Penttilän sahan jäännökset piirtyivät tummina pilvistä taivasta vasten. Mila tarkkaili hajamielisenä monumenttia ja varmisti vielä kerran, että oli ottanut mukaansa kaksi viidenkymmenen euron seteliä. Myyjälle nimittäin kelpaisi vain käteinen.
Kello tuli tasan viisi, mutta ketään ei näkynyt. Milan levottomuus kasvoi. Vartin yli hän seisoi edelleen paikoillaan, sillä hän oli vakuuttanut itsensä siitä, ettei myyjä ehkä pitänyt tapaamisaikaa minuutintarkkana ja että hän itse oli liian täsmällinen. Maailman rohtoatlaksen artikkeli kelautui hänen ylivirittyneessä mielessään rauhoittavana mantrana:
”Valkoinen omena (Malus Sapientis) on äärimmäisen harvinainen omenapuulaji, jota on tavattu ainoastaan Itä-Siperiassa. Lajin arvellaan kuolleen sukupuuttoon 1900-luvun alkupuolella. Puun hedelmien nauttimisen väitetään parantavan kognitiivisia prosesseja, ja hienostuneiden aromiyhdisteiden sanotaan vaikuttavan niille herkkiin ihmisiin huumausaineiden tavoin.”
Kaksikymmentä yli viisi liikenneympyrästä kaarsi tielle ruosteinen, punainen Honda, joka pysähtyi Suursahankadun laitaan. Autosta nousi tukeva, nahkapusakkaan pukeutunut mies.
”Kupish belie jablaki, da?” mies kysyi selkeästi ääntäen ja samalla elehtien.
”Da, da”, Mila myönsi vähemmän sujuvalla venäjällään.
”Haroshie jablaki”, mies vakuutteli avatessaan peräkontin.
Mila tunsi veren kohisevan korvissaan. Hän otti setelit valmiiksi käteensä ja hänen mieleensä piirtyivät jo kuvat siitä, kuinka hän saisi vihdoin gradunsa valmiiksi, kenties jo parissa viikossa... Milan hämmästykseksi mies nosti peräkontista pienen, muovisen ruukun. Siinä kasvoi nahistuneen oloinen, noin kymmensenttinen taimi, jossa roikkui kolme pientä lehteä.
”Pyysin omenoita, en puuta!” Mila selitti hätääntyneenä.
”Derevo rastet bistro”, mies selitti melkein kärsimättömästi ja elehti käsillään puun kasvua demonstroiden. Mies nyppäsi setelit Milan kädestä ja tarjosi tälle ruukkua hymyillen.
”Voi helvetti”, Mila mutisi ja otti ruukun. ”Spasiba sitten vaan.”
Mies sujautti setelit taskuunsa, paukautti takakontin kiinni niin ja kaasutti pois.
Mila lähti kotia kohti ruukku käsissään. Taimi painui surkeasti lyttyyn tuulessa. Mila ei todellakaan ollut tilannut tätä. Hän oli odottanut saavansa omenoita, harvinaisia ja erikoislaatuisia valkoisia omenoita, ei onnetonta puunalkua. Tai no, ei puu itsessään ollut ongelma. Jos sen uskalsi tosiaan olettaa olevan valkoinen omena, hän saisi sen avulla kenties valtavasti enemmän omenoita kuin olisi sadalla eurolla saanut. Hän malttaisi kyllä odottaa. Mutta hän oli myös surullisenkuuluisa siitä, etteivät viherkasvit tulleet toimeen hänen kanssaan. Itse asiassa ne tuntuivat poikkeuksetta kuolevan hänen käsittelyssään keskimäärin kolmen viikon kuluessa.
”Sinun on kyllä pakko välttää se kohtalo”, Mila mutisi kasville.
Hän ei mennytkään kotiin, vaan poikkesi matkalla Eliaksen luo. Eliaksella oli enemmän kokemusta kasveista, ja lyhyen tiedonhaun jälkeen tämä vahvisti, että puu tosiaan oli valkoinen omena.
”Mistä sä oot edes voinu saada tän?” Elias intoili. ”Tajuatko kuin arvokas tää on? Tää pitäs tyyliin viedä Botanialle!”
”Hoida sitä, niin saat pari omenaa, jos se nyt edes tuottaa enemmän kuin yhden! Voit myydä sen sitten Botanialle tai minne ikinä haluat.”
”Kiinni veti! Ensin tarvitaan ainakin isompi ruukku…”
Elias lupasi ottaa kasvin hoitaakseen, kunnes puu olisi tarpeeksi vahva selvitäkseen Milan huomassa. Mila päätti yrittää vielä löytää omenoita toisaalta. Hän oli lukenut, että niitä oli yritetty risteyttää omenalajeista Espanjassa.
Kahden gradua edistämättömän viikon kuluttua Elias ilmoitti, ettei hän voisi enää hoitaa Milan puuta.
