maanantai 31. lokakuuta 2022

PÄÄKIRJOITUS

Olipa kerran synkkä ja myrskyinen yö, kun erään herrasmiehen kuulokkeista kuului taas vaihteeksi ikivanhaa melankoliamusiikkia suoraan pimeältä keskiajalta eli jostain 1990-luvulta. Samainen herra oli myös pohtinut pitkään ja hartaasti, kuinka pitkälle voi venyttää velvollisuuksiaan ja kuinka kumarassa voi ihminen istua, ennen kuin niskat venähtävät lopullisesti. Lopulta vastaus ensimmäiseen oli, että ei loputtomiin ja toinen kysymys jäi yhä avoimeksi. Yön pikkutunteina heräsi samalla ajatus siitä, kuinka pian on yksi vuosi vietetty lisää pohtien näitä samoja kysymyksiä. Kyseinen vuosi oli kuitenkin astetta parempi verrattuna moniin muihin vuosiin, vaikka tässäkin oli omat ongelmansa. Kuten se, että liput Rammsteinin keikalle menivät alta aikayksikön ja kahvi maksaa varmaan sata euroa. 


Ajan aika ikävänä ongelmana on sen vakioisuus. Sitä on hankala nopeuttaa, vielä hankalampi hidastaa sekä se on valitettavan yksisuuntainen. Sitä harvoin ajattelee, mutta aina välillä se muistuttaa itsestään. Tälle melankoliamusiikin ystävälle kävi nimittäin juuri niin. Eräänä valoisana ja aurinkoisena päivänä kalenteri muistutti tulevasta ajanjakson ja vuoden vaihtumisesta ja samalla jo valmiiksi loppuunajetun ihmiskehon vanhentumisesta. Normaalisti tämä ei olisi tuntunut sen kummallisemmalta kuin yleensäkään, mutta jostain syystä nyt siinä oli jotain erilaista. Jotain kitkerää ja jotain kumman hämärää. Ehkä asiaan vaikutti se, että kirjoituksen herra oli elänyt pian yksi neljäsosaa todennäköisestä elämästään, jos nyt huomioon ei oteta mitään mahdollisia virtuaalitodellisuuksia, Gilgamesh-projekteja tai muita epätoivoisia elämän jatkoaikoja.


Nopeimmat asiantuntijat ehtivät jo diagnosoida päähenkilölle ikäkriisin. Hän ei kuitenkaan sitä suoriltaan hyväksynyt. Kriisi oli aivan liian vakavamielinen käsite. Kyseessä oli enemmänkin jonkinlainen määräaikainen uudelleenarviointi. Reilusti vanhemmat taas tulivat heti sanomaan, ettei tuo vielä mitään ja nuoremmat eivät ymmärtäneet sitä vähääkään. Tunne oli siitä huolimatta mitä kummallisin. Asiat, jotka oli jo monta vuotta hyväksynyt ja joihin oli jo tottunut, muuttuivat hatarapohjaisiksi. Tahdonko tosiaan juoda sitä samaa punaviiniä loppuelämäni vai pitäisikö kokeilla muutakin? Jatkanko istumista samalla koneella vai pitäisikö ostaa uusin Playstation? Vai olisiko parasta myydä vaan kaikki rojut pois ensimmäiselle tarjoajalle Torissa?


Ilmaantuneet dilemmat eivät kuitenkaan onneksi olleet mitään “mitä tässä iässä pitäisi olla” -ongelmia, koska sellaisten murehtiminen olisi ollut puhdasta aikaihmisen ajanhukkaa. Ongelmat olivat enemmän haluamiskysymyksiä. Jostain kumman syystä loppuelämän loppuajat pikkuruisessa pimeässä yksiössä ei näyttäytynyt enää yhtä haluttavalta. Aikaisemmin ei olisi mitään parempaa voinut keksiäkään.


-Pirtein terveisin Itäkynän päätoimittaja Mikko Heikkonen, joka melkein toivoisi koulun ravintoloihin upseerikokelaita huutamaan ihmisten korvaan, jotta linjastoon saisi vähän vauhtia



PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Olisi ihanan tunnelmallista kertoa kirjoittavani näitä terkkuja kynttilän valossa viltin alla pötkötellen ja höyryävä kaakaomuki vieressä. Tosiasiassa kirjoitusprosessin aikana olen ihmeellisen ristiriitaisessa välitilassa, jossa deadlinet ja stressi painavat päälle, mutta samalla kuuntelen kaiuttimista 2000-luvun alun tanssimusaa näin kello 11 aamupäivällä. Naapurit varmaan ihmettelevät, kuka hullu pitää tähän aikaan bileitä, vaikka todellisuudessa kyse onkin vain siitä, että yritän nostattaa tunnelmaa saadakseni joitain asioita hoidetuksi kilometrin pituiselta tehtävälistaltani. Uskon, että moni muukin voi samaistua siihen, että tällaisina harmaina syyspäivinä voi kaivata hieman ylimääräistä motivaatiota, oli se motivaation lähde sitten mikä hyvänsä itse kullekin parhaiten sopii. 


Monia varmasti motivoi se, että parin koronavuoden jälkeen nyt voi jo lähes ilman pelkoa tavata opiskelukavereita, niin luentojen kuin tapahtumienkin merkeissä. Toisaalta hybriditoteutusta tarjoaville luennoille voi olla edelleen suuri kiusaus osallistua sohvan pohjalta yöpuku päällä, vaikka lähiopetusta on ehditty kaipaamaan jo parin vuoden ajan. Syyslukukausi on vasta puolivälissä, mutta silti joululomaa odotellaan jo kuin kuuta nousevaa.


Täkyn hallitus puurtaa vielä tapahtumien kimpussa ja loppusyksyn aikana on tulossa vielä vaikka mitä kivaa tekemistä täkyläisille. Samalla hallituskausi kuitenkin lähenee pian loppuaan ja marraskuun syyskokouksessa on aika valita uusi hallitus kaudelle 2023. Hallituksen jäsenenä on mahdollisuus päästä vaikuttamaan ainejärjestön toimintaan, saada uusia ystäviä ja hankkia hyödyllisiä taitoja esimerkiksi työelämää varten. Hallituksessa on tilaa ja tarvetta kaikenlaisille opiskelijoille, joten mikäli kiinnostuit, suosittelen lämpimästi saapumaan syyskokoukseen ja asettumaan ehdolle. 

