– Lauri Aalto

RUNOJA

 

Kerrostuu lumi

kuin vaahto oluessa

Molemmat peittää

sen et mua sattuu liikaa

mut ne sulaa pois tieltä

 

-    Johanna

 

Vesipisaroita parvekkeen lasissa.

Sateinen kaupunki ei tunnu vielä kodilta.

Nyt on kuitenkin jo helpompi hengittää

kuin ennen kuuroja.

 

Harmaat pilvet hipovat puiden latvoja verkkaasti

taivaan poikki madellessaan.

Minuutin päästä ne lienevät jo ohittaneen minut ja parvekkeeni.

Katupölyn tuoksu kaikuu kosteassa ilmassa.

 

Ikkunalasi asettaa rajan minun pienen maailmani

ja toisen, vielä tuntemattoman todellisuuden välille.

Nouseekohan Pielisjoen pinta tihkusateesta?

Kaipaankohan minä joskus tähän hetkeen?

 

-          Veera Vuori

 

 

Häpeä

 

Olen heleä, olen kevyttä ja helmeilevä

Haalea, läpinäkyvä, helisevä, häpeä

Hiluja vain jakelen, en enempää halua

olen hiljainen, en väkevä, keveydessä viipyvä

vähäkin hälvenee, häpeä hiljaa ohjailee

haluaisin näkyä, helmiäisenä leijua

olen helmeilevä tuokio, helisevää halua

silti hiljaisuudessa häpeä väkevänä viiltelee.

 

-          Onerva

 

                                        Kuva: Kristiina Janhunen

  

Liikaa

 

Haluaisin, että minun päälleni vuotaisi kaikki

ja se samalla huuhtoisi

ja aaltoilisi

toisi ja veisi mukanaan

Haluaisin, että minun päälleni sataisi kaikki

huuto, kuuntelu, hiljaisuus

liikaa se vaatisi

liikaa se antaisi

vain liikaa olisi

Haluaisin, että minun päälleni paiskattaisiin kaikki

tunne, häpeä, pettymys

rakkaudelta se tuntuisi

rakkaudeksi sen muuttaisin

rakkaudetta en eläisi

Haluaisin, että minun päälleni tihkuisi kaikki

Kipu, ikävä, muistot

sen pisarat kitkerät

antaisin kuivua iholleni

kitkerää on, kun en saa mitään.

 

-          Onerva 

 

Olet liian oikeassa, mutta en halua sitä kohdata

Antaisit minun olla rauhassa art deco

Puheesi rikkoo hiljaisuuden, mutta hiljaisuus rikkoo meidät

Anna valon kulkea rauhassa leikatussa kristallissa

Asiat selkenevät eteisessä, katsomme toistemme ohitse pohjoiseen

Annat meidän muuttua rauhassa aika-avaruudessa

Laitan lähtiessäni uuden rastin tarkistuslistaani:

Tyyliini ei koskaan ole sisältynyt koruttomuutta.

 

-          MC Joukahainen

- Toimittanut Kristiina Janhunen

RUNO

 

Lauri Aalto

VERESTÄVÄÄ LUOVUUTTA – YSTÄVÄNPÄIVÄSTÄNDIN RUNOT

Täkyn hallitus järjesti tuttuun tapaan ystävänpäiväständinsä Agoralle 13. helmikuuta. Tarjolla oli karkkia sekä haalarimerkkejä, joita huhujen mukaan jotkut fuksit ostivat yli kahdellakymmenellä eurolla! Näinä sangen poikkeuksellisina aikoina sehän on vain plussaa Täkylle. 

Ständillä sai myös tehdä oman ystävänpäivärunonsa jääkaappirunojen tyylillä. Ilahduttavan moni täkyläinen kävikin paikan päällä runoilemassa. Luvatusti hallitus palkitsi parh: Mari ansaitsi haalarimerkin herkkyyttä huokuvalla runollaan. Tuolloin lupasimme myös julkaista muutkin ständillä tehdyt runot, ja tässä ne tulevat.

