LEVYARVOSTELU

The Cure

Songs of a Lost World

Fiction/Polydor 2024

Vaikka gootti-ikoni Robert Smithin johtaman englantilaisen The Curen vaikutusta modernille rockille ja vaihtoehtomusiikille ei voikaan kiistää, yhtyeen huippuhetket tuntuivat jo pitkään jääneen vuosien taakse, jonnekin Disintegrationin (1989) ja Wishin (1992) tienoille. Viimeisimmät julkaisut The Cure (2004) ja 4.13: Dream (2008) olivat yrityksiä ottaa vaikutteita tuolloisista rocktrendeistä ja siirtyä modernimpaan tuotantojälkeen, mutteivat onnistuneet miellyttämään kriitikoita, suurta yleisöä tai yhtyeen uskollisinta fanikuntaa, ja aktiivisesta konsertoinnista huolimatta Smithin lupaileman uuden levyn julkaisupäivä lykkääntyi vuosi vuodelta.

Tämän kaiken valossa marraskuussa julkaistu Songs of the Lost World on enemmänkin kuin pelkkä positiivinen yllätys: se nousee nimittäin kirkkaasti yhtyeen tuotannon parhaimmistoon. Sävellyksiltään kappaleet noudattavat pitkälti yhtyeen jo kauan sitten hyväksi havaittuja kaavoja melodramaattisine soinnutuksineen, heleine kitarakulkuineen, ilahduttavan 1980-lukulaisine kosketinmelodioineen ja utuisuudelle kontrastia luovine rosoisine, kiemurtelevine bassoriffeineen, jotka kohoavat monien kappaleiden kohokohdiksi. Suurin osa kappaleista ylittävät pituudeltaan kolmen minuutin, mutta tämä ja kappalemateriaalin näennäinen yksipuolisuus vain lisää albumin jännitettä ja teosmaisuuden vaikutelmaa jännitteen latistamisen sijaan.

Smith vaikertaa edelleen korkealta ja kovaa ja hänen äänessään on säilynyt rocklaulajille valitettavan harvinainen häiriintyneisyys. Äänimaailma on kuitenkin aiempaa raukeampi, elektronisempi ja pianotekstuureineen jopa jazzahtava, mikä luo selvän ja tarvittavan pesäeron aiempaan tuotantoon. Ensimmäisten albumien postpunkiin tätä albumia on vaikeaa yhdistää.

Smithin sanoituksellisessa linjassa on havaittavissa selkeitä muutoksia. Vaikka epätoivon, itseinhon ja tavoittamattoman rakkauden tunteet ovat olleet aina läsnä yhtyeen tuotannossa, ne ovat usein verhottu erikoiseen kuvastoon tai runokielisyyksiin. Tällä kertaa Smith kuitenkin laulaa synkistä aiheista avoimemmin koukeroisia vertauskuviaan säästellen ja omakohtaisemman tuntuisesti. Eritoten menetys, oli se sitten ihmissuhteen tai läheisen, ja vanheneminen toistuvat lähes jokaisen kappaleen avainteemana. Ajoittaiset verenpunaisen kuun tapaiset melodramaattisuudet, jotka aivan kenen tahansa muun laulamana kuulostaisivat naurettavilta ja teinimäisiltä, tuovat The Curen tapauksessa musiikkiin tiettyä inhimillistä tarttumapintaa.

The Cure on tavoittanut jälleen ainutlaatuisen kykynsä yhdistellä tarttuvuutta ja tunnelmallisuutta, mistä hienoja esimerkkejä ovat etenkin avausraita ”Alone”, vaikuttava erolaulu ”Fragile Thing”, raskas ja raskasmielinen ”Warsong” sekä lähes itsepastissia muistuttava ”All I Ever Am”. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää toive yhtyeen uuden nousukauden jatkumisesta Smithin lupailemilla tulevilla levyillä.

– Vilppu Kaverinen

ROKUMENTTI

Onni suosi tällä kertaa tätä kirjoittajaa, sillä voitin eräästä arvonnasta kaksi elokuvalippua Joensuussa marraskuussa järjestettävään musiikkielokuvafestivaali Rokumenttiin. Tapahtuman järjestää vuosittain Joensuu Popmuusikot ry elokuvateatterikeskus Tapiossa, ja festivaalilla näytetään musiikkielokuvia, populaarikulttuuria ja yhteiskuntaa käsitteleviä dokumentteja sekä fiktiivisiä elokuvia. Kyseessä on myös Suomen suurin musiikkielokuvafestivaali, joka vietti tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa. Lyhyesti siis Tapion elokuvateatteri näyttää viitenä päivänä putkeen elokuvia laidasta laitaan, ja niistä saa jäädä halutessaan keskustelemaan teatterin aulaan muiden ihmisten kanssa.

Tämän vuoden Rokumentin esitykset koostuivat melko paljolti erilaisista henkilö- ja musiikkidokumenteista. Henkilökohtaisesti itseäni eivät ihan kaikki henkilökuvaukset sen suuremmin kiinnostaneet, vaikkakin myönnän, että esimerkiksi dokumentit Paul Simonista ja Blur-yhtyeestä olisivat varmasti hyvää katsottavaa. Lippuja minulla oli kuitenkin vain kaksi, joten valintoja oli tehtävä. Yritin löytää aikatauluihini sopivat elokuvat, jotka olisivat myös jollakin tavalla “oikeita” elokuvia juonikuvioineen päivineen. Varsinkin kun päädyn näitä suurena kriitikkona enemmän tai vähemmän arvostelemaan, niin perinteisimmistä elokuvista on hieman helpompi sanoa jotain ilman sen kummempia taustatietoja.

Elokuvat, joita päädyin lopulta katsomaan, olivat Civil War ja Once Within a Time.

Ensimmäisenä olin katsomassa Civil Waria loppuunmyydyssä salissa. Taustatietona on kerrottava, että en ole tottunut siihen, että elokuvanäytökset myydään loppuun, joten tapojeni orjana jätin lipun ostamisen aivan viime tinkaan. Niinkin viime tinkaan, että kaikki liput olivat jo menneet. Koska olin jo lupautunut runoilemaan Itäkynään kyseisestä elokuvasta, niin näytökseen oli jotenkin päästävä ja koska elokuva oli loppuunmyyty, oli minulla siis lievä dilemma käsissäni. Olin henkisesti täysin varautunut siihen, että menen teatterin tiskille itkemään, että elokuvaan olisi kiva päästä ja istun vaikka lattialla, jos tarvitsee. En tiedä, mikä ylempi voima otti tilanteen haltuunsa, sillä kun menin tiskille kyselemään mahdollisia tai mahdottomia jämälippuja, niin ilmeisesti aivan minuutti sitten oli joku perunut tulonsa ja näin ollen yksi paikka oli siis vapaana. Hyvä, etten alkanut itkemään. Jos paikkansa perunut henkilö lukee tätä, niin tiedoksi vaan, että olen sinulle kunniani velkaa. Paljoa se ei ole, mutta muuta ei ole nyt antaa.