Nyt ajattelin mennä hakemaan lisää kahvia!


Pj-terkuin

-    Johanna ♥


HENKILÖKUNNAN YSTÄVÄKIRJA


 Itä-Suomen yliopiston henkilökunnan ystäväkirja

 

Nimeni on:  Marjatta Palander

Ammattini on:  suomen kielen professori, emerita

Milloin aloitin nykyisessä ammatissani: vuonna 2000

Kuinka päädyin ammattiini: Olin ensin töissä assistenttina Tampereen yliopistossa ja sitten v:sta 1988 yliassistenttina Joensuun yliopistossa. Professorin tehtävä tuli avoimeksi vuonna 1999, ja hain sitä.

Mielenkiintoiset kesätyöt/muut työpaikat: Sysmän lukion äidinkielen lehtorina olin 1981-1982. Se oli vähän erilaista työtä kuin suomen kielen laitoksessa. Kerran sattui, että eräät pojat aikoivat karata tunnilla ikkunasta ulos, mutta sain estettyä sen uhkailemalla, että seurauksia tulee, jos luistavat tunnilta.


Minusta mieluisin

Kirjailija: Esimerkiksi Eeva Tikka kirjoittaa itäsuomalaisista ihmisistä hienovireisesti ja uskottavasti.

Teos: Tikan teoksista Punainen härkä ja Jyrkänparras, joiden ilmestymisestä on jo aikaa.

Elokuva: Tunnelmaltaan mieleen jääneitä ovat olleet erityisesti eräät trillerit, kuten Kuutamosonaatti ja Uinu, uinu lemmikkini (se alkuperäinen).

Näyttelijä: Vaikkapa kotimaisista nykynäyttelijöistä Konsta Hietanen ja Laura Birn.

Tekeminen: Piha- ja puutarhatyöt ja metsähommat eli puiden kaadossa avustaminen ja polttopuiden teko.

Eläin:  Metsäkauris.

Väri: Siniharmaa.

Ruoka: Tattimuhennos.

Mietelause: Sitä saa mitä tulee – eli kaikki on otettava vastaan.

 

Kouluaikana

Mieluisin oppiaine: Äidinkieli. Muutkin kielet olivat kivoja.

Vaikein oppiaine: Kansakoulussa käsityöt. Myöhemmin innostuin kuitenkin virkkaamaan ja ompelemaan ihan oma-aloitteisesti.

Hauskin muisto: Opettaja keksi kansakoulussa tehtävän, jossa meidän kaikkien tuli kirjoittaa luokkakavereistamme jokin lyhyt kuvailu. Muuan Hanski kirjoitti minusta seuraavan: ”Martta on heiko ja hontelo.” 


Eläkebonus

Miltä nyt tuntuu? Eipä hullummalta! Saa tehdä töitä, mutta saa olla tekemättäkin. Ja työkavereita tapaan edelleen. Pääsen myös aamu-uinnille uimahalliin; aiemmin siihen ei oikein ollut aikaa.

Mitä odotat eniten? Odotan, että pääsisin jonnekin matkalle. Korona on rajoittanut liikkumista, ja olisi jo kiva lähteä jonnekin kauemmas.

Mitä jäät kaipaamaan? Opiskelijoita ja ilmaisia työterveyspalveluita.

Muita terveisiä? Nauttikaa opiskeluajasta – niin kuin muistakin elämänvaiheista! 


Kuva henkilöstä:


























-Toimittanut Mikko Heikkonen

VAIHTOKUULUMISIA


Elämää Bergenissä


Olen vaihto-opiskelemassa Norjassa, Bergenissä. Bergen on Norjan toiseksi suurin kaupunki ja se sijaitsee Norjan länsirannikolla. Kaupunkia ympäröi seitsemän vuorta ja vuonot ovat osa maisemaa. Tässä oikeastaan kaikki, mitä tiesin ennen kuin tänne lähdin. Hyppäsin siis itselleni tuntemattomaan, mutta näin vaihtosyksyn puolessa välissä voin sanoa, että se on kannattanut. 

Elämä Bergenissä on mielestäni hyvin mutkatonta ja kulkuyhteydet sujuvia. Ratikalla pääsee yliopistolle todella helposti, mutta kävellen tai pyörällä on myös helppo kulkea. Kaupunki on integroitu luontoon todella hyvin ja keskustasta voi lähteä vaeltamaan esimerkiksi Floyenille, jonka huipulla on ravintola ja näköalapaikka. Itse olen käynyt tähän mennessä vaeltamassa Floyenilla ja Ulrikella. Floyen on matalin vuori (400 metriä merenpinnan yläpuolella) ja Ulriken korkein vuori (643 metriä merenpinnan yläpuolella). Sää Bergenissä on hyvin mielenkiintoinen, mutta hyvällä ulkoiluvarustuksella pärjää. Sadetta siis riittää, mutta aurinkoisiakin päiviä on. Näin syksyllä ruska esittäytyy kauniisti vuorten rinteillä ja aurinko korostaa tätä väriloistoa. Norjalaiset näyttävät viihtyvän ulkona säällä kuin säällä ja ulkoilmassa liikkumisen mahdollisuuksiin on selvästi Bergenissä panostettu.

No mutta mitenkäs sitten asuminen ja opiskelijaelämä. Opiskelen Bergenin yliopistossa taidehistoriaa ja Norjan historiaa. Kurssit ovat olleet hyvin kattavia ja varsinkin taidehistorian opiskelu on ollut mielestäni hyvin mielenkiintoista. Opetus on laadukasta ja yliopistolla on myös järjestetty erilaisia tapahtumia, esimerkiksi taidetyöpaja. Työpajassa suunnittelimme fiktiivisiä taidenäyttelyitä pienissä ryhmissä. Työpajassa oli mukavaa päästä tutustumaan enemmän luokkatovereihin ja herättämään keskustelua. 

