ROKUMENTTI

Onni suosi tällä kertaa tätä kirjoittajaa, sillä voitin eräästä arvonnasta kaksi elokuvalippua Joensuussa marraskuussa järjestettävään musiikkielokuvafestivaali Rokumenttiin. Tapahtuman järjestää vuosittain Joensuu Popmuusikot ry elokuvateatterikeskus Tapiossa, ja festivaalilla näytetään musiikkielokuvia, populaarikulttuuria ja yhteiskuntaa käsitteleviä dokumentteja sekä fiktiivisiä elokuvia. Kyseessä on myös Suomen suurin musiikkielokuvafestivaali, joka vietti tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa. Lyhyesti siis Tapion elokuvateatteri näyttää viitenä päivänä putkeen elokuvia laidasta laitaan, ja niistä saa jäädä halutessaan keskustelemaan teatterin aulaan muiden ihmisten kanssa.

Tämän vuoden Rokumentin esitykset koostuivat melko paljolti erilaisista henkilö- ja musiikkidokumenteista. Henkilökohtaisesti itseäni eivät ihan kaikki henkilökuvaukset sen suuremmin kiinnostaneet, vaikkakin myönnän, että esimerkiksi dokumentit Paul Simonista ja Blur-yhtyeestä olisivat varmasti hyvää katsottavaa. Lippuja minulla oli kuitenkin vain kaksi, joten valintoja oli tehtävä. Yritin löytää aikatauluihini sopivat elokuvat, jotka olisivat myös jollakin tavalla “oikeita” elokuvia juonikuvioineen päivineen. Varsinkin kun päädyn näitä suurena kriitikkona enemmän tai vähemmän arvostelemaan, niin perinteisimmistä elokuvista on hieman helpompi sanoa jotain ilman sen kummempia taustatietoja.

Elokuvat, joita päädyin lopulta katsomaan, olivat Civil War ja Once Within a Time.

Ensimmäisenä olin katsomassa Civil Waria loppuunmyydyssä salissa. Taustatietona on kerrottava, että en ole tottunut siihen, että elokuvanäytökset myydään loppuun, joten tapojeni orjana jätin lipun ostamisen aivan viime tinkaan. Niinkin viime tinkaan, että kaikki liput olivat jo menneet. Koska olin jo lupautunut runoilemaan Itäkynään kyseisestä elokuvasta, niin näytökseen oli jotenkin päästävä ja koska elokuva oli loppuunmyyty, oli minulla siis lievä dilemma käsissäni. Olin henkisesti täysin varautunut siihen, että menen teatterin tiskille itkemään, että elokuvaan olisi kiva päästä ja istun vaikka lattialla, jos tarvitsee. En tiedä, mikä ylempi voima otti tilanteen haltuunsa, sillä kun menin tiskille kyselemään mahdollisia tai mahdottomia jämälippuja, niin ilmeisesti aivan minuutti sitten oli joku perunut tulonsa ja näin ollen yksi paikka oli siis vapaana. Hyvä, etten alkanut itkemään. Jos paikkansa perunut henkilö lukee tätä, niin tiedoksi vaan, että olen sinulle kunniani velkaa. Paljoa se ei ole, mutta muuta ei ole nyt antaa.

Civil War -elokuvaa edelsi joensuulaisen tietokirjailija Janne “Rysky” Riiheläisen noin puoli tuntia kestävä puheenvuoro, jossa hän kertoi ajatuksiaan Yhdysvaltojen nykyisestä sisäpolitiikasta ja kertasi kyseisen valtion historiaa aina nykyhetkeen saakka. Puheenvuoro oli ihan miellyttävä alustus itse elokuvalle, vaikkakin en sitä itse mitenkään äärimmäisen mieleenpainuvana pitänytkään. Olin yhä myös hieman epätodellisissa oloissa siitä, että pääsin edes koko näytökseen, joten keskittymiskykyni ei välttämättä ollut ihan priimakunnossa.