Civil War -elokuvaa edelsi joensuulaisen tietokirjailija Janne “Rysky” Riiheläisen noin puoli tuntia kestävä puheenvuoro, jossa hän kertoi ajatuksiaan Yhdysvaltojen nykyisestä sisäpolitiikasta ja kertasi kyseisen valtion historiaa aina nykyhetkeen saakka. Puheenvuoro oli ihan miellyttävä alustus itse elokuvalle, vaikkakin en sitä itse mitenkään äärimmäisen mieleenpainuvana pitänytkään. Olin yhä myös hieman epätodellisissa oloissa siitä, että pääsin edes koko näytökseen, joten keskittymiskykyni ei välttämättä ollut ihan priimakunnossa.

Sitten niihin elokuviin. Alex Garlandin kirjoittama ja mainion A24-studion tuottama Civil War (2024) on dystooppinen kuvaus sisällissotaan päätyneestä Yhdysvalloista. Jotkut tunnistavat Garlandin ehkä Ex Machinan tai Annihilationin ohjaajana, mutta kauhupäät tietävät herran ehkä paremmin 28 päivää myöhemmin -elokuvan käsikirjoittajana. Civil War on kuitenkin lajityypiltään näistä hieman poikkeava. Elokuvan genreksi oli merkitty muun muassa satiiri, vaikka itse en siitä ainakaan satiirin humoristisia puolia suuremmin löytänyt. Elokuva on nimittäin vähintäänkin synkkä ja jotkut kohtaukset ovat jopa piinaavaa katsottavaa, kun katsojaa kuljetetaan sisällissodan repimän maan halki. Ivaan pohjautuvaa satiirista tulokulmaa nyky-yhteiskunnasta voi ehkä löytää tiettyjen hahmojen asenteista sekä käytöksestä, mutta muuten meno on aika painostavaa.

Civil Warin pääosassa on sodan kyynistämä kuvajournalisti Lee Smith (Kirsten Dunst), joka päättää lähteä sodan meiningeistä kiksejä saavan kollegansa Joelin (Narcosista tuttu Wagner Mouran) kanssa Washingtoniin saamaan haastattelua Nick Offermanin esittämältä presidentiltä, joka vielä roikkuu epätoivoisesti vallankahvassa kiinni. Samaan kyytiin lyöttäytyy mukaan myös heikkokuntoinen journalistikonkari Sammy (Stephen McKinley Henderson) ja sotakuvaajaksi haluava nuori nainen Jessie (Cailee Spaney), joka todennäköisesti toivoo reissun lopuksi, että olisi valinnut jonkin vaihtoehtoisen urapolun.

Kirsten Dunst ja Wagner Moran toimittavat minusta roolinsa hyvin. Dunstin tehtäväksi kuitenkin lopulta jää ainoastaan näytellä, miten hyvin häneltä onnistuu tyhjyyteen tuijottaminen ja murjottaminen, vaikkakin hän saa näistäkin tunteista hienoja vivahteita irti varsinkin elokuvan loppupuolella, kun henkilökohtaiset motiivit ja samalla kyynisyys alkavat viimein lahota. Spaneyn esittämä Jessie tuntui taas enemmän pelkältä riippakiveltä, jonka mukaan ottaminen matkalle oli muutenkin pääosakaksikolta hyvin epälooginen ratkaisu. Tätä ratkaisua ehkä hieman häilyvästi perusteltiin Joelin mahdollisella kiinnostuksella tyttöön ilman, että elokuva olisi tätä asetelmaa käyttänyt tai millään tapaa huomioinut enää alun jälkeen. Toisaalta on mahdollista, että tämä on vain omaa tulkintaani ja oikeasti kyseiselle ratkaisulle ei ollut mitään järkeviä perusteita, mikä olisi vielä älyttömämpää. Henkilöhahmot jäävät lopulta kuitenkin hieman etäisiksi ja ohuiksi eikä heistä kerrota paljoakaan. Sekin vähä, mitä kerrotaan, ei välttämättä ole koko totuus. Henkilöhahmojen onttous ei itseäni suuremmin haitannut, sillä koin heidän olevan enemmän vain keino kuljettaa itse tarinaa eteenpäin ja syvemmälle sisällissodan myllerryksiin, joka onkin elokuvan pääasiallinen pointti.

Automatkan myötä elokuvasta muodostuukin lopulta eräänlainen road trip -elokuva tai suomalaisittain tie-elokuva. Lajityypille tyypillisesti matkalla tulee vastaan eri ongelmia, ihmisiä ja tilanteita ennen kuin maaliin asti päästään. Eri kohtia en tohdi tarkemmin avata juonipaljastusten vuoksi, mutta mainitsen, että varsinkin Jesse Plemonsin näyttelemän sotilaan ja toimittajajoukon kohtaaminen saa katsojan varmasti naputtelemaan reittään lyöden samalla elokuvalle hieman eri vaihteen silmään. Erilaisia yhteentörmäyksiä eri yhteisöihin ja ihmisiin olisin itse ehkä toivonut lisääkin tai niihin olisi voinut syventyä tiukemmin. Nyt osa niistä jäi minusta hieman pintapuolisiksi.

Tätä ratkaisua ehkä selittää tekijöiden halu pitää sisällissodan taustat ja sen eri puolet mahdollisimman pimennossa. Ilmeisesti pientä kritiikkiä on aiheuttanut se, että ohjaaja Garland ei muun muassa selitä elokuvan sisällissodan alkua tai sen syitä lähestulkoon ollenkaan. Tiedetään vain, että presidentti ei ehkä ole pelannut täysin reilusti ollessaan virassa kolmatta kautta samalla lakkauttaen muun muassa FBI:n. Toisaalta niin sanotusta kapinallispuolesta tai “Läntisistä voimista” kerrotaan vielä vähemmän. Kuten elokuvassakin mainitaan, on ihmisiä, jotka ampuvat ja on ihmisiä, jotka ampuvat takaisin. Jotkut eivät edes tiedä tai kieltävät tietävänsä eri puolien olemassaolosta. Jokainen on kuitenkin mukana tai vähintään sivullisena omalla tavallaan.

