Vastustamaton peto
Lily pyöräili pitkin
katuja ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän ajatteli veljeään. Hän havahtui usein
kännykkä kädessään valmiina soittamaan tälle, kunnes muisti, että hänen
veljensä oli ampunut itsensä, ettei tälle voinut enää soittaa. Hautajaiset
olisivat huomenna, ja Lily oli järjestelyistä päävastuussa. Lilyn pieni tytär
vilkuili ympärilleen pyörän tarakalle kiinnitetystä istuimestaan.
Lily pyöräili
vauhdilla kykenemättä huomioimaan ympäristöään mielessä olevan tunnemyrskyn
takia. Hän saapui risteykseen ja lähti ylittämään sitä huomaamatta lainkaan
autoa ennen kuin se osui lennättäen hänet kivuliaasti pyörän selästä.
Pökerryksissä ja valtavan kivun kiduttamana Lily pystyi hädin tuskin kuulemaan
onnettomuuden huomanneiden ihmisten hätääntyneitä ääniä. Isku oli tehnyt
todella kipeää, mutta yksi ajatus iski kaiken tuskan Lilyn mielestä. Kimberly,
hänen tyttärensä! Lily oli aivan tajunnan vievän kipushokin partaalla, mutta
ajatus hänen tyttärestään sai hänet keskittymään tarkemmin ympäristöönsä ja
lopulta hän huomasi pikkuisen Kimberlyn lojuvan maassa, liikkumattomana.
Jäätävä parahdus pääsi Lilyn huulilta ja hän pakotti itsensä liikkumaan kohti
tytärtään ja pääsi tämän luokse ennen kuin kukaan sivustakatsojista tai auton
kuljettaja sai toettua omasta shokistaan tarpeeksi rientääkseen apuun.
Väkijoukkoon lopulta iski kuin sähköisku tarve rynnätä Lilyn viereen ja auttaa
häntä, mutta liian myöhään. Lily tiesi, että vaikka hän tunsi käsissään
pitelevän pienen tytön pulssin, oli epätodennäköistä, että tämän hyväksi
pystyttäisiin tekemään mitään. Tytön vammat näyttivät kauhistuttavilta!
”Miksi,
miksi, miksi tämän täytyi tapahtua! Ei nyt, tämä ei saa tapahtua nyt! Kuka
tahansa, älkää antako minun menettää tytärtäni!” Lily sopersi heikolla,
värisevällä äänellä. Hän hipaisi tiedostamattaan omaa verta vuotavaa, kipeää
haavaansa ja otti verisellä kädellään jälleen kiinni tyttärestään. Samalla hän
tunsi käden olkapäällään. Hän nosti katsettaan ja muuttui aivan kalpeaksi
nähdessään miehen kasvot. Mies nätti aivan hänen veljeltään, mutta samalla
paljon paremmalta, uhkaavammalta ja unenomaisemmalta kuin miltä hänen veljensä
oli näyttänyt.
”Antaisitko mitä vain,
jotta tyttäresi pelastuisi?” mies kysyi hiljaa, Lilyn korvaan kuiskaten. Lily
oli varma, että häneen valuva omituinen tunne johtui hänen vieressä seisovasta
miehestä eikä onnettomuuden aiheuttamasta shokista. Hän ei pystynyt kuulemaan
muuta kuin vieressään seisovan miehen puheen, ei tuntemaan muuta kuin tämän
käden olkapäällään eikä näkemään muuta kuin tyttärensä ja tämän omituisen
miehen.
”Mitä sinä muka
pystyisit tekemään tyttäreni hyväksi?” Lily kysyi.
”Sinulla ei taida olla
hajuakaan siitä, mikä minä olen, vaikka sait minut ilmestymään paikalle”, mies
naurahti viekkaasti.
”Sinun täytyy uskoa
siihen, että pystyn pelastamaan tyttäresi. En kuitenkaan tee sitä ilmaiseksi”,
hän lisäsi ja jatkoi omiin ajatuksiinsa vajonneena, ”tuo pieni tyttö, niin
suloinen, niin viaton – vielä!”
”Hyvä on. Mitä sinä haluat?”
