LEVYARVOSTELU

The Cure

Songs of a Lost World

Fiction/Polydor 2024

Vaikka gootti-ikoni Robert Smithin johtaman englantilaisen The Curen vaikutusta modernille rockille ja vaihtoehtomusiikille ei voikaan kiistää, yhtyeen huippuhetket tuntuivat jo pitkään jääneen vuosien taakse, jonnekin Disintegrationin (1989) ja Wishin (1992) tienoille. Viimeisimmät julkaisut The Cure (2004) ja 4.13: Dream (2008) olivat yrityksiä ottaa vaikutteita tuolloisista rocktrendeistä ja siirtyä modernimpaan tuotantojälkeen, mutteivat onnistuneet miellyttämään kriitikoita, suurta yleisöä tai yhtyeen uskollisinta fanikuntaa, ja aktiivisesta konsertoinnista huolimatta Smithin lupaileman uuden levyn julkaisupäivä lykkääntyi vuosi vuodelta.

Tämän kaiken valossa marraskuussa julkaistu Songs of the Lost World on enemmänkin kuin pelkkä positiivinen yllätys: se nousee nimittäin kirkkaasti yhtyeen tuotannon parhaimmistoon. Sävellyksiltään kappaleet noudattavat pitkälti yhtyeen jo kauan sitten hyväksi havaittuja kaavoja melodramaattisine soinnutuksineen, heleine kitarakulkuineen, ilahduttavan 1980-lukulaisine kosketinmelodioineen ja utuisuudelle kontrastia luovine rosoisine, kiemurtelevine bassoriffeineen, jotka kohoavat monien kappaleiden kohokohdiksi. Suurin osa kappaleista ylittävät pituudeltaan kolmen minuutin, mutta tämä ja kappalemateriaalin näennäinen yksipuolisuus vain lisää albumin jännitettä ja teosmaisuuden vaikutelmaa jännitteen latistamisen sijaan.

Smith vaikertaa edelleen korkealta ja kovaa ja hänen äänessään on säilynyt rocklaulajille valitettavan harvinainen häiriintyneisyys. Äänimaailma on kuitenkin aiempaa raukeampi, elektronisempi ja pianotekstuureineen jopa jazzahtava, mikä luo selvän ja tarvittavan pesäeron aiempaan tuotantoon. Ensimmäisten albumien postpunkiin tätä albumia on vaikeaa yhdistää.

Smithin sanoituksellisessa linjassa on havaittavissa selkeitä muutoksia. Vaikka epätoivon, itseinhon ja tavoittamattoman rakkauden tunteet ovat olleet aina läsnä yhtyeen tuotannossa, ne ovat usein verhottu erikoiseen kuvastoon tai runokielisyyksiin. Tällä kertaa Smith kuitenkin laulaa synkistä aiheista avoimemmin koukeroisia vertauskuviaan säästellen ja omakohtaisemman tuntuisesti. Eritoten menetys, oli se sitten ihmissuhteen tai läheisen, ja vanheneminen toistuvat lähes jokaisen kappaleen avainteemana. Ajoittaiset verenpunaisen kuun tapaiset melodramaattisuudet, jotka aivan kenen tahansa muun laulamana kuulostaisivat naurettavilta ja teinimäisiltä, tuovat The Curen tapauksessa musiikkiin tiettyä inhimillistä tarttumapintaa.

The Cure on tavoittanut jälleen ainutlaatuisen kykynsä yhdistellä tarttuvuutta ja tunnelmallisuutta, mistä hienoja esimerkkejä ovat etenkin avausraita ”Alone”, vaikuttava erolaulu ”Fragile Thing”, raskas ja raskasmielinen ”Warsong” sekä lähes itsepastissia muistuttava ”All I Ever Am”. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää toive yhtyeen uuden nousukauden jatkumisesta Smithin lupailemilla tulevilla levyillä.

– Vilppu Kaverinen

Yhteinen harrastus ystävyyden perustana

Kun sanoin kirjoittavani tähän Itäkynän numeroon omasta ystävyydestäni ja siihen liittyvästä harrastuksesta, ystäväni olettivat automaattisesti, että kirjoitan opiskelukavereistani ja alkoholin nauttimisesta kohtuuttoman usein. Idea oli toki hyvä. Joensuusta löytämäni ystävät ovat minulle todella tärkeitä, ja voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän jutun heistäkin.