Itse pidin edellä mainittua lähestymistapaa juuri oikeana, koska elokuvan pointtina ei ole sodan tausta tai sen osapuolet, vaan sen lopputulos eli väkivaltaan asti venynyt yhteiskunnallinen kahtiajako pahimmillaan. Samaa puolueettomuutta alleviivaa se, että päähenkilöt koostuvat tapahtumia kuvaavista journalisteista, jotka pyrkivät vain tallentamaan hetkiä eikä vaikuttamaan niihin. Elokuva on myös julkaistu huhtikuussa vuonna 2024, jolloin eri tahot olisivat vaikka väkisin saattaneet vetää yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen nykypolitiikkaan. Tietenkin tätä voi (ja ehkä pitääkin) tehdä nytkin, mutta hatarimmin perustein. Elokuva on loppujen lopuksi varoitus mahdollisesta tulevaisuuden näkymästä.

Civil War on kuvauksellisesti ja tyylillisesti todella hieno elokuva. Itse eräänlaisena äärikontrastien rakastajana nautin eri ääripäiden tunnelmien ja kuvien sekoittamisesta häiritseväksi kokonaisuudeksi, jossa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Konfliktikohtaukset on kuvattu epämiellyttäviksi ja ahdistaviksi, joissa kärsimystä, yökötystä ja pelkoa ei peitellä. Toisaalla taas aseet laulavat (hyvin) kovaa, kun taustalla soi tuudittava funk. Taistelijoilla on päällä Havaiji-paidat ja samalla kädessä modernit rynnäkkökiväärit, joilla räiskitään milloin mihinkin suuntaan. Maisemat ovat amerikkalaisen arkisia ja komeita, mutta päällystetty post-apokalyptisella rappiolla ja sotaisella ankeudella. Näitä hetkiä näytetään välillä päähahmojen kameroiden kuvina, mikä toimii hienona tehokeinona. Osa kuvista on kuin suoraan historiankirjoista. Elokuva on juuri sopivan mittainen (109 minuuttia) pysymään tiivistunnelmaisena loppuun asti. Tylsiä tai turhia hetkiä ei ehdi pahemmin tulla, ja katsoja pysyy mukana koko ajan. Lopussa oleva mähinäjakso saattoi välillä tuntua hieman pitkitetyltä, mutta ei kuitenkaan mitenkään kokonaisuutta häiritsevästi. Elokuvan lopusta voi ehkä tehdä myös jonkinlaisia mediatulkintoja liittyen journalistihahmoihin, mutta jätetään ne ensi kertaan. Pidän myös hieman mielenkiintoisena ratkaisuna sitä, että varsinaista journalismi- tai mediakritiikkiä en elokuvasta tai sen hahmoista itse suuresti löytänyt, vaikkakin sille olisi varmaan voinut olla paikkansa.

Civil War on tiivistunnelmainen, tyylikäs, synkkä ja muutenkin loistava elokuva, joka jättää harvaa kylmäksi.

Toinen Rokumentin elokuva, jota päädyin tällä kertaa ongelmitta katsomaan, oli Godfrey Reggion Once Within a Time (2022). Savon Kinojen sivuilla elokuvaa kuvaillaan “kokeellisten dokumenttien kummisedän tajunnanräjäyttävä visioksi” ja ohjaaja on myös elänyt nuoruudessaan 14 vuotta munkkina, joten elokuvan lähtökohdat ovat vähintäänkin mielenkiintoiset, jos ei muuta.

Tässä tapauksessa on helppo välttää juonipaljastuksia, sillä elokuva ei varsinaisesti sisällä minkäänlaista juonta, vaan kyseessä on enemmän kokeellista ja taiteellista suuntaa edustava elokuva, joka koostuu erilaisista audiovisuaalisista kohtauksista ja teemoista. Teos on kuin avantgardemainen teatterin ja oopperan sekoitus taiteellisineen kuvineen, mikä on vain lyöty elokuvateatterin kankaalle. Elokuvan ilmeisimpiä teemoja ovat aiheet aina luonnosta teknologiaan ja ilmastosta digitalisaatioon. Once Within a Time myös melko selkeästi korostaa tiettyä asennettaan varsinkin digitalisaatiota ja teknologiaa kohtaan, kun muun muassa apinat katselevat virtuaalilaseilla kuvia sademetsästä ja puhelimista astuu esiin vain kasvottomia hahmoja. No jokainen katsoja voi tällaiset tietysti tulkita, miten itse haluaa, mutta jonkinlainen asenne tai taka-ajatus on epäilemättä olemassa. Myös esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja maapallon kriisiytymiseen liittyvää kuvastoa ei ainakaan piilotella.

Visuaalisuudessa käytetään hyväksi muun muassa uskonnoista, myyteistä ja historiasta löytyvää symboliikkaa. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että lähes juoneton elokuva ei myöskään sisällä sen suurempia henkilöhahmoja tai oikeastaan dialogiakaan. Pakko kuitenkin sen verran elokuvasta paljastaa, että siinä vaiheessa, kun kaapupukuinen Mike Tyson ilmestyi estradille, oli lievä hämmennys ja huvittuneisuus hyvin läsnä. Elokuvan musiikit ja äänimaailma tukivat hyvin tapahtumia, mutta mitenkään tajuntaa laajentaviksi en niitä kokenut kuten jossakin taidettiin mainostaa.

Once Within a Timea on hiukan haastava arvostella tai kritisoida, koska jopa sen määrittely tuottaa hankaluuksia, ja sille on vaikea löytää vertailukohdetta. Tässä kohtaa on myös tämän kriitikon huomautettava, että ei välttämättä ollut juuri kyseisenä elokuvan näytöspäivän sunnuntai-iltana parhaimmassa mahdollisessa kunnossa ottamaan vastaan yleviä taiteellisia ärsykkeitä, mutta tällaista nyt saa tällä rahalla. Ja takaisin asiaan. Elokuva on ohjaajan taiteellinen projekti, joka painottuu lähes pelkästään musiikkiin, visuaalisuuteen ja kuvainnollisuuteen. Elokuva on hyvin siinä rajalla, ettei se mene tekotaiteelliseksi sekamelskaksi, jossa vain outoja asioita tapahtuu toinen toisensa perään puhtaan outouden vuoksi. Kyseessä ei siis ole mikään perinteinen lauantai-illan leffa, jota perheen kanssa katsellaan aivot narikassa ja makkarat uunissa. Kenelle elokuvaa sitten voisi suositella? Jos harrastuksiisi kuuluu kasvinlehtien polttelu tai muuten psykedeelipäissään oleminen, voi elokuva olla hyvinkin päräyttäväkin kokemus. Jos kokeellisempi ja taiteellisempi esitystapa ei sytytä, tuskin tämäkään mielipidettä muuttaa. Once Within a Time on myös parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa sen audiovisuaalisuus pääsee oikeuksiinsa, joten miltään läppärin tai, luoja paratkoon, kännykän näytöltä elokuva ei välttämättä vakuuta. Suosittelen teosta kuitenkin sellaisille henkilöille, jotka haluavat katsella hieman massasta poikkeavia elokuvia tai muuten vain nauttivat tulkinnanvaraisuudesta ja kuvallisuuteen painottuvasta kerronnasta.

