Säde
Kuutamo valaisi lumikinokset himmeään hohteeseen. Tähdet tuikkivat lähes pilvettömällä taivaalla. Koko luonto tuntui satumaiselta. Pakkasta oli riittänyt jo pitkän aikaa, ja tuntui kuin koko kylä olisi sen mukana vaipunut omaan talvihorrokseensa. Vaikka ihmiset viihtyivät omien tupiensa lämmössä, se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö muita olisi ollut liikkeellä.
Säde hyppelehti pienin askelin pitkin kuutamon valaisemia nietoksia. Hän oli lumikeiju. Tämän tapainen, kauniin talvinen ilma oli hänen suosikkejaan. Hän nautti päivänvalosta, mutta hän kerta kaikkiaan rakasti kuutamoa. Kuun säteet taittuivat mitä suloisimmin hänen sinisestä mekostaan ja hennoista hopeisista siivistään. Kuin tanssia oli hänen kulkunsa. Hän nautti hiljaisuudesta. Nautti siitä, miten kylmä pakkasilma siveli hänen ihoaan. Helisten hän nauroi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa. Hän oli kaukana alueelta, jolla lumikeijut normaalisti viettivät aikaansa. Säde oli aina pitänyt seikkailemisesta. Hän nautti omasta rauhasta ja uusista paikoista. Hän nautti siitä, kun ei tiennyt, millaisiin seikkailuihin hänen retkensä hänet veisivät.
Säde saapui hiljaisen talon tuntumaan. Talo tuntui olevan melkein keskellä ei mitään. Muihin läheisimpiin ihmisasuntoihin oli matkaa monia kilometrejä. Asunto ei ollut mitenkään erityisen hieno ulkoasultaan. Vanhat, nätit ikkunakarmit olivat päässeet huonoon kuntoon, ja seiniä peittävä maalikerros olisi ollut hyvä uusia. Säde lennähti ikkunan tuntumaan ja kurkisti sisään. Sisällä talon asukkaat olivat ruokapöydän ääressä. Kyseessä oli selvästi juhlalounas. Säde harvoin näki ihmisten pukeutuneen niin siististi, saati että heidän ruokapöytänsä olisi ollut niin täynnä mitä eriskummallisimpia ruokia.
Ihmiset olivat selvästi lopettamassa ruokailuaan. Astioita kerättiin pois, ja yksi kerrallaan ruokapöydän ääressä olleet ihmiset asettuivat mukavammille paikoille rentoutumaan. Säde katsoi heitä lumoutuneena. Tupahuone oli varsin hämärä, mutta Säde pystyi silti näkemään ihmisten kasvot tarpeeksi selvästi tajutakseen, että tuvassa oli miellyttävä ja onnellinen tunnelma. Melkein huomaamattaan Säde vain jäi oleskelemaan ikkunalaudalle. Hänen ei ollut tarkoitus jäädä vakoilemaan näitä ihmisiä, mutta hän vain tuntui unohtavan maailman ympäriltään seuratessaan, miten nämä ihmiset viettivät juhlaansa. Kun Säteestä viimein tuntui, että hänen olisi hyvä jatkaa matkaansa, hän kosketti vielä lasia ja katsoi sitä sitten kuin vasta huomaten sen. Hymy levisi hänen kasvoilleen. Tämä ihmisten juhla oli hänestä kaunis. Se sai hänen mielensä laukkaamaan, ja – niin kuin lumikeijuilla on tapana – hän päätti päästää tämän tunteen purkautumaan. Hän antoi käsiensä liukua ikkunalla piirtäen taikuudella mitä upeimpia kuvioita siihen. Se näytti juuri siltä, kuin jäätynyt vesi olisi muodostanut kauniita jääkukkia ikkunaan. Pitkän pakkasjakson jälkeen ilmassa ei vain ollut tarpeeksi kosteutta, jotta nämä kuviot olisivat voineet syntyä luonnollisesti. Säde katsoi luomustaan tyytyväisenä. Hän ponkaisi siivilleen ja oli valmis lentämään pois.
Nuori nainen tuli yllättäen ulos ovesta kiinnittäen Säteen huomion. Hän ei ollut kovinkaan usein saanut mahdollisuutta nähdä ihmistä ulkona, sillä hän nautti kylminä öinä retkeilyistä. Ihmiset puolestaan viettivät kylmät yöt mieluummin sisällä. Nainen käveli rauhallisin askelin poispäin talosta. Hän suuntasi kohti aluetta, jossa laajat pellot kohtasivat metsän. Nainen löysi tältä alueelta kannon, joka ei ollut liian lähellä muita puita, ja asetti kynttilän sen päälle. Hän sytytti kynttilän ja asettui polvilleen lumihankeen. Säde saattoi nähdä, miten hänen poskilleen alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Säde lensi lähemmäs. Kuunvalo heijastui hyvin himmeästi kyynelistä. Paljon himmeämmin
kuin se heijastui lumihangesta. Säde lensi yhä lähemmäs, kunnes hän viimein laskeutui naisen korvanlehdelle.
”Mitä sinä itket?” Säde kysyi hämmentyneenä. Vastahan hän oli ikkunasta seurannut, miten tämä sama nainen oli juuri hymyillyt yhdessä muiden kanssa. Vastahan hän oli nähnyt, miten tämä nainen juhlisti jotakin yhdessä muiden ihmisten kanssa.
”Mikä ihme…?” nainen sanoi värisevällä äänellä. Säde hypähti ilmaan naisen korvanlehdeltä ja laskeutui tämän kädelle. Hänen pukunsa ja siipensä sädehtivät kuun valossa, eikä nainen voinut olla huomaamatta häntä. Nainen toi hänet lähemmäs kasvojaan ja lopulta hahmotti säteen keijuisen muodot. Hänen kasvonsa olivat säikähtäneet. Säde hyppelehti ilman halki takaisin naisen korvanlehdelle.