Ajatukseni juttuideasta oli kuitenkin toinen. Elämäni pisin ja merkittävin ystävyyssuhde minulla on nimittäin pikkusiskoni Siirin kanssa. Usein olen pohdiskellut, missä määrin sisaruksen voi laskea ystäväksi parhaasta ystävästä puhumattakaan. Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan liene kovin mielekästä, sillä ystävyydenkokemus on mielestäni hyvin yksilöllistä, enkä usko, että se olisi missään mielessä kiinnostavaa luettavaa. Siksi päätinkin pohdiskella sen sijaan sitä, mihin minun ja pikkusiskoni ystävyys perustuu. Ehkä se antaa samalla Itäkynän lukijakunnalle syyn pohdiskella omia ystävyyssuhteitaan.

Opiskelukaveriporukkani ystävyys perustuu taatusti moneen eri asiaan kuten huumoriin, yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin ja rakkaaseen ainejärjestöömme, mutta ennen kaikkea meitä yhdistävä tekijä on mielestäni, mikäpä muukaan, kuin alkoholi. Kuten Gasellien kappaleessa Heimo kerrotaan: ”Ei pitäis kai liikaa alleviivaa // Mut alla viinaa, ystävyyden pikaliimaa”. Siirin ja minun ystävyys ei kuitenkaan (onneksi) vielä tälle perustu. Päätinkin kysyä Siiriltä itseltään, mikä hänen mielestään pitää ystävyyttämme kasassa. Näin hän vastasi:

”Sisaruksina olemme syntyneet saman katon alle ja tehneet melkein kaiken aina yhdessä viime vuosia lukuun ottamatta. Olemme melko samanlaisia ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Tämän vuoksi voimmekin jakaa toisillemme kaiken ja asioita on helppo tehdä yhdessä. Kasvaminen ja erilaiset elämäntilanteet ovat erottaneet meitä, mutta yhteiset harrastukset ja samankaltainen huumorintaju pitävät ystävyyttämme edelleen kasassa.”

Olen Siirin kanssa samaa mieltä ja uskon, että ystävyytemme perustuu erityisesti yhteiselle harrastuksellemme eli musiikille. Asumme eri paikkakunnilla ja meillä molemmilla on omat kaverimme ja elämämme, joten ilman musiikkia yhteydenpitomme rajoittuisi lähinnä meemienvaihtoon.

Musiikkiharrastuksemme alkoi varsinaisesti noin kuusi vuotta sitten, kun päätimme kokeilla soittamista yhdessä. Siirillä oli jo enemmän kokemusta musiikista. Hän lauloi, soitti viulua, pianoa sekä kitaraa. Minä taas osasin soittaa lähinnä peruskomppia rummuilla. Alku oli siis vaivalloinen ja luovutimme useaan otteeseen. Siiri soitti kitaraa ja lauloi. Minä soitin rumpuja. Haave musiikin tekemisestä yhdessä kuitenkin säilyi,  ja kun ensimmäisen kerran saimme Green Dayn yhdeksänminuuttisen Jesus of Suburbian läpi, fiilis oli katossa. Seuraavana kesänä emme juuri muuta tehneetkään kuin raivostuttaneet naapureitamme jatkuvalla kitaran ja rumpujen hakkaamisella isämme autotallissa. Kuvittelimme tietenkin olevamme helkkarin hyviä, vaikka todellisuudessa tuotimme vain helvetinmoisen melusaasteen naapurustoomme. Siitä asti yhdessä soittaminen, ajoittainen biisien kirjoittaminen ja samantyylisen musiikin kuunteleminen on jatkunut, eikä loppua näy.

Kunnollista bändiä emme ole vielä koskaan saaneet kasaan. Olemme esiintyneet muutamien eri ihmisten kanssa ja bändien nimet ovat vaihdelleet (myötähäpeävaroitus!) metalcore-emo-pop-punk -hömpötyksen kuninkaasta Endless Fallista aina suomalaisen räkäpunkin hulvattomimpaan edustajaan Koiranoksennukseen. Joskus taas olemme vain olleet Siiri ja Kappe. Vaikka suuret suunnitelmat ovat yleensä jääneet suunnitelman tasolle, on musiikin tekeminen ollut aina yhtä hauskaa.