Marin herkkä voittoruno

Villen runosta on tulkittavissa (huoleton) nuoruus

Pj-Roosu runoili hyvin eksistentiaalisesti

Roosu innostui tekemään vielä toisenkin runon

Ossin runossa erityisesti toinen säe puhuttelee tämänhetkistä tilannetta

Miron runo osuu karanteenielämän ytimeen

Myös Johannan runo onnistui ennakoimaan karanteenielämää hämmentävän hyvin

Lisää eksistentialismia à la Anni H.

Myös Itäkynä-vastaava Karoliina vuodatti tunteitaan

SININEN KUU

Katsekin sitä päin,

saa sinut lumoihinsa.

Sen valloittava,

seireeninen kutsu

vetää puoleensa.

Jokainen sen illusorinen kuori

antaa erilaisen vaikutelman.

Et tiedä enää mikä sinua lumoaa,

mutta et voi enää vetää katsettasi pois.

Olet ansassa.

Se vie viimeisimmänkin pakoreittisi,

vääristäen tekemiesi ratkaisujesi tärkeyttä.

Mutta nyt on jo liian myöhäistä.

Se on jo varastanut kaikki ajatuksesi

ja olet enää vain tyhjä kuori.



Teksti: Miska Tanskanen

LOPUTONTA KOHINAA

Kädet raapivat ilmaa

huudan: ”Minä elän, elän!”

Yritän päästä lähelle

sanojen taakse, sielun kielellä.

Elämän virta vyöryy ylitseni

hyökyaallon lailla.

”Ei tämä onnistu,

minä luovutan!”

huudan, mutten kuule mitään.

Sopulit juoksevat mereen

ja minä hajoan viivoiksi, varjoiksi.

Se, mikä suonissa juoksee

onko se merta vai verta?

Teksti: Karoliina Kapanen

TÄKYJEN PÖYTÄLAATIKOISTA

Hän.

Sädekaihtimet olivat auki. Auringon valo häikäisi nukkuvan henkilön. Sängystä nousemisen halua ei ollut. Huone oli utuinen. Tavarat olivat järjestäytyneet kaoottisesti ympäriinsä. Mikään ei ollut paikoillaan. Hän ei jaksanut.

Elämä ei ollut täällä niin kuin toisaalla – unien sumuisissa maisemissa. Yritys karata tätä maailmaa – oli turha. Herätä uudestaan ja uudestaan, yrittämällä olla heräämättä. Se oli väistämätöntä. Hän ei tahtonut.

Oli noustava. Päälle puettiin kuluneet ja likaiset bokserit. Oli myös koko kuukauden läpi käytetyt farkut. Löytyi vielä t-paita sekä huppari. Pukemisen jälkeen poistuttiin. Hänen oli lähdettävä.

Käveltiin ihmisten ympäröimänä. Matka jatkui suuren rakennuksen edustalle. Rakennuksen sisään astuttiin. Oltiin ympäriinsä säntäävien ihmisten keskellä. Matka jatkui katse kohti maata. Asettauduttiin tuoliin odottamaan. Hän ei ymmärtänyt.

Ihmiset kuuluivat kaukaisena surinana korvissa. Oli kuitenkin jaksettava. Hän ei välittänyt.

Poistuttiin ulkotiloihin. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuttiin sinne mistä oli lähdettykin. Palattiin kaaoksen valtaamaan – täyttämättömään – huoneeseen. Vasta päällä olleet vaatteet pääsivät kaaoksen hallittaviksi, kun sängyn valloitti tämä keho, jonka omistaja sai vihdoinkin haluamansa. Hän palasi.

Päivät kuluivat. Mikään ei muuttunut – tai muuttui. Tämä riivattu sielu ei enää halunnut jatkaa. Oli tehtävä jotain. Hänen halusi.

Keskusteltiin ihmisten kanssa. Saatiin tarvittava lääkitsemään vaivaa. Aineita nautittiin. Hän vapautui.

Metempsykoosi

Nukuin.

Etsin unessani uutta.

Saadakseni kokea uudestaan.

Iloa, surua. Tunteita.

Kipua ja tyydytystä.

Uidakseni jälleen muiden sielujen kanssa

loputtomassa elämännielussa. 

Teksti: Miska Tanskanen