Asumismuotonani toimii jaettu huone opiskelija-asuntolassa. Keittiötä ja olohuonetta käyttävät yhteensä 16 henkilöä. Kahden hengen jaetut huoneet ympäröivät tätä yhteistä aluetta. Ennen Bergeniin muuttoa ajattelin, että mihin olen lähtemässä. En ole koskaan asunut näin monen ihmisen kanssa ja huoneen jakaminen kuulosti melko kamalalta. Tämä järjestely on kuitenkin osoittautunut todella hyväksi vaihtoehdoksi asua. Ympärillä on lähes koko ajan ihmisiä ja koskaan ei tarvitse olla yksin. Monenlaisia tilanteita ja vauhdikkaita hetkiä on riittänyt, sillä onhan meitä niin monta persoonaa ja kulttuuria samassa kodissa. Kuitenkaan en vaihtaisi tätä kokemusta, sillä olen päässyt tutustumaan monenlaisiin tapoihin elää ja oppinut suhtautumaan uudella tavalla eri tilanteisiin. 

Kämppisten kanssa olen matkustanut ja viettänyt aikaa hyvin paljon. Lofooteilla ja Trondheimissa tehdyt reissut olivat todella mukavia. Nyt olemme suunnittelemassa jo seuraavaa reissua Osloon. Käymme myös yhdessä ryhmäliikuntatunneilla ja ulkoilemassa. Opiskelija-asuntolan vieressä on kuntosali, joka tarjoaa monenlaista liikuntamuotoa. Siellä on myös sauna, jota italialaiset kämppikset ovat kehuneet. Pitää käydä vielä itsekin testaamassa!

Suomalaisiakin täällä Bergenissä on, mutta minä en kovinkaan moneen ole törmännyt. Ajattelen, että tämä on osaltaan hyvä asia, sillä minun on pitänyt puhua englantia käytännössä koko ajan. En ole koskaan ollut mikään englannin kielen taituri, mutta vaihdossa ollessani kielitaitoni on kehittynyt. Kauppareissuilla olen yrittänyt käyttää norjan kieltä. Norjaa on myös melko helppo ymmärtää, jos on ruotsin kielen pohjaa. Kuitenkin pidemmän keskustelun harjoittaminen ei minulta onnistu, mutta kursseilla materiaalit ovat välillä norjaksi ja siinä samalla pääsee vähän harjoittelemaan kieltä. Toki täällä on tarjolla myös norjan kielen kursseja, mutta niihin ilmoittautuessa täytyy olla ajoissa...

Kaiken kaikkiaan voin lämpimästi suositella vaihtoon lähtemistä. Vaikka aluksi tuntuisi hankalalta ja uudet kuviot pelottavat, välillä kannattaa vain tehdä ja mennä. Minulle Norja tuntui hyvältä vaihtoehdolta, sillä maa on lähellä Suomea ja tänne oli todella helppo tulla. Kuitenkin uskon, että tekisinpä vaihtoni missä tahansa, se olisi kuitenkin hyvä kokemus omalla tavallaan. Kaikesta voi oppia uutta ja avartaa omaa katsomustaan maailmaa kohtaan. Ajattelen myös, että uudessa tilanteessa pelko on luonnollista, mutta sen voittaminen tuntuu mahtavalta. Eipä sitten muuta kuin hyvää syksyn jatkoa ja moikkaillaan, kun tavataan!


- Kristiina Janhunen




 

HAASTATTELU


Camilla Nissisen haastattelu



Jos aloitetaan pienellä tutustumisella eli voitko kertoa hieman itsestäsi ja historiastasi.



























x

Olen kotoisin Pohjois-Savosta. Muutin Joensuuhun opintojen perässä ja valmistuin Itä-Suomen yliopistolta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Tällä hetkellä työskentelen Joensuun seutukirjastolla pedagogisena informaatikkona. Omistan huopikkaat ja kituvan chiliviljelmän. 


Olet kirjoittanut kirjan Meitä vastaan rikkoneet, joka kustannusyhtiö Tammen nettisivujen mukaan kuvaa nuoren naisen kasvutarinaa uskonnollisen yhteisön ja syömishäiriön varjossa. Mistä idea lähti?


Vaikka romaani on fiktiivinen, sen aiheet ovat minulle tuttuja omasta elämästäni: olen kasvanut Jehovan todistaja -perheessä ja sairastuin teini-ikäisenä syömishäiriöön. Erosin Jehovan todistajista vuonna 2015, jolloin minulle heräsi tarve purkaa historiaani nimenomaan kirjoittamalla.  Aluksi teksti oli sellaista päiväkirjamaista oksentamista, mutta ymmärsin melko pian, että halusin avata itselleni tuttuja aiheita nimenomaan fiktion keinoin. 


Entä miltä kirjan kirjoittaminen tuntui muuten? Minkä koit esimerkiksi vaikeimmaksi? Tai helpoimmaksi? Tuliko vastaan jotain odottamattomia yllätyksiä?


Kirjoittaminen oli minulle melko raskasta, sillä jouduin samalla käsittelemään itselleni hyvin kipeitä muistoja. Välillä kyseenalaistin koko projektin mielekkyyden, mutta loppujen lopuksi kaikki oli kuitenkin vaivan arvoista. Tuntuu siltä, että olen viimein saanut historialleni jonkinlaisen pisteen. 


Prosessi toi mukanaan myös kirjoitusteknisiä haasteita: romaanissani on kaksi eri aikatasoa, joista toisessa kertoja on lapsi. Jos käyttää lapsikertojaa, täytyy tavoittaa lapsen mieli ja kieli. Lapsi havainnoi ympäristöään hyvin eri tavalla kuin aikuinen. Hän ei tee monimutkaisia tulkintoja tai käytä liian abstraktia kieltä, ja välillä minun oli muistutettava itseäni siitä, ettei kertojani saa olla liian ”älykäs”. 