Sitten niihin elokuviin. Alex Garlandin kirjoittama ja mainion A24-studion tuottama Civil War (2024) on dystooppinen kuvaus sisällissotaan päätyneestä Yhdysvalloista. Jotkut tunnistavat Garlandin ehkä Ex Machinan tai Annihilationin ohjaajana, mutta kauhupäät tietävät herran ehkä paremmin 28 päivää myöhemmin -elokuvan käsikirjoittajana. Civil War on kuitenkin lajityypiltään näistä hieman poikkeava. Elokuvan genreksi oli merkitty muun muassa satiiri, vaikka itse en siitä ainakaan satiirin humoristisia puolia suuremmin löytänyt. Elokuva on nimittäin vähintäänkin synkkä ja jotkut kohtaukset ovat jopa piinaavaa katsottavaa, kun katsojaa kuljetetaan sisällissodan repimän maan halki. Ivaan pohjautuvaa satiirista tulokulmaa nyky-yhteiskunnasta voi ehkä löytää tiettyjen hahmojen asenteista sekä käytöksestä, mutta muuten meno on aika painostavaa.

Civil Warin pääosassa on sodan kyynistämä kuvajournalisti Lee Smith (Kirsten Dunst), joka päättää lähteä sodan meiningeistä kiksejä saavan kollegansa Joelin (Narcosista tuttu Wagner Mouran) kanssa Washingtoniin saamaan haastattelua Nick Offermanin esittämältä presidentiltä, joka vielä roikkuu epätoivoisesti vallankahvassa kiinni. Samaan kyytiin lyöttäytyy mukaan myös heikkokuntoinen journalistikonkari Sammy (Stephen McKinley Henderson) ja sotakuvaajaksi haluava nuori nainen Jessie (Cailee Spaney), joka todennäköisesti toivoo reissun lopuksi, että olisi valinnut jonkin vaihtoehtoisen urapolun.

Kirsten Dunst ja Wagner Moran toimittavat minusta roolinsa hyvin. Dunstin tehtäväksi kuitenkin lopulta jää ainoastaan näytellä, miten hyvin häneltä onnistuu tyhjyyteen tuijottaminen ja murjottaminen, vaikkakin hän saa näistäkin tunteista hienoja vivahteita irti varsinkin elokuvan loppupuolella, kun henkilökohtaiset motiivit ja samalla kyynisyys alkavat viimein lahota. Spaneyn esittämä Jessie tuntui taas enemmän pelkältä riippakiveltä, jonka mukaan ottaminen matkalle oli muutenkin pääosakaksikolta hyvin epälooginen ratkaisu. Tätä ratkaisua ehkä hieman häilyvästi perusteltiin Joelin mahdollisella kiinnostuksella tyttöön ilman, että elokuva olisi tätä asetelmaa käyttänyt tai millään tapaa huomioinut enää alun jälkeen. Toisaalta on mahdollista, että tämä on vain omaa tulkintaani ja oikeasti kyseiselle ratkaisulle ei ollut mitään järkeviä perusteita, mikä olisi vielä älyttömämpää. Henkilöhahmot jäävät lopulta kuitenkin hieman etäisiksi ja ohuiksi eikä heistä kerrota paljoakaan. Sekin vähä, mitä kerrotaan, ei välttämättä ole koko totuus. Henkilöhahmojen onttous ei itseäni suuremmin haitannut, sillä koin heidän olevan enemmän vain keino kuljettaa itse tarinaa eteenpäin ja syvemmälle sisällissodan myllerryksiin, joka onkin elokuvan pääasiallinen pointti.

Automatkan myötä elokuvasta muodostuukin lopulta eräänlainen road trip -elokuva tai suomalaisittain tie-elokuva. Lajityypille tyypillisesti matkalla tulee vastaan eri ongelmia, ihmisiä ja tilanteita ennen kuin maaliin asti päästään. Eri kohtia en tohdi tarkemmin avata juonipaljastusten vuoksi, mutta mainitsen, että varsinkin Jesse Plemonsin näyttelemän sotilaan ja toimittajajoukon kohtaaminen saa katsojan varmasti naputtelemaan reittään lyöden samalla elokuvalle hieman eri vaihteen silmään. Erilaisia yhteentörmäyksiä eri yhteisöihin ja ihmisiin olisin itse ehkä toivonut lisääkin tai niihin olisi voinut syventyä tiukemmin. Nyt osa niistä jäi minusta hieman pintapuolisiksi.