”Ei sinun tarvitse minua säikkyä. Olen lumikeiju”, Säde sanoi. Nainen kuivasi nopeasti kyyneleensä.
”Mistä sinä ilmestyit aivan yhtäkkiä?” nainen kysyi.
”Satuin vain kulkemaan noiden peltojen läpi teidän talollenne ja huomasin sinut”, Säde selitti.
”Onko sinulla nimeä?” nainen sanoi ääni yhä hieman väristen.
”Säde. Mutta kuten kysyin, miksi sinä itkit?” Säde kysyi.
”Olen yllättynyt, että näytit itsesi minulle, Säde. Minun nimeni on Iida. Sinä et haluaisi kuulla minun tarinaani. Se saisi sinut vain surulliseksi”, Iida sanoi.
”Mutta olen utelias. Olen nähnyt niin kovin harvoin ihmisten itkevän”, Säde sanoi.
”Me emme yleensä itke muiden nähden. Se on yksi niistä syistä, miksi minä tulin tänne. Toinen syy oli, etten voinut jäädä sisälle. Nyt on joulu, nimittäin”, Iida sanoi.
”Joulu?” Säde ihmetteli.
”Se on juhla, jonka pidämme meidän Jumalamme pojan, Jeesuksen, syntymän kunniaksi. Se on myös perheen ja läheisyyden juhla. Sen kuuluisi olla iloinen juhla täynnä lämpöä. Mutta minä en voi iloita tänä vuonna. Minulle hyvin läheinen ihminen ei ole täällä tänä jouluna, ja se tekee minut hyvin surulliseksi”, Iida selitti.
”Joku hyvin läheinen?” Säde kysyi.
”Minun aviomieheni. Hän kuoli onnettomuudessa vain vähän aikaa sitten”, Iida sanoi, ”Sytytin tämän kynttilän hänelle. Ehkä sielut ovat totta. Ehkä hän saattaa myös kuoleman jälkeen kuulla minut ja tietää, etten voi unohtaa häntä. Etenkään jouluna”, Iida huokaisi, ja kyyneleet alkoivat taas virrata hänen poskellaan.
”Hei, älä itke”, Säde sanoi.
”Mutta en voi olla itkemättä”, Iida sanoi. ”Kaipaan miestäni liikaa.”
Säde katseli hetken kynttilän valaisemaa lunta edessään.
”Miltä sinun miehesi näytti?” hän kysyi. Iida kuvasi hyvin tarkasti miehensä piirteitä. Kuvauksen mukana Säde tanssahteli lumella.
”Onko tämä suunnilleen hänen näköisensä?” Säde kysyi Iidan lopetettua kuvailun. Iida katsoi hämmästyneenä eteensä lumeen. Säde oli luonut hankeen jäästä muodostuvan kuvan.
”Se on upea!” Iida henkäisi.
”Te ihmiset olette erikoisia. Te kykenette sitoutumaan toisiinne niin vahvasti”, Säde sanoi.
”Me otamme valamme vakavasti. Me vannomme naimisiin mennessämme, että pysymme yhdessä niin läpi hyvien kuin huonojenkin aikojen. Nyt kuolema on purkanut tämän valan, mutta en vain pysty päästämään hänestä irti”, Iida sanoi.
”Sinä olet onnekas”, Säde sanoi.
”Onnekas?” Iida ihmetteli.
”Sinä löysit henkilön, jolle halusit vannoa sen valan. Olen seurannut ihmisiä jonkin verran, ja olen huomannut, että harvoin he löytävät jonkun, jolle he antaisivat tuon valan samalla voimalla, kuin sinä selvästi olet sen antanut”, Säde sanoi.
”Mutta minä menetin sen”, Iida sanoi.
”Entä nuo ihmiset tuolla talossa? He ovat myös sinulle tärkeitä, eivätkö?” Säde sanoi.
”Ovat”, Iida myönsi.
”Olen siis onnellinen puolestasi. Kaikesta huolimatta sinulla on myös muita tärkeitä ihmisiä ympärilläsi”, Säde sanoi. Iidan kasvoilla kävi surullinen hymy.
”Olet kai oikeassa”, Iida sanoi.
Hetken aikaa he Säteen kanssa olivat vielä kynttilän ääressä. Sitten Iida nousi seisomaan.
”Kiitos, että olit tässä minun kanssani. En olisi ikinä uskonut, että lumikeiju pystyisi auttamaan minua saamaan jotain merkitystä tähän jouluun”, Iida sanoi.
”Mutta enhän minä edes puhunut paljoa”, Säde ihmetteli.
”Sinä puhuit tarpeeksi”, Iida sanoi. ”Minun täytyy palata pian. Jäätkö sinä tähän lähistölle?”
”En. On vielä paljon paikkoja, joita haluaisin nähdä tänä yönä”, Säde sanoi. Iidan kasvot näyttivät haikeilta. Säde mietti hetken.
”Mutta minä voin tulla aina joskus käymään. Teen ikkunaan taideteoksen, niin tiedät minun olevan täällä. Olisi mukava oikeasti ystävystyä ihmisen kanssa”, hän sanoi.
”Ja minusta olisi mukava oppia tuntemaan sinut ja maailmasi paremmin”, Iida sanoi.
”Mene siis nyt sinulle läheisten ihmisten luokse. Minä lupaan tulla takaisin”, Säde sano.
”Minä odotan sitä innolla”, Iida sanoi.
Novelli: Siiri Rantanen