Kirjoittaessani huomasin myös sen, että jos todella haluaa tehdä romaanimuotoisen teoksen, kirjoittamiseen pitää suhtautua kuin mihin tahansa päivätyöhön. Inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan, mutta hyvät istumalihakset (tai sähköpöytä) kannattaa hankkia. 


Löytyykö jotain vinkkiä, minkä haluat jakaa henkilölle, joka vaikka haaveilee kirjan kirjoittamisesta?


Kirjoita siitä mistä tiedät, mutta älä koskaan anna totuuden häiritä hyvää tarinaa. 


Onko lisää kirjoja jo tiedossa?


Seuraava romaani elelee tällä hetkellä aktiivisessa ajatushautomossa. 



Sekä loppuun tiukat ja lyhyet kysymykset

-Lempikirjasi?

On mahdotonta mainita yhtä, mutta jos rajaan kotimaisiin, klassikoista nostaisin estradille Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja uudemmista Olli Jalosen Taivaanpallon (on muuten erinomainen esimerkki toimivasta ja uskottavasta lapsikertojasta). 


-Lempikirjailijasi

Kotimaisista vaikutuksen on tehnyt muun muassa Rosa Liksomin lyhytproosa. Tasaisin väliajoin palaan myös John Steinbeckin tuotannon pariin. 


-Lempielokuvasi?

Pianisti  


-Lempivuodenaika?

Syksy, ehdottomasti 


-Jokin mietelause?

Pakko on paras muusa. 


-Jokin hyvä opiskelumuisto?

Ehkä se, kun silloinen kirjallisuuden lehtori Samuli Hägg käveli Agoran kahvilan poikki kirjapino päänsä päällä ja tuuletti mennessään. 


-Muita terveisiä?

Lainaan Jörn Donneria: lukeminen kannattaa aina. 





















Kuvan lähde Tammi







-    Toimittanut Mikko Heikkonen


KOLUMNI


Harry Potter -neitsyyteni menetys


“Harry Potter-kirjat ovat rikkoneet myyntiennätyksiä ympäri maailmaa“(Yle Elävä arkisto, 2008). Tällainen otsikko Ylellä on ollut 6.3.2008. Se on sama vuosi, kun Harry Potterin viimeinen osa ilmestyi suomenkielisenä kirjakauppoihin. Sain tietää tämän samalla hetkellä, kun kirjoitan tätä artikkelia. Sama vuosi, kun luin tai katsoin Harry Potterit ensimmäistä kertaa (dramaattista musiikkia.) 

    

Lyhyt taustoitus: minun lapsuuteni sunnuntait kuluivat helluntaiseurakunnassa. Kuljin kaiken maailman pyhäkouluissa, raamattupiireissä, seurakunnan tanssiryhmässä ja mitä nyt seurakunnalla oli tarjota. Meillä telkkarista ei saanut näkyä mitään, mikä sisälsi noituutta: Harry Potterit, Noitatyttö Sabrina (ennen kuin siitä tuli todella okkultistinen ja satanistinen, mitä se on nykyään) tai Winx Clubia. Winx Clubista olin erityisen katkera. Menetetyn lapsuuden voikin siis ottaa takaisin seuraavaksi katsomalla vanhoja Winx Club -jaksoja. 

    

Nyt tiedätte, miksi Harry Potter- huuma rantautui minulle vasta tänä kesänä. Kesäloman tavoitteenani oli lukea kaikki kirjat elokuun loppuun mennessä. Ajattelin sen olevan tarpeeksi pitkällä, koska “ei ne kirjat voi olla niin hyviä”. Tämän väitteen kumosin viikossa, kun kolme ensimmäistä osaa oli jo luettu. Siitä noin kolme viikkoa ja loput oli luettuna. Miten nämä sitten tempaisivat minut mukaansa niin lujasti? Tarinan kulku. Iltaisin saattoi mennä myöhään, ennen kuin malttoi ruveta nukkumaan. “Luen vielä yhden sivun… mutta seuraavalla sivulla selviää tämä juttu”. Näin ajatukseni kulkivat oikeastaan koko lukukokemuksen ajan. 

    

Potter-saaga on hyvin vaikutusvaltainen, koska kuultuani Robbie Coltranen kuolemasta olin itsekin järkyttynyt asiasta. En olisi uskonut vielä muutama kuukausi sitten, että kyseisen näyttelijän menehtyminen voisi vaikuttaa minuun, sillä eihän Alan Rickmaninkaan kuolema koskettanut minua. Olisi varmasti koskettanut, jos olisin tuntenut kirjat ja elokuvat jo silloin.

     

Nyt ymmärrän Potter-villityksen hyvin, mutta ehkä ihmisiä ei pitäisi tuomita sen perusteella, että onko hän nähnyt tai lukenut kyseistä saagaa. Itsehän olen tästä osakseni saanut paheksuntaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjojen lukeminen noin kuukaudessa oli myös henkilökohtainen ennätykseni. Koskaan en ole niin paljoa kirjoja lukenut kuukaudessa. 



-    Elsa Malinen


TÄKYN TEKSTARIPALSTA


Huolestuttavatko ihmissuhteet? Harmittaako etäily? Stressaavatko opinnot? Kerro murheesi Täkyn tekstiviestipalstalla, jossa Itäkynän toimituksen oman elämänsä filosofit auttavat sinua ongelmissasi. Toimitus vastaa kysymyksiisi pilke silmäkulmassa ja jakaa erittäin huonoja, mutta noudattamisen arvoisia elämänohjeita.


Tekstaripalsta on edelleen käytössä myös Itäkynän yleisönosastona, johon täkyläiset saavat jättää kommenttejaan, havaintojaan ja terveisiään – miksei treffi-ilmoituksiakin.


Tällä palstalla hassuttelu hyvän maun rajoissa on sallittua! Vastaukset tulevat anonyymeinä, mutta jätäthän nimimerkin viestisi perään.


Palstalle pääset kirjoittamaan tästä.