Lily kysyi. Jokainen sekunti vei lähemmäksi hänen tyttärensä kuolemaa ja hänen
täytyi tehdä päätöksensä nopeasti.
”Kun tyttäresi täyttää
viisitoista, sinun täytyy antaa hänet minulle”, mies sanoi. Lily oli
kauhistunut. Miten tämä mies saattoi pyytää jotain sellaista! Kimberly oli
hänen elämänsä ainoa valo, ainoa asia, joka hänen elämässään merkitsi vielä
jotakin.
”Sinun olisi hyvä
tehdä jo päätöksesi. Kohta sinulla ei enää ole tytärtä, jota pelastaa”, mies
sanoi. Nämä sanat ajoivat Lilyn epätoivon partaalle. Hänen oli pakko tehdä se.
Hän tiesi, ettei pystyisi kestämään tyttärensä menettämistä.
”Hyvä on! Minä
suostun! Tee kaikki, mikä on sinun vallassasi pelastaaksesi tyttäreni!”
”Mainiota!” mies
hymyili viekasta hymyään ja vei kätensä Kimberlyn ranteelle, johon ilmestyi
tähteä muistuttava kuvio. Kimberly avasi räpytellen silmänsä ja liikutteli
jäseniään kuin ei olisi vasta äsken ollut vaarassa menettää henkensä
äärimmäisen vakavien vammojen takia. Lily katsoi tytärtään epäuskoisen. Mies
oli kuin olikin pystynyt pelastamaan tämän! Lily kääntyi kiittääkseen miestä,
mutta tämä oli jo poissa.
Vuodet vierivät. Lily
ei pian enää edes muistanut tarkalleen, miltä kimberlyn pelastaneen miehen
kasvot olivat näyttäneet. Kimberly kasvoi silmissä lapsesta teiniksi. Kaikista
väittelyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta Kimberly säilytti asemansa Lilyn
elämässä tämän arvokkaimpana aarteena, ja Kimberly rakasti äitiään koko
sydämestään. Kimberlyn viidestoista syntymäpäivä saapui, ja Lily oli antanut
tälle luvan lähteä juhlimaan sitä kaupungille. Kimberly oli päättänyt lähteä
kavereidensa kanssa keilaamaan ja sen jälkeen syömään. Kimberly letitti vielä
nopeasti tummanruskeiksi värjätyt hiuksensa, laittoi ylleen muodikkaat
vaatteet, pakkasi laukkuunsa kaiken tarvittavan ja riensi innoissaan ulos
asunnosta tapaamaan ystäviään.
Keilahallilla Kimberly
sai keilata pitkään rauhassa ystäviensä kanssa. Hänen keskittymisensä kuitenkin
herpaantui, kun viereiselle radalle saapui kaksi poikaa, jotka olivat ehkä
muutaman vuoden häntä vanhempia ja kumpikin äärimmäisen viehättäviä. Kimberly
yritti saada keskittymisensä palaamaan peliin, mutta ei voinut olla
huomaamatta, miten pojista vaaleahiuksisempi vilkuili häntä jatkuvasti.
Kimberly lähti
hakemaan juotavaa. Pojista se koko aika häneen vilkuillut teki samoin ja he
päätyivät juttelemaan keskenään.
”Ei yhtään hullumpaa
keilaamista”, poika aloitti keskustelun. Hänen äänensä sointi sai Kimberlyn
sekoamaan ajatuksissaan ja pojan läsnäolo tuntui äärimmäisen voimakkaana. Se
oli huumaava tunne, jotka Kimberly ei ollut koskaan tuntenut yhtä voimakkaana.
”Kiitos”, Kimberly sai
soperrettua.
”Olen Brian”, poika
esittäytyi.
”Kimberly”, Kimberly
kertoi.
Kimberly ei olisi
voinut aavistaa, miten vaarallinen Brian oli. Kaikki Brianissa oli niin
huumaavaa, unenomaista, virheetöntä. Hetkessä Brian sai Kimberlyn valtaansa ja
he tapasivat usein. Pian saapui aika, jolloin Kimberly halusi virallistaa
seurustelusuhteen ja viedä Brianin tapaamaan äitiään.