Loppujen lopuksi Once Within a Time on siisti ja omanlaisensa kokonaisuus, jollaiseen ei törmää ihan joka päivä ja jota ei myöskään ole pituudella pilattu. Tyypilliselle populaariviihde-elokuvien katsojalle sitä ei kuitenkaan ole tehty. Sen suurempaa järkeä tai logiikkaa ei välttämättä elokuvasta löydä, mutta tunnelmaa ja visiointia sitäkin enemmän.

https://rokumentti.com/2024/ https://fi.wikipedia.org/wiki/Rokumentti

https://www.imdb.com/title/tt17279496/ (Civil War) https://www.imdb.com/title/tt28352066/ (Once Within a Time)

– Mikko Heikkonen

TÄKYLÄISTEN LEMMIKIT

 

Nimi: Hertta Ofelia III

Lempinimet: Hertsen Bertsen, Herts Berts, Börts, Hörpsis Mörpsis, Hörbeli Mörbeli, Herbert Hörbert, Hörbert Mörbert, Mörbs, Mökö-Mörbert (Sallan äiti sanoo Hempukka tai Hemuli)

Omistaja: Täky-Salla ja Metsis-Jonny

Ikä: 1,5 v. (synttärit 24.4.)

Rotu: niin lande kuin olla voi

Suosikkitekeminen: nukkuminen ja syöminen ja Maisalle turpaan antaminen

Inhokkitekeminen: kynsien leikkuu (kun Salla leikkaa, Jonnya kestää)

Lempiruoka: klassinen kissanruoka ja mikä vaan kukka tai viherkasvi, jonka luo pääsee

Erikoistaito: vanupuikkojen löytäminen ja jemmaaminen

Jos Hertta osaisi puhua, mitä sanoisi: Huh? (niin kuin se meemikissa)

Hertan lempiasia koko maailmassa on vanupuikot. Hertta ei kauheasti kehrää, mutta vanupuikon nähdessään koneisto käynnistyy ja huomio kiinnittyy vain ja ainoastaan vanupuikkoon. Sillä on myös ihmeellinen kyky varastaa puikkoja, vaikka mitään loogista selitystä niiden saamiselle ei ole.

Tavallisesti Hertan voi löytää makaamasta tai nukkumasta oudossa asennossa. Hertan lempipaikkoja nukkua on sohvalla sohvatyynyjen väliin uppoutuneena, Sallan äidin virkkaamassa korissa, kylpyhuoneen takanurkassa sekä vaatteiden seassa vaatekaapeissa.

Hereillä ollessaan Hertta tykkää istua keittiön pöydällä tai olohuoneen ikkunalaudalla vahtimassa, jos näkisi räystään alla asuvia varpusia tai seinällä kiipeävän oravan. Kauhean tarkkakatseinen Hertta ei kuitenkaan aina ole – kerran se katseli väärään suuntaan ja siiten hölmistyneenä minuun, kun yritin kesken teams-puhelun viittoa hiljaa kohti seinää, jossa orava kiipesi. Metsästämisen lisäksi Hertta pitää huonekasveista ja kukkakimpuista, joita se mieluummin söisi kuin katselisi. Hertta ei myöskään välitä kielloista, mikäli ne koskevat vesilaseja. Onhan täysi vesilasi selvästi pöydällä häntä varten, eikö niin?

Hertta ei myöskään erityisemmin välitä sylissä olemisesta, mutta kestää sen koska vanhempien mielestä se on niin halattava vauva. <3 Ja lopuksi: Hertta on saanut nimensä kyljessään olevasta isosta mustasta sydämestä.

Nimi: Maisa Victoria

Lempinimet: Maibeli Möibeli, Maipsis Möipsis, Mökö-Maisa, Maisu, Vänkyrä-Maisa

Omistaja: Täky-Salla ja Metsis-Jonny

Ikä: 1 v. (synttärit 1.10.)

Rotu: puoliksi skottilainen suorakorva, puoliksi maatiainen

Suosikkitekeminen: riehuminen ja säätäminen

Inhokkitekeminen: sylissä oleminen ja vieraiden tapaaminen

Lempiruoka: syö mielellään mitä vaan, kissanruoasta porkkanaan

Erikoistaito: Legojen aistiminen

Jos Maisa osaisi puhua, mitä sanoisi: ÄITI HERTTA KIUSAA!!

Maisa on Herttaa puoli vuotta nuorempi ja puolet pienempi ikuinen vauva. Hertan höykyttäessä Maisaa, on Maisan taktiikka ensimmäisestä tapaamisesta asti ollut sama: heittäytyä selälleen, nostaa tassut ilmaan ja huutaa kuin syötävä. Päästyään irti painiotteesta, on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Maisa on siis pieni drama queen.

Mietin aina, että jos Maisa olisi päätynyt toiseen perheeseen, se ei olisi koskaan löytänyt elämänsä suurinta intohimoa: Legoja. Maisa ei ole kova kiipeilemään tai hyppimään, mutta jos pitää päästä hyllylle, jossa on Legoja, niin kiivettävä sitä on. Maisa ei missään nimessä tavallisen kissan tavoin töni rakennelmia alas hyllyltä sattumanvaraisesti, vaan nappaa suullaan palan irti rakennelmasta ja juoksee karkuun osa mukanaan. Jos kyseisen palan laittaa takaisin paikoilleen, on yritettävä uudestaan – samaa palaa. Dublo ei Maisalle kelvannut, sillä se ei mahdu suuhun eikä sitä voi kuljettaa ympäriinsä.

Maisa on muutenkin kova tyttö säätämään – jos viereisestä huoneesta kuuluu epämääräisiä ääniä, on syyllinen yleensä Maisa eikä Hertta (joka todennäköisesti on jossain nukkumassa tai sitten vain katsoo vierestä). Lintuja ja oravia Maisa vahtii Hertan kanssa, mutta ei yhtä keskittyneesti. Ilmeisesti skottilaisten rotuun kuuluu, etteivät ne pidä sylissä olosta. Maisa ei poikkea sukulaisistaan siinä mielessä, sillä syliin otettaessa Maisa vääntelehtii karkuun hyvin nopeasti.

Kuitenkin jos Maisaa lähestyy sen maatessa jossain, kehräämisen voi kuulla huoneen toiselle puolelle.

Toimittanut: Salla Seppälä

– Lauri Aalto

PÄÄKIRJOITUS

 

Sivistyssanakirjan mukaan koettelemus on substantiivi, jonka määritelmiä ovat kova kokemus ja vastoinkäyminen. Koen, että meneillään oleva lukuvuosi on ollut koettelemus monille meistä ja auringon valon lisääntyessä tuleekin itsereflektion paikka. Missä onnistuimme, missä otimme ensimmäisen askeleen eteenpäin ja toisaalta kaksi askelta taaksepäin. Milloin koimme tyytyväisyyttä itseemme ja ketkä olivat paikalla silloin, kun heitä eniten tarvitsimme. Mikä satutti meitä ja mistä saimme lohtua. Yllätyimmekö, muistimmeko kiittää ja pyytää anteeksi. Annoimmeko anteeksi?