Voitaisko järkkää Arisitsit pliis <3

-sitsifani98


Hyvä sitsifani98, nimimerkkisi on kuin 2000-luvun alun nuorten lehden kirjekaveripalstalta. ”Etsin kirjekaveria, joka pitäisi sitseistä yhtä paljon kuin minäkin. Plussaa jos nimesi on Ari. Kerrothan yhteydenotossasi lempivärisi ja suosikkisitsilaulusi. Terkuin sitsifani98”. Oi mikä nostalgiaryöppy!


Asu sinulla olisi ilmeisesti sitseille jo valmiiksi mietittynä? Olisitko Maijan pieni kARItsa vaiko mahdollisesti limppARIpullo? Tai sitten olisit ehkä merkkARI tai muurARI. Itse olisin ehdottomasti vaARI, jolla olisi oma saARI. Toiveesi tulisi varmaan kuulluksi paremmin joko Täkyn palautelaatikon kautta, tai suoraan tapahtumavastaavia lähestymällä, ellet sitten erityisesti toivo, että sitsit järjestettäisiin Itäkynän kirjoittaja- ja lukijakunnan kesken. Mikä sekin voisi olla hauskaa. Sitsien ohjelmassa voisi olla Itäkynän lukemista, runonlausuntaa ja keskustelua uusimman numeron kolumnista. Vilpittömästi kuitenkin haluan, että toiveesi toteutuisi jossain muodossa, että pääsisit sitseille Takataskun vakkARIksi pukeutuneena. 




Ihania fukseja tänä vuonna aloittanut! Erityisesti yks tietty <3

-Ei-fuksi


Parahin Ei-fuksi, siinä olet kyllä oikeassa, että uudet fuksit ovat aina ihania. Niin olivat aiemminkin ja ovat todennäköisesti jatkossakin. Kuitenkin mielenkiintoisempaa onkin, että kuka onkaan tämä yksi tietty.  Lauseen lopussa oleva symboliyhdistelmä viittaisi todennäköisesti astetta syvempään kiinnostukseen. Jos oletamme, että kyseessä on juuri edellä mainittu tunnepohjainen suuntaus, olisi siis hyvä antaa vinkkejä tämän kiinnostuksen osoittamiseen. Koska toimitus ei halua ottaa vastuuta vinkkien toimivuudesta, siirretään kyseinen vastuu yleiselle ja luotettavalle tietopankille nimeltä Suomi24. Joten tässä siis äärimmäisen pikaisella hakemisella paras vastaus: “Suosittelen että yrität kuitenkin. Kandee mennä puhumaan jotain tai anna sille puhelin numeros tai jotain muuta. Pääasia on että yrität edes. Eipähän jää jälkeenpäin mietityttämään että mitä jos olisin pyytäny sitä ulos? Onnea! Mee voittajan asenteela”. Toimitusta kiinnostaa myös, kuinka tämä saaga jatkuu, mutta koska emme tiedä kyseisiä henkilöitä, voi olla, ettei jatko koskaan selviä meille. Toisaalta avoimeksi jäävät tarinat ovat tunnetusti niitä parhaimpia.




Moi kaikki ihanat täkyläiset! Nyt on syksy ja varmaan ainakin lähes meitä kaikkia hajottaa ihan tosi paljon. Ulkona on pimeetä ja sen lisäksi on flunssaa, tenttejä, palautuspäiviä ja kaiken lisäksi vielä bileitä. Tässä lempeä muistutus: syksy ei ole vaikeaa vain sinulle. Nuku joskus pitkään tai pidä lepopäivä. Käy kävelylenkillä tai zumbatunnilla. Valita kavereille tai vastaantulijalle siitä, miten just nyt väsyttää. Pidä huolta itsestäsi, eli kehosta ja mielestä ja muista ottaa D-vitamiinia päivittäin. Sen ainakin pitäisi auttaa.

-syysväsynyt


Terve syysväsynyt! Viestisi oli ihanan kannustava. Toivottavasti muistat itsekin noudattaa ohjeitasi. Tsemppiä meille kaikille.




Miksi kukaan ikinä haluaa käyttää teamsia? Sovellus on yksinkertaisesti niin huono, että kuollut mummoni osaisi koodata paremman.

-Teams-vihaaja


Hyvä Teams-vihaaja, luotat ilmeisesti suuresti edesmenneen mummosi koodaustaitoihin. Itse hieman niitä epäilisin, mutta toisaalta minulla ei ole mitään syytä uskoa toisin. Palataan kuitenkin alkuperäiseen kysymykseesi, että kuka haluaa käyttää (ilmeisesti Microsoftin) Teamsia. Helpoin ja tylsin vastaus tähän on, että sitä haluavat käyttää kaikki, ketkä haluavat päästä tietyistä kursseista läpi. Pitää muistaa, että Teams ei ole myöskään sieltä huonoimmasta päästä. Koska se kuuluu suureen ja mahtavaan Microsoft-perheeseen, on se helposti yhdistettävissä muihin kyseisen palvelun tuotteisiin kuten Sharepointtiin ja Outlook-sähköpostiin, joka sitten muistuttaa tulevista Teams-tapaamisista. Siinäpä kyseiset hyvät puolet sitten enimmäkseen olivatkin. Kiitä onneasi, ettet joudu kikkailemaan Teamsin kanssa useammalla tilillä, koska esimerkiksi puhelimen sovellus ei kelpuuta useampaa Teams-tiliä kuin yhden. Siinä on hyvä selittää työnantajalle, miksi kaikki viestit eivät oikein tule läpi. Paras ammattilaisvinkki Teamsin käyttöön on painaa yläkulmassa olevaa rastia ja käydä nukkumaan. 

ARVOSTELU


Wicked Rabbitin arvostelu


Kampukselta löytyvälle Metrialle avattiin tämän lukuvuoden puolella uusi, tai uudistettu, opiskelijaravintola nimeltä Wicked Rabbit. Kyseinen paikka mainostaa itseään maistuvaa ruokaa tarjoilevana ravintolana, joka nyt vain sattuu olemaan kasvisravintola. Joten kukapa tätä olisi parempi arvostelemaan kuin normaalisti lihaa syövä henkisesti ikäloppu mieshenkilö. 

