”Se pitäs vaihtaa taas isompaan ruukkuun, ja sä saat kyllä tehdä sen tällä kertaa. Sitä paitsi tää on kunnon mutanttipuu”, Elias sanoi naurahtaen ja käänsi videokuvansa puuntaimeen, joka kukoisti Eliaksen ikkunalla.
”Miten niin?”
”Mulla ei oo koskaan ollu kasvia, joka olis kasvanu näin nopeeta!”
”Sä oot vaan hyvä kasvien kanssa!”
Elias hymähti.
Mila haki puunsa, sillä puu se nyt oli. Se oli metrin mittainen, siinä oli selvä runko ja oksia ja lehtiä. Ensi töikseen Mila hankki multaa ja suuremman ruukun ja seurasi tarkasti Eliaksen ohjeita siirtäessään puun siihen. Sitten Mila asetti puun parvekkeelle, jossa Elias arveli sen saavan paremmin valoa kuin hämärässä yksiössä.
Palatessaan kampukselta seuraavana päivänä Mila huomasi ilokseen, että puu oli tuottanut päivän aikana monta uutta oksaa, joista osa näytti jopa pyrkivän ulos parvekelasien välistä. Oksiin oli muodostunut uusia lehtiä ja pieniä silmuja.
Kun Mila toisena päivänä palasi kotiin, puu oli kasvanut ihmisen korkuiseksi ja sen satoihin lehtiin puhjenneet oksat haaroivat niin, että täyttivät puoli parveketta.
Kolmantena päivänä Milan ovessa odotti muistilappu: ”Voisitko pitää kasvisi omalla puolellasi, t. parvekenaapuri”. Sydän pamppaillen Mila käveli asunnon läpi parvekkeen ovelle. Hetken hän vain tuijotti.
Omenapuu oli nyt niin rehevä, ettei se mahtunut parvekkeelle. Sen oksat liiskaantuivat olohuoneen ikkunoita ja oven lasia vasten. Kun Mila avasi oven, oksat ponnahtivat kuin jouset ja kurottuivat sisälle asuntoon. Ilokseen Mila näki, että niissä oli nyt valkoisia nuppuja.
”Vielä muutama päivä”, hän mutisi itsekseen, meni ostamaan oksasakset ja katkoi oksanhaarat, jotka pyrkivät naapurin parvekkeelle tai sisälle asuntoon.
Ja aivan oikein: neljäntenä päivänä kukista oli tullut pieniä hedelmänalkuja Elias ei uskonut puun tuottavan hedelmiä niin nopeasti ja halusi nähdä puun. Hän joutui muuttamaan uskomuksiaan. He käyttivät tunnin puun harventamiseen Eliaksen jatkuvan päivittelyn säestämänä. Mila ei enää viitsinyt heittää katkottuja oksia taloyhtiön ennestäänkin täyteen biojäteastiaan, vaan kantoi ne pimeän tultua takapihan metsään.
Työlään viikon kuluttua omenat olivat Eliaksen epäilyistä huolimatta kypsiä. Hedelmät olivat tennispallon kokoisia, kuultavan puhtaanvalkoisia ja niitä oli ainakin viisikymmentä. Mila keräsi ne pahvilaatikkoon ja käytti tällä kertaa kaksi tuntia puun trimmaukseen. Elias lupasi tulla seuraavana päivänä kokeilemaan, millaista omenoiden syöminen olisi.
Illalla Mila ei kuitenkaan enää voinut vastustaa kiusausta. Hän nosti iltapalalautaselleen yhden ainoan valkoisen omenan ja tunsi olonsa levottomaksi syistä, jotka eivät liittyneet Eliakseen. Naapurin pesukone piti hakkaavaa ääntä seinän takana. Koira haukkui jossakin. Mila leikkasi omenan kahtia hedelmäveitsellä.
Hedelmäliha oli kiinteää ja yhtä puhtaanvalkoista kuin kuorikin ja tihkui juuri sopivassa määrin nestettä. Ilmaan äkkiä kohonnut tuoksu oli huumaava: kirpeä, makea ja kesäinen. Jo se sai maailman keikahtamaan ympäri. Ja kun Mila puraisi omenasta palan, maailma oli jo jossain muualla. Sanoinkuvaamaton rauha levisi häneen. Hänen eteensä aukeni kirkas taivas, jossa omenan kirpeä makeus, kesäinen tuoksu ja mehevä rakenne poistivat kaiken nälän, janon ja väsymyksen. Hän leijaili kaiken yläpuolella, näki kaiken selkeämmin kuin koskaan, eikä millään muulla ollut merkitystä kuin uskomattomalla hedelmällä hänen edessään.