Vappu kolkuttelee ovella ja opiskelijan on aika ottaa lakki naulasta ja heräillä ”keväiseen” raikkauteen. Ollaan ihmisiä toisillemme ja nautitaan, kunnes uusi koettelemus meidät kellistää. Muista, että aurinko paistaa myös Ellin kämppään!

 

– Hätää kärsivä päätoimittajanne Senjo Strandman, itakyna@gmail.com

P.s. Ulkona on satanut lunta – kyllä se nyt koettelee.

P.p.s. Karjala pirukas tarkoittaa viroksi karjalanpiirakkaa.

P.p.p.s. Viime vuoden Itäkynän erikoisnumero on todella saapunut ilahduttamaan täkyläisiä ja fyysinen lehti löytyy Agoralta Täkyn ilmoitustaululta!

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Kevät- ja syyslukukauden aikakäsitykset tuntuvat eroavan toisistaan merkittävästi. Siinä, missä loka- ja marraskuu tuntuvat loppumattomilta ajanjaksoilta keskellä pimeää ja koleaa loskaista säätä, maalis-huhtikuu tuntuu menevän ohi hujauksessa. Kun sairastaa vielä perinteisen kevätflunssan ja joutuu viettämään muutaman päivän täysin neljän seinän sisällä parhaimpaan lumiensulamisaikaan, huomaa, että aurinko ja kevätsateet ovat tehneet tehtävänsä. Tuntuu siltä, että tunnit suorastaan juoksevat eteenpäin ravihevosen lailla ilman minkäänlaista pysähtymistä.

 

Täky aloitti tänä vuonna vapun juhlinnan poikkeuksellisen aikaisin maskotti-Miquelin yksivuotissynttäreillä. Tätä kirjoittaessani huhtikuun loppuun on vielä sen verran aikaa, että useampi opiskelija tuntuu jo päivittelevän sitä, kuinka tässä oikein ehtii ja jaksaa olla joka paikassa mukana. Osa pohdiskelee, painavatko enemmän kuun vaihteessa vastassa olevat kurssitehtävien palautukset vai kolme viikkoa kestävät vappuriennot. Minä toivon kovasti, ettei kukaan kulu loppuun keskellä velvollisuuksia ja temmellystä, ja ainakin itse aion sallia itselleni hiukan tavallista useammat päiväunet nyt vapun aikaan.

 

Täkyn hallitus on käynyt kuluneen kevään aikana suuria ja tärkeitä keskusteluita esimerkiksi edunvalvonnan kuvioista ja Täkyn tuotteista. Haalarimerkkivarastoa on täydennetty kirjallisuusaiheisilla merkeillä, ja laulukirjaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia on käyty läpi kokouksessa. Kevättalvella on keskusteltu toiminnan läpinäkyvyydestä ja pohdittu omaa jaksamista edistäviä asioita, sillä hallitushommien lomittaminen muuhun elämään voi toisinaan olla hyvin haastavaa ja aikaa vievää. Pienestä kevätväsymyksestä huolimatta kaikki hallituslaiset ovat kuitenkin äärimmäisen innoissaan ja odottavat malttamattomina esimerkiksi mölkkyturnausta, vappuaaton vakiintuneita perinteitä ja ensimmäisiä oikeasti lämpimiä ja aurinkoisia loppukevään päiviä.

Uskomme, että niitä odotatte varmasti te rivijäsenemmekin.

 

Huhtikuisin, kumisaapas- ja sadetakki-ihmisenä ensimmäistä kunnollista

lämmintä keväistä vesisadetta odotellen

 

– pj-Silja

HENKILÖKUNNAN YSTÄVÄKIRJA

 

Itä-Suomen yliopiston henkilökunnan ystäväkirja

 

Nimeni on: Henna Massinen

Ammattini on: suomen ja karjalan kielien tutkija ja suomen kielen yliopisto-opettaja

Milloin aloitin nykyisessä ammatissani: Toimin ensimmäisen kerran suomen kielen yliopisto-opettaja lukuvuonna 2018–2019. Jo ennen sitä opetin yksittäisiä kursseja tehdessäni väitöskirjaani, ja jos lasketaan toimiminen nuorempana tutkijana, niin olen ollut työsuhteessa Itä-Suomen yliopistoon lähes 10 vuotta.

Kuinka päädyin ammattiini: Päädyin tälle alalle, koska olen kiinnostunut suomen kielestä (erityisesti murteista ja nimistöstä) ja suomen sukukielistä.

Mielenkiintoiset kesätyöt/muut työpaikat: Ennen oman alan töihin ryhtymistä kerkesin muun muassa jakaa lehtiä, myydä marjoja, tehdä puhelinasiakaspalvelua sekä olla töissä hautausmaalla. Mielenkiintoisin kesätyöpaikkani oli kuitenkin tutkimusavustajana toimiminen opiskeluaikoina. Litteroin kolmena kesänä rajakarjalaisien haastatteluja, ja edelliseen kohtaan viitaten voisi sanoa, että tuo kesätyö viitoitti tietäni tutkijaksi.

 

Minusta mieluisin

Kirjailija: Näitä voisi mainita paljon, mutta esimerkiksi Sirpa Kähkönen, Ulla-Lena Lundberg ja Mikko Kamula.

Teos: Myös näitä on paljon, mutta viime vuosina lukemistani teoksista lähtemättömän vaikutuksen ovat tehneet mm. Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna ja JP Koskisen Tulisiipi. Viime vuosina olen lukenut myös paljon kiinnostavia teoksia kansanperinteestä ja Suomen historiasta. Luen koko ajan sekä fiktiota että tietokirjallisuutta.

Elokuva: Markku Lehmuskallion pohjoisia vähemmistöjä käsittelevät elokuvat. En katso elokuvia kovin usein, mutta tykkään erityisesti dokumentaarisista elokuvista ja jännityselokuvista.

Näyttelijä: Tähän en kyllä osaa vastata.