Ensimmäisenä kohtana aloitan, että ravintolan niin sanottu ruoka-aika on perin lyhyt, sillä se on ainoastaan auki kello 11.00 - 13.30. Itse kävin kyseisessä paikassa ensimmäistä kertaa ja kaikkien työntekijöiden iloksi juuri pari minuuttia myöhässä lounasajasta. Tähän vaikutti se, että en muistanut tarkkaan, missä itse ravintola sijaitsi ja se, että Tuudon ravintolalistalla Metrian ravintola on yllättävän piilossa ja yhä Metrian nimellä. Kaikesta sekoilustani huolimatta äärimmäisen mukava naistyöntekijä antoi minulle vielä ruokaa, vaikka tarjoiluastiat olivat jo kärryssä menossa takaisin keittiöön. Minulle tarjottiin vielä leivätkin sun muut lisukkeet, jotka ateriaan kuuluivat. Meinasin tässä hieman valittaa, että tarjoilulinjasto oli hiukan kummallinen ja esimerkiksi en löytänyt tarjottimia mistään. Jälkeenpäin tajusin, että taisin itse mennä linjastoa hieman väärään suuntaan, joten jätän kyseisen kritiikin esittämättä. Sekoilustani huolimatta sain ainakin hyvää palvelua, vaikka tulin tyylikkäästi myöhässä enkä tiennyt ollenkaan, miten kyseisessä ravintolassa toimitaan.


Sitten itse niin sanottuun pihviin eli ruokaan. Käyntikerrallani ruokana oli tarjolla falafelhotdog tsatsikilla, valkosipuli-lohkoperunoita ja kauden kasviksia, joita ei tunnetusti maun puolesta edes erota perunoista. Henkilökohtaisesti en ole suuri falafelin ystävä, mutta ei minulla siitä huolimatta ollut ruuasta valittamista. Kasvisruualle poikkeuksellisesti ruoka piti ainakin minut tyytyväisenä ja yllättävän kylläisenä melkein koko päivän. Melkein väittäisin, että ruuan lisukkeet olivat hieman parempia kuin itse hotdog, mutta kokonaisuutena ei ruuassa ollut valittamista. 

















Suurimmaksi kritiikiksi jää siis ravintolan lyhyt aukioloaika. Toinen pieni huomautus myös on, että lounas maksoi 5.85 euroa, kun vastaavasti kasvisruuat maksavat muissa ravintoloissa 1.60 euroa. Tämä ei tietenkään ole ongelma sellaisille, jotka haluavat leveillä kasvissyönnin lisäksi ylimääräisillä rahoillaan. Hintaan kuitenkin kuuluu myös jälkiruoka, joka oli tällä kertaa mango-banaani fruitie ja mustaherukka-anisshotti. Näissäkään ei valittamista ollut, vaikkakin olen tottunut hieman erilaisiin shotteihin. Myös pienen nootin annan astianpalautuslinjastosta, joka oli minusta hieman piilossa, mutta näin jälkeenpäin tarkasteltuna sen olisi ehkä nähnyt jo sisään tullessa, jos ei olisi juossut sisään kauhealla kiireellä.


















Loppujen lopuksi kokemukseni oli enimmäkseen positiivinen, vaikkakin tämä tuskin minua vielä täysipäiväiseksi vegaaniksi kääntää. Osa-aikaiseksi korkeintaan. Ensimmäinen käyntikertani tuskin kuitenkaan jää viimeiseksi. Lopullisen arvioni annan vielä maailmankuululla Jogiin-asteikolla eli 3.5/5



-     Mikko Heikkonen

NOVELLI


Valkoinen omena


Penttilän sahan jäännökset piirtyivät tummina pilvistä taivasta vasten. Mila tarkkaili hajamielisenä monumenttia ja varmisti vielä kerran, että oli ottanut mukaansa kaksi viidenkymmenen euron seteliä. Myyjälle nimittäin kelpaisi vain käteinen.


Kello tuli tasan viisi, mutta ketään ei näkynyt. Milan levottomuus kasvoi. Vartin yli hän seisoi edelleen paikoillaan, sillä hän oli vakuuttanut itsensä siitä, ettei myyjä ehkä pitänyt tapaamisaikaa minuutintarkkana ja että hän itse oli liian täsmällinen. Maailman rohtoatlaksen artikkeli kelautui hänen ylivirittyneessä mielessään rauhoittavana mantrana:


”Valkoinen omena (Malus Sapientis) on äärimmäisen harvinainen omenapuulaji, jota on tavattu ainoastaan Itä-Siperiassa. Lajin arvellaan kuolleen sukupuuttoon 1900-luvun alkupuolella. Puun hedelmien nauttimisen väitetään parantavan kognitiivisia prosesseja, ja hienostuneiden aromiyhdisteiden sanotaan vaikuttavan niille herkkiin ihmisiin huumausaineiden tavoin.”


Kaksikymmentä yli viisi liikenneympyrästä kaarsi tielle ruosteinen, punainen Honda, joka pysähtyi Suursahankadun laitaan. Autosta nousi tukeva, nahkapusakkaan pukeutunut mies.

”Kupish belie jablaki, da?” mies kysyi selkeästi ääntäen ja samalla elehtien.

”Da, da”, Mila myönsi vähemmän sujuvalla venäjällään.

”Haroshie jablaki”, mies vakuutteli avatessaan peräkontin.

Mila tunsi veren kohisevan korvissaan. Hän otti setelit valmiiksi käteensä ja hänen mieleensä piirtyivät jo kuvat siitä, kuinka hän saisi vihdoin gradunsa valmiiksi, kenties jo parissa viikossa... Milan hämmästykseksi mies nosti peräkontista pienen, muovisen ruukun. Siinä kasvoi nahistuneen oloinen, noin kymmensenttinen taimi, jossa roikkui kolme pientä lehteä.

”Pyysin omenoita, en puuta!” Mila selitti hätääntyneenä.