Ystävyys ilman erimielisyyksiä ja ajoittaisia riitoja ei kuitenkaan olisi tosiystävyyttä. Sisaruksina tappelimme tietysti koko lapsuutemme ties mistä asioista ja niin varmaan edelleenkin. Toisaalta riidan aiheet syntyvät nykyään yleensä yhteisestä harrastuksesta. Monet yhtyeethän hajoavat ”musiikillisiin erimielisyyksiin”. Täytyy siis toivoa, että nämä riidat ovat jatkossakin ratkaistavissa. Olisi harvinaisen surullista, jos ystävyys loppuisi musiikillisiin erimielisyyksiin.

Tällä hetkellä yhdessä musisointimme on melko vähäistä, koska suurin osa ajastani kuluu Joensuussa. Soittaminen on myös rajoittunut sähkösoittimista akustisten kitaroiden rämpyttämiseen, cajonin hakkaamiseen ja viulun rääkkäykseen. Siitä huolimatta melkein päivittäin keskustelemme kappaleista, joita voisimme soittaa, pohdimme mahdollisia keikkoja ja bändiprojekteja tai haaveilemme omien biisien äänittämisestä. Yhteinen harrastus pitää siis edelleen ystävyyttämme kasassa.

Teksti: Kasper Kärkkäinen

Kuva: Arik Shraga

Ystävyyden soittolista

Ystävyyden ihanuutta on syytä juhlistaa säännöllisesti, ja hyviin bileisiin tarvitaan tietenkin soittolista. Tähän juttuun on koottu täkyläisten ehdotukset parhaiksi ystävyysbiiseiksi. Kokoa näistä kappaleista oma ystävyyssoittolistasi tai poimi päältä parhaat ehdotukset.

Phil Collins – Look Through My Eyes

Tämä biisi kertoo sellaisesta turvallisesta ystävyydestä, jossa ollaan toisen tukena ja toisen apuna kaikissa tilanteissa. Kappale on elokuvasta Brother Bear, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Anni Hacklin

Queen – Friends Will Be Friends

Tämä on minun ystävyysbiisini, koska se muistuttaa siitä, että vaikka asiat muuttuvat elämässä, ystävät ovat onneksi pysyvämpiä.

Janika Utriainen

Nordtrash – Mies ulos sinusta

Monelle Mulanista tutun I'll Make a Man out of You -kappaleen unohtumattomin suomiversio. Juoksukaljatkin mainitaan! Tätä väkevää ja tarttuvaa biisiä voi laulaa myös tyttöporukan kesken suurella hartaudella, ja omistankin kappaleen ihanille superleideilleni. Biisi löytyy ainoastaan YouTubesta kyseisellä nimellä. Kappale on julkaistu Nordtrashin kanavalla, ja sen laulaa Devastus.

Karoliina Kapanen

Gasellit – Heimo

Tämä kappale kuvaa mielestäni hyvin ystävyyden perimmäistä olemusta, joka on tiivistetty hyvin ensimmäisen säkeistön kahteen viimeiseen säkeeseen: “Ei se vaadi verivaloja, jengimerkkei, kerhotaloja / vaan pienii eleitä, hiljaa mutistuja sanoja.”

Kasper Kärkkäinen

Wicked – For Good

Opiskeluaikana ei ehdi näkemään eri paikkakunnilla asuvia ystäviä niin usein kuin haluaisi. Tämä alun perin Kristin Chenowethin ja Idina Menzelin esittämä kappale Wicked-musikaalista on kaunis muistutus siitä, että myös ne kaukana asuvat ystävät ovat tärkeitä – vaikkei heitä ehtisikään nähdä kovin usein. Kaikki ystäväni ovat tuoneet jotain hyvää elämääni.

Hanna Hänninen

Daisy x Daisy – Towa no Kizuna

Mukaansatempaava ja eloisa kappale on myös sanoituksensa puolesta täydellinen tunnari ystävyydelle.

Siiri Rantanen

Robin – Ystäville

Tämä on realistinen kuvaus nuoresta ystävyydestä.

Roosa-Maria Ilvonen

Teksti: Hanna Hänninen