Tätä ratkaisua ehkä selittää tekijöiden halu pitää sisällissodan taustat ja sen eri puolet mahdollisimman pimennossa. Ilmeisesti pientä kritiikkiä on aiheuttanut se, että ohjaaja Garland ei muun muassa selitä elokuvan sisällissodan alkua tai sen syitä lähestulkoon ollenkaan. Tiedetään vain, että presidentti ei ehkä ole pelannut täysin reilusti ollessaan virassa kolmatta kautta samalla lakkauttaen muun muassa FBI:n. Toisaalta niin sanotusta kapinallispuolesta tai “Läntisistä voimista” kerrotaan vielä vähemmän. Kuten elokuvassakin mainitaan, on ihmisiä, jotka ampuvat ja on ihmisiä, jotka ampuvat takaisin. Jotkut eivät edes tiedä tai kieltävät tietävänsä eri puolien olemassaolosta. Jokainen on kuitenkin mukana tai vähintään sivullisena omalla tavallaan.

Itse pidin edellä mainittua lähestymistapaa juuri oikeana, koska elokuvan pointtina ei ole sodan tausta tai sen osapuolet, vaan sen lopputulos eli väkivaltaan asti venynyt yhteiskunnallinen kahtiajako pahimmillaan. Samaa puolueettomuutta alleviivaa se, että päähenkilöt koostuvat tapahtumia kuvaavista journalisteista, jotka pyrkivät vain tallentamaan hetkiä eikä vaikuttamaan niihin. Elokuva on myös julkaistu huhtikuussa vuonna 2024, jolloin eri tahot olisivat vaikka väkisin saattaneet vetää yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen nykypolitiikkaan. Tietenkin tätä voi (ja ehkä pitääkin) tehdä nytkin, mutta hatarimmin perustein. Elokuva on loppujen lopuksi varoitus mahdollisesta tulevaisuuden näkymästä.

Civil War on kuvauksellisesti ja tyylillisesti todella hieno elokuva. Itse eräänlaisena äärikontrastien rakastajana nautin eri ääripäiden tunnelmien ja kuvien sekoittamisesta häiritseväksi kokonaisuudeksi, jossa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Konfliktikohtaukset on kuvattu epämiellyttäviksi ja ahdistaviksi, joissa kärsimystä, yökötystä ja pelkoa ei peitellä. Toisaalla taas aseet laulavat (hyvin) kovaa, kun taustalla soi tuudittava funk. Taistelijoilla on päällä Havaiji-paidat ja samalla kädessä modernit rynnäkkökiväärit, joilla räiskitään milloin mihinkin suuntaan. Maisemat ovat amerikkalaisen arkisia ja komeita, mutta päällystetty post-apokalyptisella rappiolla ja sotaisella ankeudella. Näitä hetkiä näytetään välillä päähahmojen kameroiden kuvina, mikä toimii hienona tehokeinona. Osa kuvista on kuin suoraan historiankirjoista. Elokuva on juuri sopivan mittainen (109 minuuttia) pysymään tiivistunnelmaisena loppuun asti. Tylsiä tai turhia hetkiä ei ehdi pahemmin tulla, ja katsoja pysyy mukana koko ajan. Lopussa oleva mähinäjakso saattoi välillä tuntua hieman pitkitetyltä, mutta ei kuitenkaan mitenkään kokonaisuutta häiritsevästi. Elokuvan lopusta voi ehkä tehdä myös jonkinlaisia mediatulkintoja liittyen journalistihahmoihin, mutta jätetään ne ensi kertaan. Pidän myös hieman mielenkiintoisena ratkaisuna sitä, että varsinaista journalismi- tai mediakritiikkiä en elokuvasta tai sen hahmoista itse suuresti löytänyt, vaikkakin sille olisi varmaan voinut olla paikkansa.

Civil War on tiivistunnelmainen, tyylikäs, synkkä ja muutenkin loistava elokuva, joka jättää harvaa kylmäksi.

Toinen Rokumentin elokuva, jota päädyin tällä kertaa ongelmitta katsomaan, oli Godfrey Reggion Once Within a Time (2022). Savon Kinojen sivuilla elokuvaa kuvaillaan “kokeellisten dokumenttien kummisedän tajunnanräjäyttävä visioksi” ja ohjaaja on myös elänyt nuoruudessaan 14 vuotta munkkina, joten elokuvan lähtökohdat ovat vähintäänkin mielenkiintoiset, jos ei muuta.