”Derevo rastet bistro”, mies selitti melkein kärsimättömästi ja elehti käsillään puun kasvua demonstroiden. Mies nyppäsi setelit Milan kädestä ja tarjosi tälle ruukkua hymyillen.

”Voi helvetti”, Mila mutisi ja otti ruukun. ”Spasiba sitten vaan.”

Mies sujautti setelit taskuunsa, paukautti takakontin kiinni niin ja kaasutti pois.


Mila lähti kotia kohti ruukku käsissään. Taimi painui surkeasti lyttyyn tuulessa. Mila ei todellakaan ollut tilannut tätä. Hän oli odottanut saavansa omenoita, harvinaisia ja erikoislaatuisia valkoisia omenoita, ei onnetonta puunalkua. Tai no, ei puu itsessään ollut ongelma. Jos sen uskalsi tosiaan olettaa olevan valkoinen omena, hän saisi sen avulla kenties valtavasti enemmän omenoita kuin olisi sadalla eurolla saanut. Hän malttaisi kyllä odottaa. Mutta hän oli myös surullisenkuuluisa siitä, etteivät viherkasvit tulleet toimeen hänen kanssaan. Itse asiassa ne tuntuivat poikkeuksetta kuolevan hänen käsittelyssään keskimäärin kolmen viikon kuluessa.

”Sinun on kyllä pakko välttää se kohtalo”, Mila mutisi kasville.


Hän ei mennytkään kotiin, vaan poikkesi matkalla Eliaksen luo. Eliaksella oli enemmän kokemusta kasveista, ja lyhyen tiedonhaun jälkeen tämä vahvisti, että puu tosiaan oli valkoinen omena.

”Mistä sä oot edes voinu saada tän?” Elias intoili. ”Tajuatko kuin arvokas tää on? Tää pitäs tyyliin viedä Botanialle!”

”Hoida sitä, niin saat pari omenaa, jos se nyt edes tuottaa enemmän kuin yhden! Voit myydä sen sitten Botanialle tai minne ikinä haluat.”

”Kiinni veti! Ensin tarvitaan ainakin isompi ruukku…”

Elias lupasi ottaa kasvin hoitaakseen, kunnes puu olisi tarpeeksi vahva selvitäkseen Milan huomassa. Mila päätti yrittää vielä löytää omenoita toisaalta. Hän oli lukenut, että niitä oli yritetty risteyttää omenalajeista Espanjassa.


Kahden gradua edistämättömän viikon kuluttua Elias ilmoitti, ettei hän voisi enää hoitaa Milan puuta.

”Se pitäs vaihtaa taas isompaan ruukkuun, ja sä saat kyllä tehdä sen tällä kertaa. Sitä paitsi tää on kunnon mutanttipuu”, Elias sanoi naurahtaen ja käänsi videokuvansa puuntaimeen, joka kukoisti Eliaksen ikkunalla.

”Miten niin?”

”Mulla ei oo koskaan ollu kasvia, joka olis kasvanu näin nopeeta!”

”Sä oot vaan hyvä kasvien kanssa!”

Elias hymähti.

Mila haki puunsa, sillä puu se nyt oli. Se oli metrin mittainen, siinä oli selvä runko ja oksia ja lehtiä. Ensi töikseen Mila hankki multaa ja suuremman ruukun ja seurasi tarkasti Eliaksen ohjeita siirtäessään puun siihen. Sitten Mila asetti puun parvekkeelle, jossa Elias arveli sen saavan paremmin valoa kuin hämärässä yksiössä.


Palatessaan kampukselta seuraavana päivänä Mila huomasi ilokseen, että puu oli tuottanut päivän aikana monta uutta oksaa, joista osa näytti jopa pyrkivän ulos parvekelasien välistä. Oksiin oli muodostunut uusia lehtiä ja pieniä silmuja.


Kun Mila toisena päivänä palasi kotiin, puu oli kasvanut ihmisen korkuiseksi ja sen satoihin lehtiin puhjenneet oksat haaroivat niin, että täyttivät puoli parveketta.

Kolmantena päivänä Milan ovessa odotti muistilappu: ”Voisitko pitää kasvisi omalla puolellasi, t. parvekenaapuri”. Sydän pamppaillen Mila käveli asunnon läpi parvekkeen ovelle. Hetken hän vain tuijotti.


Omenapuu oli nyt niin rehevä, ettei se mahtunut parvekkeelle. Sen oksat liiskaantuivat olohuoneen ikkunoita ja oven lasia vasten. Kun Mila avasi oven, oksat ponnahtivat kuin jouset ja kurottuivat sisälle asuntoon. Ilokseen Mila näki, että niissä oli nyt valkoisia nuppuja.


”Vielä muutama päivä”, hän mutisi itsekseen, meni ostamaan oksasakset ja katkoi oksanhaarat, jotka pyrkivät naapurin parvekkeelle tai sisälle asuntoon.

Ja aivan oikein: neljäntenä päivänä kukista oli tullut pieniä hedelmänalkuja Elias ei uskonut puun tuottavan hedelmiä niin nopeasti ja halusi nähdä puun. Hän joutui muuttamaan uskomuksiaan. He käyttivät tunnin puun harventamiseen Eliaksen jatkuvan päivittelyn säestämänä. Mila ei enää viitsinyt heittää katkottuja oksia taloyhtiön ennestäänkin täyteen biojäteastiaan, vaan kantoi ne pimeän tultua takapihan metsään.


Työlään viikon kuluttua omenat olivat Eliaksen epäilyistä huolimatta kypsiä. Hedelmät olivat tennispallon kokoisia, kuultavan puhtaanvalkoisia ja niitä oli ainakin viisikymmentä. Mila keräsi ne pahvilaatikkoon ja käytti tällä kertaa kaksi tuntia puun trimmaukseen. Elias lupasi tulla seuraavana päivänä kokeilemaan, millaista omenoiden syöminen olisi.


