LEVYARVOSTELU

The Cure

Songs of a Lost World

Fiction/Polydor 2024

Vaikka gootti-ikoni Robert Smithin johtaman englantilaisen The Curen vaikutusta modernille rockille ja vaihtoehtomusiikille ei voikaan kiistää, yhtyeen huippuhetket tuntuivat jo pitkään jääneen vuosien taakse, jonnekin Disintegrationin (1989) ja Wishin (1992) tienoille. Viimeisimmät julkaisut The Cure (2004) ja 4.13: Dream (2008) olivat yrityksiä ottaa vaikutteita tuolloisista rocktrendeistä ja siirtyä modernimpaan tuotantojälkeen, mutteivat onnistuneet miellyttämään kriitikoita, suurta yleisöä tai yhtyeen uskollisinta fanikuntaa, ja aktiivisesta konsertoinnista huolimatta Smithin lupaileman uuden levyn julkaisupäivä lykkääntyi vuosi vuodelta.

Tämän kaiken valossa marraskuussa julkaistu Songs of the Lost World on enemmänkin kuin pelkkä positiivinen yllätys: se nousee nimittäin kirkkaasti yhtyeen tuotannon parhaimmistoon. Sävellyksiltään kappaleet noudattavat pitkälti yhtyeen jo kauan sitten hyväksi havaittuja kaavoja melodramaattisine soinnutuksineen, heleine kitarakulkuineen, ilahduttavan 1980-lukulaisine kosketinmelodioineen ja utuisuudelle kontrastia luovine rosoisine, kiemurtelevine bassoriffeineen, jotka kohoavat monien kappaleiden kohokohdiksi. Suurin osa kappaleista ylittävät pituudeltaan kolmen minuutin, mutta tämä ja kappalemateriaalin näennäinen yksipuolisuus vain lisää albumin jännitettä ja teosmaisuuden vaikutelmaa jännitteen latistamisen sijaan.

Smith vaikertaa edelleen korkealta ja kovaa ja hänen äänessään on säilynyt rocklaulajille valitettavan harvinainen häiriintyneisyys. Äänimaailma on kuitenkin aiempaa raukeampi, elektronisempi ja pianotekstuureineen jopa jazzahtava, mikä luo selvän ja tarvittavan pesäeron aiempaan tuotantoon. Ensimmäisten albumien postpunkiin tätä albumia on vaikeaa yhdistää.

Smithin sanoituksellisessa linjassa on havaittavissa selkeitä muutoksia. Vaikka epätoivon, itseinhon ja tavoittamattoman rakkauden tunteet ovat olleet aina läsnä yhtyeen tuotannossa, ne ovat usein verhottu erikoiseen kuvastoon tai runokielisyyksiin. Tällä kertaa Smith kuitenkin laulaa synkistä aiheista avoimemmin koukeroisia vertauskuviaan säästellen ja omakohtaisemman tuntuisesti. Eritoten menetys, oli se sitten ihmissuhteen tai läheisen, ja vanheneminen toistuvat lähes jokaisen kappaleen avainteemana. Ajoittaiset verenpunaisen kuun tapaiset melodramaattisuudet, jotka aivan kenen tahansa muun laulamana kuulostaisivat naurettavilta ja teinimäisiltä, tuovat The Curen tapauksessa musiikkiin tiettyä inhimillistä tarttumapintaa.

The Cure on tavoittanut jälleen ainutlaatuisen kykynsä yhdistellä tarttuvuutta ja tunnelmallisuutta, mistä hienoja esimerkkejä ovat etenkin avausraita ”Alone”, vaikuttava erolaulu ”Fragile Thing”, raskas ja raskasmielinen ”Warsong” sekä lähes itsepastissia muistuttava ”All I Ever Am”. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää toive yhtyeen uuden nousukauden jatkumisesta Smithin lupailemilla tulevilla levyillä.

– Vilppu Kaverinen