Oli kulunut kuukausi
Kimberlyn syntymäpäivästä. Lily hämärästi muisti Kimberlyn hengen pelastaneen
miehen sanat siitä, että Kimberly viidennestätoista syntymäpäivästään eteenpäin
kuuluisi hänelle, mutta koska aikaa oli Kimberlyn syntymäpäivästä kulunut niin
kauan, ei hän enää uskonut, että mies ikinä ilmestyisi. Kimberly oli laittanut
viestiä koulusta, että toisi iltapäivällä vieraan ja oli pyytänyt äitiä
laittamaan välipalaa valmiiksi tarjolle. Lily valmisti voileipiä keittiössä
Kimberlyn saapuessa Brianin kanssa, ja Lily oli äärimmäisen yllättynyt
nähdessään Kimberlyn tuovan pojan kotiin. Kimberly oli tahallaan pitänyt
suhteen salassa äidiltään päästäkseen yllättäämään tämän.
”Äiti, tässä on Brian,
minun poikaystäväni”, Kimberly kertoi.
”Mukava tavata”, Brian
sanoi ja meni kättelemään Lilyä. He istuutuivat syömään voileipiä ja
juttelemaan, kunnes Kimberlyn täytyi poistua vessaan.
”Sinä
et ole muuttunut juuri lainkaan näitten vuosien aikana, Lily”, Brian sanoi ja
sai Lilyn hämmentymään.
”Et varmasti tunnista
minua tässä muodossa”, Brian naurahti, huone muuttui kuin kaikki väri siitä
olisi kadonnut. Brian ikään kuin sulautui mustaan utuun ja ainoa asia hänessä,
johon Lily pystyi keskittymään, olivat hänen erikoiset, kultaisina kiiluvat
silmänsä. Demoninen voima, joka tästä olennosta huokui, sai Lilyn jäätymään
paikoilleen sydän pelosta täysillä sykkien. Hänen aivonsa antoivat hänelle
käskyn juosta, mutta hänen lihaksensa olivat kuin sementtiä. Hän ei saanut
itseään liikkeelle. Olento muuttui siksi versioksi Lilyn veljestä, jonka Lily
oli tavannut onnettomuudessa.
”Sinä olet se mies,
joka pelasti Kimberlyn”, Lily sai lopulta sanottua hädin tuskin kuiskausta
kovemmalla äänellä.
”Niin minä olen, ja
kuten sanoin, haluan Kimberlyn itselleni. On sinun aikasi kuitata velkasi.
Brian ei muuten ollut mikään tekaistu nimi. Voit kutsua minua sillä”, Brian
sanoi.
”Sinä olet demoni”,
Lily sopersi. Hänen aivonsa kulkivat hitaalla kaikesta hämmennyksestä ja
shokista, jonka Brian oli aiheuttanut.
”Etkö sinä todellakaan
kaikkien näitten vuosien aikana tajunnut sitä?” Brian nauroi, ”Te ihmiset
osaatte olla sokeita!”
Äkkiä Brian kääntyi
ympäri ja huomasi Kimberlyn palanneen. Kimberly katsoi tätä ihmeissään.
”Minne Brian meni?”
hän kysyi ja selvästi odotti, että hänen äitinsä esittelisi tämän uuden vieraan
hänelle. Lilyn ilmeessä oli kuitenkin outoa pelkoa ja paniikkia ja Kimberly
mietti, pitäisikö hänen vain hitaasti poistua paikalta.
”Hän varmaan meni
ulos, minä menen etsimään häntä”, Kimberly sanoi toivoen, että pystyisi
pakenemaan sitä uhkaavaa ja pelottavaa ilmapiiriä, joka leijui keittiössä.
”On parempi, ettet
sinä mene minnekään”, Brian sanoi pelottava häijy hymy huulillaan. Kimberly
kääntyi lähteäkseen juoksuun. Tämä mies oli liian pelottava, liian uhkaava.
Kimberly ei kuitenkaan ehtinyt kauas ennen kuin Brian hyökkäsi hänen kimppuunsa
ja vangitsi hänet seinää vasten.