Kun Mila heräsi nälkään ja janoon, oli pimeää. Koira oli lakannut haukkumasta. Jokin kutitti hänen päätään, ja hän ojensi kätensä raapiakseen. Käsi kohtasi oksan. Silloin Mila havahtui täysin hereille ja muisti, että oli yhä ruokapöydän ääressä. Hän napsautti valonkatkaisijaa, ja kauhu valtasi hänet: pimeys ei ollut lähtöisin yöstä. Se syntyi omenapuusta, joka tukki nyt koko hänen parvekkeensa. Oksisto oli niin tiheä, ettei hän nähnyt ulos. Oksat olivat puristuneet sisään parvekkeen oven raosta ja täyttivät nyt myös puolet olohuoneesta. Ne kietoutuivat television, kirjahyllyn ja peilipöydän ympärille. Yksi oksa oli kasvanut kierroksen hänen jalkansa ja tuolinjalan ympärille. Kuinka kauan Mila oli oikein nukkunut? Kauhuissaan hän taivutti jäykän oksan irti ja vapautti nilkkansa sen puristuksesta.
Mila vilkaisi puhelinta. Hän oli ollut unessa vain kaksi tuntia. Vai oliko hän yhä unessa? Mila ei voinut uskoa, että puu oli kasvanut niin paljon vain kahdessa tunnissa. Hän katsoi uudelleen puhelimensa kelloa ja silloin hän kuuli sen. Hänen hengityksensä rinnalla hiljaisuudesta kantautui tasaisena jatkuva, nariseva ja nitisevä ääni. Puu kasvoi.
Mila perääntyi olohuoneesta eteiseen, pukeutui ja nappasi avaimet taskuunsa. Hän kiirehti rappusiin päästäkseen alaovelle ja ulos rakennuksesta, mutta ei päässyt alas asti ennen kuin kuuli yhtyvän nitinän. Puolivälissä rappusia hän näki kauhukseen, että oksatiheikkö peitti koko kerrostalon pohjakerroksen. Nyt hän tosiaan näki oksien liikkuvan, ei lainkaan niin kuin puiden oksat liikkuvat tuulessa, vaan kuin vauhkoontuneet käärmeet.
Hädissään Mila tarttui puhelimeensa. Yhteys oli kadonnut, mutta Eliaksen minuutti sitten lähettämä viesti kuului: ”Mitä helv???”
Mila pinkaisi rappuset ylös ja syöksyi takaisin asuntoonsa. Omenanoksat olivat nyt kiemurrelleet eteiseen saakka lattiaa pitkin, ja hän väisti niitä. Hänen olisi saatava käsiinsä oksasakset olohuoneen pöydältä.
Juuri silloin huoneen valot sammuivat. Puhelimen valossa Mila kompasteli oksien yli olohuoneeseen. Hän kurotti kätensä kohti oksasaksia, mutta silloin hän tunsi oksan kiertyvän nilkkansa ympärille. Hän kompastui ja kaatui polvilleen päin pahvilaatikkoa. Kädet ottivat vastaan, ja puhelin putosi lattiaan. Omenat vierivät lattialle, jota pitkin oksat nyt kiemurtelivat lähemmäs. Mila ei ehtinyt väistää, kun oksat sitoivat hänen jalkansa paikalleen. Puu ei enää taipunut, kun hän yritti vääntää jalkansa vapaiksi.
Paksuin oksista saavutti lattialla lojuvan puhelimen. Kuului rusentuvan metallin ääni, ja valo sammui. Mila kompuroi turhaan ylös pimeässä, sillä hänen jalkansa olivat puristuneet tiukasti ja kivuliaasti puun otteeseen, ja oksat kiemurtelivat ylöspäin, polvien ja reisien ympärille.
Mila pysähtyi ja lakkasi taistelemasta siinä toivossa, että oksat hellittäisivät, jos hän ei liikkuisi. Jalkojen kipu eteni nopeasti tunnottomuudeksi, ja hän tunsi oksan kiertyvän lantionsa ympärille. Äkkiä hänen silmänsä erottivat siellä täällä heikosti hohtavia palloja. Mila kumartui nopeasti ja hapuili kätensä kohti lähintä hohtavaa muotoa. Hänen kätensä tapasi omenan viileän ja liukkaan pinnan. Oksa kiemurteli hänen vyötärönsä ja käsivartensa ympäri ja lukitsi hänet kivuliaaseen kumarrusasentoon. Hetkeäkään empimättä Mila työnsi omenan suuhunsa ja puraisi.
Sanoinkuvaamaton rauhan tunne täytti hänet taas, ja maailma ympärillä hälveni valkoiseen taivaaseen. Pelko katosi, ja rintakehän ympärille kiertyvän oksan puristus hellitti. Hän näki selvemmin kuin koskaan. Eikä hän enää tuntenut sitä, kun oksa löysi tiensä hänen kaulalleen.
- Sinja Ylisiurua
