Kun sanoin kirjoittavani tähän Itäkynän numeroon
omasta ystävyydestäni ja siihen liittyvästä harrastuksesta, ystäväni olettivat
automaattisesti, että kirjoitan opiskelukavereistani ja alkoholin nauttimisesta
kohtuuttoman usein. Idea oli toki hyvä. Joensuusta löytämäni ystävät ovat
minulle todella tärkeitä, ja voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän jutun
heistäkin.
Ajatukseni juttuideasta oli kuitenkin toinen. Elämäni
pisin ja merkittävin ystävyyssuhde minulla on nimittäin pikkusiskoni Siirin kanssa.
Usein olen pohdiskellut, missä määrin sisaruksen voi laskea ystäväksi parhaasta
ystävästä puhumattakaan. Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan liene kovin mielekästä,
sillä ystävyydenkokemus on mielestäni hyvin yksilöllistä, enkä usko, että se
olisi missään mielessä kiinnostavaa luettavaa. Siksi päätinkin pohdiskella sen
sijaan sitä, mihin minun ja pikkusiskoni ystävyys perustuu. Ehkä se antaa
samalla Itäkynän lukijakunnalle syyn pohdiskella omia ystävyyssuhteitaan.
Opiskelukaveriporukkani ystävyys perustuu taatusti moneen eri asiaan kuten huumoriin, yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin ja rakkaaseen
ainejärjestöömme, mutta ennen kaikkea meitä yhdistävä tekijä on mielestäni, mikäpä muukaan, kuin alkoholi. Kuten Gasellien kappaleessa Heimo kerrotaan: ”Ei
pitäis kai liikaa alleviivaa // Mut alla viinaa, ystävyyden pikaliimaa”. Siirin
ja minun ystävyys ei kuitenkaan (onneksi) vielä tälle perustu. Päätinkin kysyä
Siiriltä itseltään, mikä hänen mielestään pitää ystävyyttämme kasassa. Näin hän
vastasi:
”Sisaruksina olemme syntyneet saman katon alle ja
tehneet melkein kaiken aina yhdessä viime vuosia lukuun ottamatta. Olemme melko
samanlaisia ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Tämän vuoksi voimmekin jakaa
toisillemme kaiken ja asioita on helppo tehdä yhdessä. Kasvaminen ja erilaiset
elämäntilanteet ovat erottaneet meitä, mutta yhteiset harrastukset ja
samankaltainen huumorintaju pitävät ystävyyttämme edelleen kasassa.”
Olen Siirin kanssa samaa mieltä ja uskon, että
ystävyytemme perustuu erityisesti yhteiselle harrastuksellemme eli musiikille. Asumme
eri paikkakunnilla ja meillä molemmilla on omat kaverimme ja elämämme, joten ilman
musiikkia yhteydenpitomme rajoittuisi lähinnä meemienvaihtoon.
Musiikkiharrastuksemme alkoi varsinaisesti noin kuusi
vuotta sitten, kun päätimme kokeilla soittamista yhdessä. Siirillä oli jo enemmän
kokemusta musiikista. Hän lauloi, soitti viulua, pianoa sekä kitaraa. Minä taas
osasin soittaa lähinnä peruskomppia rummuilla. Alku oli siis vaivalloinen ja
luovutimme useaan otteeseen. Siiri soitti kitaraa ja lauloi. Minä soitin
rumpuja. Haave musiikin tekemisestä yhdessä kuitenkin säilyi, ja kun ensimmäisen
kerran saimme Green Dayn yhdeksänminuuttisen Jesus of Suburbian läpi, fiilis
oli katossa. Seuraavana kesänä emme juuri muuta tehneetkään kuin
raivostuttaneet naapureitamme jatkuvalla kitaran ja rumpujen hakkaamisella
isämme autotallissa. Kuvittelimme tietenkin olevamme helkkarin hyviä, vaikka
todellisuudessa tuotimme vain helvetinmoisen melusaasteen naapurustoomme. Siitä
asti yhdessä soittaminen, ajoittainen biisien kirjoittaminen ja samantyylisen
musiikin kuunteleminen on jatkunut, eikä loppua näy.
Kunnollista bändiä emme ole vielä koskaan saaneet
kasaan. Olemme esiintyneet muutamien eri ihmisten kanssa ja bändien nimet ovat
vaihdelleet (myötähäpeävaroitus!) metalcore-emo-pop-punk -hömpötyksen
kuninkaasta Endless Fallista aina suomalaisen räkäpunkin hulvattomimpaan edustajaan
Koiranoksennukseen. Joskus taas olemme vain olleet Siiri ja Kappe. Vaikka
suuret suunnitelmat ovat yleensä jääneet suunnitelman tasolle, on musiikin
tekeminen ollut aina yhtä hauskaa.
Ystävyys ilman erimielisyyksiä ja ajoittaisia riitoja
ei kuitenkaan olisi tosiystävyyttä. Sisaruksina tappelimme tietysti koko
lapsuutemme ties mistä asioista ja niin varmaan edelleenkin. Toisaalta riidan
aiheet syntyvät nykyään yleensä yhteisestä harrastuksesta. Monet yhtyeethän
hajoavat ”musiikillisiin erimielisyyksiin”. Täytyy siis toivoa, että nämä
riidat ovat jatkossakin ratkaistavissa. Olisi harvinaisen surullista, jos ystävyys
loppuisi musiikillisiin erimielisyyksiin.
Tällä hetkellä yhdessä musisointimme on melko
vähäistä, koska suurin osa ajastani kuluu Joensuussa. Soittaminen on myös
rajoittunut sähkösoittimista akustisten kitaroiden rämpyttämiseen, cajonin
hakkaamiseen ja viulun rääkkäykseen. Siitä huolimatta melkein päivittäin
keskustelemme kappaleista, joita voisimme soittaa, pohdimme mahdollisia
keikkoja ja bändiprojekteja tai haaveilemme omien biisien äänittämisestä. Yhteinen
harrastus pitää siis edelleen ystävyyttämme kasassa.
Teksti: Kasper Kärkkäinen
Kuva: Arik Shraga