Minulle elokuvien harrastaminen tarkoittaa sitä, että tutustun mielelläni tuleviin elokuviin ja selvitän, mistä elokuvassa on kyse, kuka sen ohjaa, kuka siihen säveltää ja ketä siinä näyttelee. Se tarkoittaa sitä, että käytän viimeiset roposet elokuvateatteriin, koska siellä pyörii vuosia odottamani elokuva ja haluan kokea sen nimenomaan teatteriympäristössä. Se tarkoittaa sitä, että teattereiden uusin tekniikka jännittää. Ja sitä, että elokuvat analysoidaan pilkkua viilaten viimeiseen hituseen asti niin, että omat aivot voisivat syttyä spontaanisti tuleen.

Tämä tarve ylianalysoida elokuvia ei ole tietenkään kaikkien mieleen. Monille elokuvat ovat viihteen muoto, jota on mukava kuluttaa ajattelematta sitä sen enempää. Minun mielestäni elokuva taas menee hukkaan, jos sitä ei analysoi. Ja tarkoitan nyt nimenomaan muunkin kuin näyttelijöiden ulkonäön tai vastanäyttelijöiden kemian analysointia. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset kohtaukset on rakennettu erilaisten kuvakulmien ja muiden asettelujen avulla. Tarkoitan elokuvan musiikin ja äänimaailman analysointia suhteessa kohtauksiin ja elokuvan aiheeseen. Tarkoitan juonen kulun ja kiinnostavuuden analysointia ja sitä, kun elokuvasta löytää epäsuoria vihjeitä ja erilaisia taktisia keinoja, joilla viitataan johonkin muualle. Tarkoitan hahmojen analysointia monista näkökulmista, kuinka he kehittyvät ja millä keinoin.

Kävin hiljattain elokuvateatterissa katsomassa elokuvan First Man. Elämänkerralliset draamaelokuvat eivät useinkaan ole ensimmäinen valintani, mutta avaruuteen sijoittuvat elokuvat vetävät minua yleisesti puoleensa. First Man -elokuvassa kuvataankin Neil Armstrongin matka ensimmäisenä miehenä kuuhun, joten avaruuden voi olettaa olevan elokuvassa jossain osassa.

"Avaruusaiheinen elokuva" tuonee monelle ensimmäisenä mieleen Star Warsit, Alienit ja Guardians of the Galaxyt. Itse pitäisin näitä kuitenkin hyvinä scifipohjaisina toimintapläjäyksinä ja itse puhuessani "avaruusaiheisista elokuvista" tarkoitan enemmänkin Interstellarin ja Gravityn kaltaisia scififiilistelyjä, joissa avaruudella on muutakin merkitystä kuin olemalla se paikka, jossa satutaan sinkoilemaan tällä kertaa.

Näissä molemmissa ”avaruusaiheisissa elokuvissa” pidetään huolta siitä, että avaruutta ja sen loppumattomuutta kuvataan monin keinoin. Molempien elokuvien äänimaailma kuvastaa syvyyttä ja tuntematonta ja esimerkiksi Interstellarin teemakappaleesta tulee mieleen se tilanne, kun tuijotat avaruuteen, etkä voi ymmärtää sen kokoa. Gravityssä taas esitetään avaruuden suuruutta ja tyhjyyttä erittäin matalilla äänillä ja tuodaan monessakin kohtaa katsojalle tunne siitä, että on vaikea saada henkeä.

First Man keskittyy edetessään nimenomaan siihen, kuinka historian aikana näiden tiettyjen ihmisten pyrkimys on ollut päästä kuuhun. Elokuvassa kuvataan paljon sen aikaista arkea jopa hieman retrolla kuvanlaadulla ja esitetään maltillisesti näyteltynä oikeita historian tapahtumia. Kuitenkin poiketen näistä muista "avaruusaiheisista elokuvista" on First Manissa keskitetty kuvaamaan ihmisen avaruuden rinnalla korostuvan pienuuden sijasta tilannetta itse ohjaamon sisällä. Elokuvassa kuvataan paljon hahmojen kasvoja ja ohjaamon muita tilanteita jopa hieman liian läheltä ja painotetaan äänimaailman suhteen hahmojen hengitystä, erilaisia natinoita ja muita metallin rasituksessa päästämiä ääniä. Näin katsojalle saadaan aikaan tuo samainen ahdistuksen tunne, joka äärettömän avaruuden suoralla kuvaamisella myös kehitetään.

Monissa "avaruusaiheisissa elokuvissa" musiikit ovatkin hyvin leveitä ja tummia painottamaan avaruuden loputtomuutta ja tämän vastapainona on usein jotain melodista ja lähes mahtipontista kuvaamaan elämän ihmeellisyyttä. Esimerkiksi elokuvissa Avatar ja Prometheus avaruutta ja sieltä löytynyttä elämää kuvataan hyvin perinteisesti yhdistämällä tuota syvyyttä ja mahtipontisuutta, tummuutta ja kirkkaita ääniä, ja vain vokaaleita laulava naiskuoro painottaa ihmetyksen tunnetta. Elokuvassa Arrival taas päähenkilön ensikontaktia maapallon ulkopuolisten olentojen kanssa kuvataan todella matalilla, narisevilla ja viipyilevillä äänillä, jotka yhdistettynä itse kohtauksen taitavaan asetteluun tekevät tunnelmasta jopa uhkaavan.

First Man-elokuvassa jännityksen laantuessa ja avaruuden muuttuessa hetkellisesti uhkan sijaan ihmeelliseksi tuntemattomaksi, on musiikeiksi valikoitunut näistä kaikista esimerkeistä poiketen hyvin melodinen, hieman melankolinen harpulla esitetty kappale. Kyseisestä kappaleesta voi tulla jopa mieleen La La Landin tunnetuin biisi City of Stars. Sitten päästäänkin pohtimaan, että onko First Manin kappalevalinta tehty tietoisesti, vai johtuuko se vain siitä, että säveltäjä on tehnyt molemmat yllämainitut elokuvat ja käyttänyt samoja teemoja molemmissa.

No mutta joka tapauksessa. Olit sitten se elokuvan katsoja, joka kiinnittää huomiota vain Ryan Goslingin ulkonäköön, tai se katsoja, joka pitää elokuvan jälkeen liian pitkiä monologeja, tai se raukka, joka joutuu noita monologeja kuuntelemaan, suosittelen joskus elokuvien ylianalysointia. Sen avulla elokuvakokemukseen tulee aivan uusia sfäärejä ja kun näitä sfäärejä on edes kerran löytänyt, voi tehdä valintoja oman katselutyylin jatkon suhteen. Ylianalysointi kun voi olla joko paras tai pahin harrastus.