Tekeminen: Matkustaminen, lukeminen, luonnossa liikkuminen, sukututkimuksen tekeminen

Eläin: Kissa

Väri: Punainen, sininen

Ruoka: Savustetut muikut, lohikeitto ja ylipäätään kalaruoat

Mietelause: Vierivä kivi ei sammaloidu 🙂

 

Kouluaikana

Mieluisin oppiaine: Äidinkieli, kielet (englanti, ruotsi, ranska ja saksa), maantieto, historia

Vaikein oppiaine: Matematiikka, fysiikka, kemia

Hauskin muisto: Opettaja kysyi meiltä ekaluokalla, mikä on tuulla-verbin vastakohta. Vastasin "tyyntyä", ja sain kuulla, että minulla on hyvä sanavarasto. Opettajan kommentista tuli kaverieni keskuudessa hyväntahtoinen lentävä lause, mutta se varmaan piti myös paikkansa, sillä luin jo tuolloin tosi paljon. 🙂

Toimittanut: Senjo Strandman

TYÖHARJOITTELU KARJALAN HEILISSÄ

Janita aloitti kesäkuussa 2023 harjoittelijana Karjalan Heilissä ja oli siellä heinäkuun loppuun asti töissä. Harjoittelun jälkeen hänet pyydettiin sinne avustajaksi kirjoittamaan juttuja sen mukaan, kun niitä on tarjolla ja kuinka hän itse kerkeää opintojen ohella. 

 Janita Kauppinen, 24-vuotias, kirjallisuuden pääaineopiskelija

 

Harjoittelussa työtehtäviin kuului haastatteluita, kuvien ottamista, juttujen ja kolumnien kirjoittamista, oikolukemista ja muiden työntekijöiden molemminpuolista auttamista. Janitan mukaan toimistotyön ja avustajan työn erottaa se, että toimistotyössä tehdään töitä yhdessä muiden kanssa. Avustajana taas jutut tehdään itsenäisesti. Janita teki palkallisen harjoittelun, johon hän haki yliopiston harjoittelutuen.

 

“Kävin Harjoittelu kannattaa -tapahtumassa, josta sain kuulla, että on mahollista hakee sitä harjottelutukee. Hain sitä ja 2023 vuoden alussa ajattelin hakea Heiliin. Odotin, että aukeisko niillä joku paikka. Ei auennut, mutta rohkaistuin sitten laittamaan sinne sähköpostia”, Janita kertoo. 

 

Janita laittoi sähköpostiin heti töitä kysellessään työhakemuksen ja CV:n. Silloinen päätoimittaja, Hanna Käyhkö, halusi Janitan käymään toimistolla, kun hänelle sopisi, jotta he voisivat sopia töiden aloittamisesta. “Laitoin ehdotuksen siitä ajasta, mutta hän ei vastannut mulle. Keräsin kaiken rohkeuteni ja menin vaa sinne toimistolle anyway. Kysyin, että saivatko he sähköpostia, mutta se oli hukkunut jonnekki sähköpostin syövereihin. Eli paikanpäälle meneminen kannattaa. Janita koki, että kavereiden kannustus paikan hakemiseen oli tosi tärkeää.  

 

“Oikoluku, rakastan lukea virheitä ja korjata niitä.” Janitan mukaan kriittisestä silmästä on höytyä. Hän on oppinut työssään myös antamaan palautetta. Palaute otettiin vastaan positiivisesti. “Opin työharjoittelussa enemmän rohkeutta muiden tekstien arviointiin”, Janita sanoo, “sain kiinni virheitä, joista oltiin tosi kiitollisia.”

 

Hän oppi myös ottamaan palautetta vastaan. Näitä taitoja hän on oppinut jo yliopistossa, mutta työelämässä niitä pääsee harjoittelemaan vielä lisää. “Rakastin jopa sitä ‘tämä lause on kökkö’ -tyylistä palautetta”, naurahtaa Janita.  

 

Janitan mukaan ainakin Karjalan Heilissä palaute teksteistä on paljon konkreettisempaa kuin yliopistossa. Hän sanoi myös, että haastateltavien torjumista tulee oppia sietämään. Haastateltavat saattavat antaa joskus ilkeää palautetta, vaikka kollegat olisivat antaneet hyvää palautetta. Näissä tapauksissa haastateltava on usein herkkä omista sanomisistaan. Janita kuitenkin toteaa, että tällainen palaute on hyvin harvinaista, ja useimmat ihmiset ovat palautteissaan ihania ja antavat hyödyllisiä korjausehdotuksia. Mahdollisilta haastateltavilta tulee torjumisia, mihin kannattaa myös tottua. Janitan mukaan lehtityö on sitä mitä sen kuvittelisikin olevan. Ei tullut oikeastaan mitään yllättävää. 

Palautteen antamisen ja sen vastaan ottamisen lisäksi projekti –kurssilla tehdystä podcast -jaksosta oli hyötyä. Janitan mukaan jaksoa tehdessä oppi ideoimaan kysymyksiä, valmistelemaan haastattelua ja haastattelemaan. Opinnot hyödynsivät myös siten, että työharjoittelusta Janita sai 10 opintopistettä.

 

Opinnot ovat Janitan omasta kokemuksesta melko helppo aikatauluttaa töiden kanssa. Avustajana saa itse päättää ottaako jutun vastaan ja haastattelut voi sopia omien aikataulujen mukaan. Nyt hän on esimerkiksi ottanut kuukauden gradunsa kirjoittamista varten. Töistä on kuulema helppo ottaa taukoa opintoja varten, koska myös uuden päätoimittajan, Laura Määttäsen, kanssa yhteistyö sujuu hyvin: “Kunhan mahdollisista tauoista ilmoitetaan tarpeeksi aikaisin.” Janita toteaa. Yleensä hän kuitenkin ottaa työt vastaan, jos niitä tarjotaan.

 

Janita kertoi kaksi hänelle mieleenpainuvaa työpäivää hänen harjoittelunsa ajalta:

 

“Oli sovittu haastattelu, että menen tekemään juttua kirkolle ja toinen haastattelu alpakkatilalle samalle päivälle. Aamulla tajusin, että mulla on saatanallinen risti hameessa, joka päällä en voinut mennä kirkkoon, enkä voi mennä myöskään alpakkatilalle hameessa. Kävin ostamassa kaupasta housut ja vaihdoin ne hameen tilalle.”

“Toinen oli kun pääsin pienlentokoneeseen, kun Joensuun ilmailukerho pyysi tekemään haastattelua fly in -tapahtumsta. Viiminen juttukeikka, minkä tein kesällä. Pääsin lentämään myös taloni yli. Janitasta se oli jännittävä kokemus.  “Pääsin lentämään kaikkien paikkojen yli, joissa olin haastatteluja tehnyt. Se oli viimenen juttukeikka, jonka mä sinä kesänä tein. Se oli tosi elokuvallinen hetki, kun lennettiin lentokoneella kaikkien paikkojen yli, joissa olin tehnyt haastatteluita.”