Illalla Mila ei kuitenkaan enää voinut vastustaa kiusausta. Hän nosti iltapalalautaselleen yhden ainoan valkoisen omenan ja tunsi olonsa levottomaksi syistä, jotka eivät liittyneet Eliakseen. Naapurin pesukone piti hakkaavaa ääntä seinän takana. Koira haukkui jossakin. Mila leikkasi omenan kahtia hedelmäveitsellä. 


Hedelmäliha oli kiinteää ja yhtä puhtaanvalkoista kuin kuorikin ja tihkui juuri sopivassa määrin nestettä. Ilmaan äkkiä kohonnut tuoksu oli huumaava: kirpeä, makea ja kesäinen. Jo se sai maailman keikahtamaan ympäri. Ja kun Mila puraisi omenasta palan, maailma oli jo jossain muualla. Sanoinkuvaamaton rauha levisi häneen. Hänen eteensä aukeni kirkas taivas, jossa omenan kirpeä makeus, kesäinen tuoksu ja mehevä rakenne poistivat kaiken nälän, janon ja väsymyksen. Hän leijaili kaiken yläpuolella, näki kaiken selkeämmin kuin koskaan, eikä millään muulla ollut merkitystä kuin uskomattomalla hedelmällä hänen edessään.


Kun Mila heräsi nälkään ja janoon, oli pimeää. Koira oli lakannut haukkumasta. Jokin kutitti hänen päätään, ja hän ojensi kätensä raapiakseen. Käsi kohtasi oksan. Silloin Mila havahtui täysin hereille ja muisti, että oli yhä ruokapöydän ääressä. Hän napsautti valonkatkaisijaa, ja kauhu valtasi hänet: pimeys ei ollut lähtöisin yöstä. Se syntyi omenapuusta, joka tukki nyt koko hänen parvekkeensa. Oksisto oli niin tiheä, ettei hän nähnyt ulos. Oksat olivat puristuneet sisään parvekkeen oven raosta ja täyttivät nyt myös puolet olohuoneesta. Ne kietoutuivat television, kirjahyllyn ja peilipöydän ympärille. Yksi oksa oli kasvanut kierroksen hänen jalkansa ja tuolinjalan ympärille. Kuinka kauan Mila oli oikein nukkunut? Kauhuissaan hän taivutti jäykän oksan irti ja vapautti nilkkansa sen puristuksesta.


Mila vilkaisi puhelinta. Hän oli ollut unessa vain kaksi tuntia. Vai oliko hän yhä unessa? Mila ei voinut uskoa, että puu oli kasvanut niin paljon vain kahdessa tunnissa. Hän katsoi uudelleen puhelimensa kelloa ja silloin hän kuuli sen. Hänen hengityksensä rinnalla hiljaisuudesta kantautui tasaisena jatkuva, nariseva ja nitisevä ääni. Puu kasvoi.


Mila perääntyi olohuoneesta eteiseen, pukeutui ja nappasi avaimet taskuunsa. Hän kiirehti rappusiin päästäkseen alaovelle ja ulos rakennuksesta, mutta ei päässyt alas asti ennen kuin kuuli yhtyvän nitinän. Puolivälissä rappusia hän näki kauhukseen, että oksatiheikkö peitti koko kerrostalon pohjakerroksen. Nyt hän tosiaan näki oksien liikkuvan, ei lainkaan niin kuin puiden oksat liikkuvat tuulessa, vaan kuin vauhkoontuneet käärmeet.


Hädissään Mila tarttui puhelimeensa. Yhteys oli kadonnut, mutta Eliaksen minuutti sitten lähettämä viesti kuului: ”Mitä helv???”

 Mila pinkaisi rappuset ylös ja syöksyi takaisin asuntoonsa. Omenanoksat olivat nyt kiemurrelleet eteiseen saakka lattiaa pitkin, ja hän väisti niitä. Hänen olisi saatava käsiinsä oksasakset olohuoneen pöydältä.


Juuri silloin huoneen valot sammuivat. Puhelimen valossa Mila kompasteli oksien yli olohuoneeseen. Hän kurotti kätensä kohti oksasaksia, mutta silloin hän tunsi oksan kiertyvän nilkkansa ympärille. Hän kompastui ja kaatui polvilleen päin pahvilaatikkoa. Kädet ottivat vastaan, ja puhelin putosi lattiaan. Omenat vierivät lattialle, jota pitkin oksat nyt kiemurtelivat lähemmäs. Mila ei ehtinyt väistää, kun oksat sitoivat hänen jalkansa paikalleen. Puu ei enää taipunut, kun hän yritti vääntää jalkansa vapaiksi.


Paksuin oksista saavutti lattialla lojuvan puhelimen. Kuului rusentuvan metallin ääni, ja valo sammui. Mila kompuroi turhaan ylös pimeässä, sillä hänen jalkansa olivat puristuneet tiukasti ja kivuliaasti puun otteeseen, ja oksat kiemurtelivat ylöspäin, polvien ja reisien ympärille. 


Mila pysähtyi ja lakkasi taistelemasta siinä toivossa, että oksat hellittäisivät, jos hän ei liikkuisi. Jalkojen kipu eteni nopeasti tunnottomuudeksi, ja hän tunsi oksan kiertyvän lantionsa ympärille. Äkkiä hänen silmänsä erottivat siellä täällä heikosti hohtavia palloja. Mila kumartui nopeasti ja hapuili kätensä kohti lähintä hohtavaa muotoa. Hänen kätensä tapasi omenan viileän ja liukkaan pinnan. Oksa kiemurteli hänen vyötärönsä ja käsivartensa ympäri ja lukitsi hänet kivuliaaseen kumarrusasentoon. Hetkeäkään empimättä Mila työnsi omenan suuhunsa ja puraisi.


Sanoinkuvaamaton rauhan tunne täytti hänet taas, ja maailma ympärillä hälveni valkoiseen taivaaseen. Pelko katosi, ja rintakehän ympärille kiertyvän oksan puristus hellitti. Hän näki selvemmin kuin koskaan. Eikä hän enää tuntenut sitä, kun oksa löysi tiensä hänen kaulalleen.



-    Sinja Ylisiurua