”Sinun on turha etsiä
Briania”, Brian sanoi, ”Sinä kuulut minulle, ja minä todella tykkään leikkiä
saaliillani.” Brian kumartui edemmäs suudellakseen Kimberlyä. Tämän näkeminen
toi Lilyyn eloa. Hän pomppasi pystyyn ja lähti raivokkaaseen hyökkäykseen
puolustaakseen viatonta tytärtään, mutta ihmisestä ei ole vastusta demonille.
Yhdellä simppelillä potkulla Brian lennätti Lilyn seinää vasten niin kovaa,
että Lily menetti tajuntansa.
”Sinun ei pidä olla huolissasi,
pieni lemmikkini”, Brian kuiskasi Kiberlyn korvaan, ”Ole kiltti tyttö, niin et
joudu kärsimään tarpeettomasti.” Brian otti Kimberlyn kainaloonsa ja ohjasi
hänet ulos talosta.
Lily tuli tajuihinsa
varsin pitkän ajan kuluttua. Hän katsoi ympärilleen ja kyyneleet alkoivat valua
hänen silmistään. Kimberly oli poissa! Hänelle ei oltu suotu mahdollisuutta
sisäistää sitä, että hän menettäisi tyttärensä, ei annettu mahdollisuutta
suojella tätä saati mahdollisuutta sanoa hyvästejä ja selittää. Nuoren tytön
elämä oli pilalla, tämän sielu tuhon oma ja vain sen takia, että hän oli
pelännyt menetystä.
Brian raahasi
Kimberlyn kaukaisen, syrjäisen mökin ovesta sisään. Matkalla sinne keskustelu
oli ollut mahdotonta, sillä Kimberly oli lähes hysteerinen. Mökissä Kimberly
sai kuitenkin sen verran rohkeutta kerättyä, että avasi suunsa.
”Mitä sinä haluat
minusta?” Kimberly sanoi.
”Sinun sielusi”, Brian
vastasi, Ӏitisi antoi minulle oikeuden siihen monia vuosia sitten, kun
pelastin sinut kuolemasta kolarissa.”
”Mitä sinä oikein
puhut?” Kimberly parahti.
”Sinä huomaat kyllä,
että minä en ole ihminen vaan demoni, ja sielujen tuhoaminen on se, mitä minä teen.
Sinulla on ranteessasi tuo tähteä muistuttava kuvio. Se on merkki siitä, että sinun
sielusi on myyty minulle”, Brian selitti hymyillen.
”Äiti ei ikinä tekisi
sellaista!” Kimberly sanoi.
”Hän oli juuri menettänyt
veljensä, kun jouduitte onnettomuuteen. Häntä ei ollut järin vaikea suostutella
tekemään sopimusta”, Brian sanoi.
”Joten nyt aiot vain
ottaa minun sieluni niinkö?” Kimberly sanoi.
”En suinkaan. Mitä
hauskaa siinä olisi kaikkien näitten vuosien jälkeen? Ensin saat todella oppia,
mitä sielun myyminen demonille todella tarkoittaa. Olet minun pieni
sätkynukkeni, kunnes kyllästyn sinuun. Ja sen jälkeen minä otan sinun sielusi”,
Brian sanoi.
Eikä Kimberly
todellakaan päässyt helpolla. Vuosia Brian piti häntä vankinaan kohdellen tätä
kurjasti. Kimberlyä ei kukaan olisi sen jälkeen voinut tunnistaa. Se aika,
jolloin Brian oli esittänyt nuorta ja seurustellut Kimberlyn kanssa oli tehnyt
Kimberlystä riippuvaisen hänestä. Välillä Brian pysyi poissa Kimberlyn luota
useita päiviä vain aiheuttaakseen tälle fyysistä tuskaa, minkä hänen
läheisyytensä puute Kimberlyssä aiheutti. Kimberly oli voimaton, täysin Brianin
armoilla. Hän täytti kaikki Brianin sairaimmatkin toiveet tai kesti tämän
mielivaltaisimmat rangaistukset ja pelkäsi koko sydämensä pohjasta sitä päivää,
jolloin Brian kyllästyisi häneen ja veisi hänen sielunsa.
Siiri Rantanen