 

“Heili on tosi jees työpaikka”, kiteyttää Janita. Heilissä on mukavat työkaverit, hyvä ilmapiiri ja päätoimittajan ovi on aina auki. Työskentely on Janitan mukaan tosi monipuolista, varsinkin jos omistaa ajokortin. Tällöin sai käyttää Heilin autoa ja päästä tekemään töitä tosi laajalla alueella. Toimittajan työssä pystyy myös olla utelias ja kiinnostua uusista jutuista: “Aiemmin ei kiinnostanut lentokoneet, mutta kun haastatteli henkilöä, joita ne kiinnosti ne alkoivat kiinnostaa myös itseä”, Janita kertoo. Uteliaisuudesta on aina hyötyä.

 

 

 Lopuksi Janita kertoi kolme syytä, miksi Karjalan Heili on hyvä työpaikka täkyläiselle: 

 

1.     Tosi hyvä paikka aloittaa, jos kiinnostaa olla toimittajana. Ei ole samanlaista työpainetta kuin muissa isommissa paikoissa. Ei ole kova työpaine, vaan saa olla rauhassa työharjoittelija. 

2.     Tosi itsenäistä, jolloin pääsee kirjoittamaan omista mielenkiinnon kohteista. Ei ole pakollisia uutisia, joista kirjoittaa. Pääsee käyttämään paljon luovuutta. Voi esimerkiksi tehdä oman juhannusvisan, kuten Janita itse teki Karjalan Heiliin. Sopiva suhde avun ja itsenäisen työskentelyn kanssa.

3.     Vaikka opinnot ei varsinaisesti valmista toimittajan ammattiin, niin niistä on kuitenkin hyötyä. Molemmat päätoimittajat ovat olleet suomen kielen pääaineopiskelijoita. 

 

Bonus kysymys: Mitä aiot tehdä vappuna?

”Aion varmaan kulkea Qirjavan mukana, ehkä ekaa kertaa kulkueeseen tai olen kotona. Ei ole vielä varmaa.”

 

Tekstit ja kuvat: Elsa Malinen

TÄKY TESTAA SYKETTÄ-KUNTOSALIT

Testasimme korkeakoululaisille tarkoitetun Sykettä-liikuntapalvelun kaikki neljä Joensuun kuntosalia. Kuntosaleille pääsee sekä Sykettä-palloilutarralla (lukuvuosi 36 euroa, lukukausi 22 euroa) että  ryhmäliikuntatarralla (lukuvuosi 69 euroa, lukukausi 39 euroa). Sykettä-sivuilta löytyvät kuntosalien yleisesittelyt sekä tarkat ohjeet, kuinka saleille kuljetaan. Tässä jutussa arvioimme salien hyviä ja huonoja puolia ja arvostelemme salit asteikolla 0–5. Kokonaisarvosanassa laitteiden ja välineiden painoarvo on 50 %, tilojen 25 % ja viihtyisyyden 25 %, ja mahdolliset muut tekijät voivat vielä osaltaan nostaa tai laskea arvosanaa.

Auroran kuntosali

Kokonaisarvosana: 3+

Sijainti: Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Aurora-rakennus, Yliopistokatu 2.

Aukioloajat: Ma ja pe klo 7.00–16.00, ti ja to klo 8.00–16.00, ke klo 7.00–16.30, la ja su suljettu. Suljettu myös arkipyhinä.

Kulkuoikeus: Ovet ovat auki kuntosalin aukioloaikoina.

Testaamassa: Elina Kurttio ja Ville Mäki keskiviikkona 3.4.2024 klo 9–11.

Tilat: 3½

− Kuntosali on hyvin pieni. Ruuhka-aikoina voi olla ahdasta treenata erityisesti vapailla painoilla, ja laitteisiin voi joutua jonottamaan. Myös pukuhuoneet ja suihkukopit ovat pienet.

+ Toisaalta kompaktilla salilla laitteelta toiselle siirtyminen on kätevää. Vaikka sali on pieni, laitteet on sijoitettu sopiville etäisyyksille toisistaan.

+ Pukuhuoneisiin käydään keskeltä salia, joten niihin uskaltaa jättää tavarat. Salin puolella on myös pienet avaimella lukittavat lokerot.

Laitteet ja välineet: 3½

+ Laitteita on koko kropan treenille. Salilla on myös kyykkyteline ja penkkipunnerruspenkki.

+ Aerobiseen treeniin salilta löytyy pyörä, juoksumatto, soutulaite ja crosstrainer.

+ Mattoja, kuminauhoja ja muita lisävälineitä löytyy hyvin. Uutena on myös lantionnostopenkki.

− Osa laitteista on vanhoja, ja osa laitteiden säädöistä voi olla ensi alkuun mystisiä.

− Kyykkytelineitä on vain yksi, ja siinä ei ole varmistustankoja.

 

Viihtyisyys: 3½

+ Sali oli siisti. Levy- ja käsipainoja ei tarvinnut etsiskellä, kun ne olivat selkeästi omilla paikoillaan.

+ Musiikkia saa laitettua radiosta.

−/+ Päivällä voi olla ahdasta, mutta toisaalta yleensä aamuisin Aurorassa saa treenata rauhassa.

− Peilejä on vain vähän.

− Kuntosaliin ei pääse juuri luonnonvaloa, sillä siellä on vain yksi pieni ikkuna.

 

Muuta:

− Ei avoinna opiskelijoille iltaisin ja viikonloppuisin.

Joensuun Areenan kuntosali

Kokonaisarvosana: 2½

Sijainti: Mehtimäenaukio 2.

Aukioloajat: Käytössä Areenan aukioloaikoina etukäteen varattujen vuorojen ulkopuolella. Varaustilanteen näkee Joensuun Areenan kalenterista.

Kulkuoikeus: Lukukausittain vaihtuva koodi, jonka voi pyytää Sykettä-hakulomakkeen kautta.

Testaamassa: Elina Kurttio ja Ville Mäki 2.4.2024 klo 13–15.

 

Tilat: 3

+ Sali on osa Joensuun Areenaa, jossa pukuhuoneet ovat tilavia ja niitä on useita.

+ Salin alue on tilava.

−/+ Areenan kuntosali on kaistale hallin laidalla juoksuradan vieressä, jonka sisällä on palloilukenttiä. Niillä on koko ajan muita käyttäjiä, joten yksityisyyttä salilla ei ole, mutta lämmitellä voi kätevästi juoksuradalla.

− Kuntosalille voi olla vaikea löytää ensikertalaisena.

− Pukuhuoneissa ei ole lukittavia kaappeja, joten tavarat kannattaa ottaa salille asti, sillä hallissa liikkuu paljon väkeä.

Laitteet ja välineet: 2½

+ Vapaiden painojen alue on kattava.

+ Monta kunnollista kyykkytelinettä, joissa jokaiselle on oma peili.

− Laitteisto on suppeahko. Etu- ja takareisikoneet puuttuvat, toisaalta jalkaprässejä on kaksikin erilaista ja on myös smith- ja hack-laitteet.

− Monet laitteet ja penkit ovat vanhoja ja kuluneita.