Tässä tapauksessa on helppo välttää juonipaljastuksia, sillä elokuva ei varsinaisesti sisällä minkäänlaista juonta, vaan kyseessä on enemmän kokeellista ja taiteellista suuntaa edustava elokuva, joka koostuu erilaisista audiovisuaalisista kohtauksista ja teemoista. Teos on kuin avantgardemainen teatterin ja oopperan sekoitus taiteellisineen kuvineen, mikä on vain lyöty elokuvateatterin kankaalle. Elokuvan ilmeisimpiä teemoja ovat aiheet aina luonnosta teknologiaan ja ilmastosta digitalisaatioon. Once Within a Time myös melko selkeästi korostaa tiettyä asennettaan varsinkin digitalisaatiota ja teknologiaa kohtaan, kun muun muassa apinat katselevat virtuaalilaseilla kuvia sademetsästä ja puhelimista astuu esiin vain kasvottomia hahmoja. No jokainen katsoja voi tällaiset tietysti tulkita, miten itse haluaa, mutta jonkinlainen asenne tai taka-ajatus on epäilemättä olemassa. Myös esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja maapallon kriisiytymiseen liittyvää kuvastoa ei ainakaan piilotella.

Visuaalisuudessa käytetään hyväksi muun muassa uskonnoista, myyteistä ja historiasta löytyvää symboliikkaa. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että lähes juoneton elokuva ei myöskään sisällä sen suurempia henkilöhahmoja tai oikeastaan dialogiakaan. Pakko kuitenkin sen verran elokuvasta paljastaa, että siinä vaiheessa, kun kaapupukuinen Mike Tyson ilmestyi estradille, oli lievä hämmennys ja huvittuneisuus hyvin läsnä. Elokuvan musiikit ja äänimaailma tukivat hyvin tapahtumia, mutta mitenkään tajuntaa laajentaviksi en niitä kokenut kuten jossakin taidettiin mainostaa.

Once Within a Timea on hiukan haastava arvostella tai kritisoida, koska jopa sen määrittely tuottaa hankaluuksia, ja sille on vaikea löytää vertailukohdetta. Tässä kohtaa on myös tämän kriitikon huomautettava, että ei välttämättä ollut juuri kyseisenä elokuvan näytöspäivän sunnuntai-iltana parhaimmassa mahdollisessa kunnossa ottamaan vastaan yleviä taiteellisia ärsykkeitä, mutta tällaista nyt saa tällä rahalla. Ja takaisin asiaan. Elokuva on ohjaajan taiteellinen projekti, joka painottuu lähes pelkästään musiikkiin, visuaalisuuteen ja kuvainnollisuuteen. Elokuva on hyvin siinä rajalla, ettei se mene tekotaiteelliseksi sekamelskaksi, jossa vain outoja asioita tapahtuu toinen toisensa perään puhtaan outouden vuoksi. Kyseessä ei siis ole mikään perinteinen lauantai-illan leffa, jota perheen kanssa katsellaan aivot narikassa ja makkarat uunissa. Kenelle elokuvaa sitten voisi suositella? Jos harrastuksiisi kuuluu kasvinlehtien polttelu tai muuten psykedeelipäissään oleminen, voi elokuva olla hyvinkin päräyttäväkin kokemus. Jos kokeellisempi ja taiteellisempi esitystapa ei sytytä, tuskin tämäkään mielipidettä muuttaa. Once Within a Time on myös parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa sen audiovisuaalisuus pääsee oikeuksiinsa, joten miltään läppärin tai, luoja paratkoon, kännykän näytöltä elokuva ei välttämättä vakuuta. Suosittelen teosta kuitenkin sellaisille henkilöille, jotka haluavat katsella hieman massasta poikkeavia elokuvia tai muuten vain nauttivat tulkinnanvaraisuudesta ja kuvallisuuteen painottuvasta kerronnasta.

Loppujen lopuksi Once Within a Time on siisti ja omanlaisensa kokonaisuus, jollaiseen ei törmää ihan joka päivä ja jota ei myöskään ole pituudella pilattu. Tyypilliselle populaariviihde-elokuvien katsojalle sitä ei kuitenkaan ole tehty. Sen suurempaa järkeä tai logiikkaa ei välttämättä elokuvasta löydä, mutta tunnelmaa ja visiointia sitäkin enemmän.

https://rokumentti.com/2024/ https://fi.wikipedia.org/wiki/Rokumentti

https://www.imdb.com/title/tt17279496/ (Civil War) https://www.imdb.com/title/tt28352066/ (Once Within a Time)

– Mikko Heikkonen