− Salilta ei löytynyt esimerkiksi erivahvuisia kuminauhoja.

 

 

Viihtyisyys: 2

+ Peilejä on jokaisen kyykkytelineen edessä sekä käsipainojen edessä.

− Kuntosali oli hieman epäsiisti. Muun muassa levypainoja lojui paljon lattialla, kun kaikille ei ole omia telineitä. Oikeaa levypainoa sai välillä etsimällä etsiä.

− Testatuista saleista eniten rempallaan. Monet peilit olivat rikki ja niin myös yksi välinelaatikko.

− Iso halli on meluisa.

 

Muuta:

– Vaihtelevat aukioloajat, jotka täytyy tarkistaa joka kerta erikseen.

Tikkarinteen kuntosali

Kokonaisarvosana 3½

Sijainti: Karelia-ammattikorkeakoulun Tikkarinne-kampuksen E-talon katutasossa (2. kerros), Tikkarinne 9

Aukioloajat: Ma klo 7.00–8.30, 16.00–17.00 ja klo 18.00–21.00. Ti ja to klo 7.00–8.30 ja 17.00–21.00. Ke klo 7.00–8.30 ja 16.00–21.00. Pe 7.00–8.30 ja 15.00–21.00. La ja su klo 7.00–21.00.

Kulkuoikeus: Kulkuoikeuden saa hakulomakkeella  mobiilisovellukselle tai yliopiston kirjaston kulkutunnisteelle. Mobiilisovelluksen kulkuoikeuden voi saada ainoastaan joko Tikkarinteelle tai Portti54:ään.

Testaamassa: Elina Kurttio ja Ville Mäki 7.4.2024 klo 18–19.

 

Tilat: 4

+ Laitteet ja välineet on sijoiteltu pieneen tilaan käytännöllisesti.

+ Kuntosalin ulkopuolella olevat pukuhuoneet ovat tilavia ja sisältävät lukolliset kaapit.

− Kuntosali on pieni, vaikkakin Auroran salia isompi.

Laitteet ja välineet: 3

+ Karelia-AMK:n fysioterapeuttiopiskelijoiden käyttämässä opetussalissa on paljon erilaisia, myös harvinaisempia laitteita, joita ei muilla Sykettä-saleilla ole.

+ Laitteet ovat uusia ja hyvässä kunnossa.

+ Kuntosalille on vastikään tehty vapaiden painojen puoli, joten sali ei ole enää niin laitepainotteinen.

− Kuitenkaan salilla ei ole vapaan tangon kyykkytelinettä eikä penkkipunnerruspenkkiä, mikä on Tikkarinteen isoin puute. Kyykky ja penkkipunnerrus täytyy tehdä siis smith-laitteessa.

 

 

Viihtyisyys: 4½

+ Tila on hyvin siisti, lähes kliininen.

+ Kaikille välineille on oma paikkansa.

+ Radiosta saa laitettua musiikkia.

Muuta:

− Sali on arkena päivisin opetuskäytössä, mikä rajoittaa arjen aukiolon aamuun ja iltaan.

− Koska Tikkarinteen erillisistä fyysisistä kulkutunnisteista on luovuttu ja ainoaksi välineeksi jäi mobiiliavain, Tikkarinteelle ei voi saada saman lukukauden aikana kulkuoikeutta ollenkaan, jos käyttäjällä on jo mobiiliavain Portti54:ään.

Portti54

Kokonaisarvosana: 4+

Sijainti: Tulliportinkatu 54

Aukioloajat: Ma–su klo 4.30–23

Kulkuoikeus: Kulkuoikeuden saa hakulomakkeella  mobiilisovellukselle tai yliopiston kirjaston kulkutunnisteelle. Mobiilisovelluksen kulkuoikeuden voi saada ainoastaan joko Portti54:ään tai Tikkarinteelle.

Testaamassa: Elina Kurttio ja Ville Mäki 8.4.2024 klo 17–18.30

 

Tilat: 4½

+ Vuonna 2022 avattu Portti54 on ylivoimaisesti suurin Joensuun Sykettä-palveluiden kuntosali.

+ Kuntosalilla on omat treenipuolet vapaille painoille, laitteille, aerobisille laitteille sekä venyttelylle ja verryttelylle.

+ Salilla on myös keittiötila, jossa voi syödä esimerkiksi välipalaa tai keittää kahvit ennen treeniä tai sen jälkeen.

− Pukuhuoneet ovat salin käyttäjämäärään nähden pienet, eikä niissä ole lukittavia kaappeja.

− Käytävällä tosin on jonkinlaiset sähköiset lokerikkokaapit, mutta vaikutti siltä, että ne olivat pois käytöstä, sillä kaikki olivat lukossa.

Laitteet ja välineet: 4½

+ Laitteita on kattavasti joka lihasryhmälle.

+ Kyykkytelineitä on kolme kappaletta. Myös smith- ja hack-laitteet.

+ Taljakeskuksessa on 8 eri asemaa, joissa voi tehdä liikkeitä samanaikaisesti.

+ Uudella salilla laitteet ja välineet ovat moitteettomassa kunnossa

− Levypainoja voisi olla hieman enemmän levytankojen ja levypainoja tarvitsevien laitteitten määrään nähden.

− Kuntosalilta ei löydy vatsapenkkiä.

 

 

Viihtyisyys: 4

+ Kuntosalilla on tilaa treenata, vaikka Portti54 on Sykettä-saleista käyttäjämäärältään suurin. Täyteys vaihtelee paljon: ajoittain on ruuhkaa, mutta erityisesti aamuisin on rauhallista.

+ Salille pääsee luonnonvaloa suurista ikkunoista.

+ Kuntosali on siisti.

− Ruuhka-aikoina tiettyihin laitteisiin voi joutua jonottamaan.

− Levypainot olivat telineissä, mutta varsin sekalaisesti, ja välillä niitä joutui haeskelemaan viereisiltä suorituspaikoilta.

− Peilejä on paljon, mutta venyttely- ja aerobisen treenin huoneista peilit puuttuvat.

 

Muuta:

+ Laajat aukioloajat.

– Hieman syrjäinen sijainti monelle opiskelijalle.

− Mobiiliavaimessa on ollut ongelmia isolla joukolla käyttäjiä.

Yhteenveto

Sykettä-saleista Portti54 lähentelee ketjusalien tasoa hintaa huomioimattakin, ja kun hinnasta puhutaan, Sykettä-salithan ovat puoli-ilmaisia. Saleja myös parannellaan, esimerkiksi Portti54 ja Aurora ovat saaneet viime aikoina uutta varustusta. Kaiken kaikkiaan voimme siis suositella Sykettä-kuntosaleja – eikun rautaa pumppaamaan!

Teksti ja kuvat: Elina Kurttio ja Ville Mäki