SALA-ASSASIINIT

Sala-assassiinit

Syksy alkoi samalla kaavalla kuin edellisinäkin vuosina: Täkyn hallituksen kokouksessa pohdittiin, pitäisikö sala-assassiinit herättää henkiin monen vuoden tauon jälkeen. Kerta ei ollut tosiaankaan ensimmäinen, mutta matka ideasta toteutukseen oli osoittautunut vaikeaksi. Peliin kuuluvat elämännauhat kerkesivät seikkailla koskemattomina muutamankin nykyään jo entisen hallituslaisen kotona ennenkuin ne päätyivät takaisin Täkyn huoneelle. Aina kun sala-assassiineja yritettiin järjestää, törmättiin samaan ongelmaan: kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitkä olivat pelin säännöt tai mitä pelissä oli edes tarkoitus tehdä.

Tänä syksynä tapahtuma- ja liikuntavastaavamme Kasper otti urheana sala-assassiinien järjestämisen tehtävän vastaan. Allekirjoittanut kaiveli oman vuosien takaisen fuksiryhmänsä kätköistä viimeisimpien järjestettyjen sala-assassiinien tapahtuman, ja sieltä ne löytyivät: iänaikaisiin, pyhiin pergamenttikääröihin jo verrattavat sala-assassiinien säännöt.

Pelit laitettiin tulille lokakuun ensimmäisenä päivänä, ja assassiineja saapui paikalle kiitettävä määrä, jos nyt murhaajien paljoudesta voi näin positiivista sanavalintaa käyttää. Sääkin suosi sen verran, mikä lokakuussa on mahdollista: niskaamme ei satanut vettä, loskaa eikä edes lunta. Paikalle ilmestyi jopa muutama mystinen, vain salaperäisissä kuiskailuissa aiemmin esiintynyt tarunhohtoinen sankari. Toisin sanoen läsnä oli jopa kaksi henkilöä, jotka olivat osallistuneet sala-assassiineille aiemminkin. Näiden konkareiden vinkkien avulla sovimme yhteiset pelisäännöt. Sääntöjen pohjustus aloitettiin hyvin vaatimattomasti kertomalla, ettei kellään tosiaankaan ole mitään hajua siitä, kuinka säännöt oikeasti menevät. Päätettiin pelata testikierros siten, että pelinvetäjän Kasperin laskettua viiteentoista jokaisen tuli olla poistunut aloitusalueelta.

Tässä välissä tiivistyksenä sala-assassiinien idea lukijalle, joka ei ollut mukana syksyn ensimmäisissä murhamittelöissä. Peliä pelataan illalla, kun on pimeää. Jokaisella pelaajalla on käsivarressaan valkoinen elämännauha, jota toiset pelaajat koittavat varastaa. Jos nauhasi irtoaa, kuolet ja joudut pois pelistä (tai vaihtoehtoisessa versiossa vaihdat joukkueesta toiseen).

Ja niin oli aika aloittaa murhaaminen. Tai sitten ei. Itse lähdin heti lähtölaskennan alkaessa juoksemaan päättömässä paniikissa samaan suuntaan muutaman muun assassiinin kanssa. Tämä yhteinen pakokauhu aiheutti välittömän bondauksen tunteen keskuuteemme ainakin minun puoleltani, joten yritin melko huonolla menestyksellä tehdä sopimuksia yhteisestä murhaamattomuudesta välillemme. Vaikka elossapitolupausta ei solmittukaan, kynnys tappaa toisiamme tuntui olevan korkea itse kullakin, joten päädyimme kiertämään Agoran ympäri kauniissa jonossa. Sitten, koko rakennuksen kierrettyämme, alkoi tapahtua. Nurkan takaa löytyi monta mustiin pukeutunutta hahmoa odottamassa kaltaisiamme viattomia ohikulkijoita, joita murhata. Tällaisessa tilanteessa on monta mahdollista taktiikkaa, kuten esimerkiksi perääntyminen, piiloutuminen tai kiertäminen. Henkilökohtaisesti päätin olla miettimättä ollenkaan omaa strategiaani ja juoksin täysillä hämäriä hahmoja kohti huutaen ”ÄLKÄÄ MURHATKO MINUA”. Jostain tuntemattomasta syystä nämä kylmäveriset tappajat eivät uskoneet huutojani, vaan elämännauhani napattiin ja jouduin vetäytymään ruumishuoneelle.

Viimeisen murhan tapahduttua kävimme rakentavaa keskustelua säännöistä, ja päädyimme vaihtamaan pelitapaa yksilösuorituksesta joukkuelajiin. Muodostimme kaksi joukkuetta ja jakaannuimme eri puolille Agoraa. Peli käynnistyi, ja taktiikat hiottiin nopeasti kuntoon joukkueen kesken ennen sarjamurhauksen aloittamista. Ruumiita tuli enemmän ja vähemmän, ja voittajajoukkueen selvittyä selvää oli myös se, että pelaajaporukkamme piti joukkuemurhailuista enemmän kuin yksin assassiinina toimimisesta. Pelasimme siis saman tien toisen kierroksen joukkueittain, ja tällä kertaa strategiat oli hiottu äärimmilleen. Peliin kuului kaikkea väijytyksistä ja houkutuslintujen käytöstä aina seinää vasten saartamiseen. Koen asiakseni mainita olleeni molemmilla kerroilla voittajajoukkueen puolella. Tuntuu hyvältä(?) tietää, että mikäli joskus joudun tilanteeseen, jossa minut on kidnapattu ja pakotetaan osaksi salamurhaajien jengiä, on minulla mahdollisuus selvitä kokemuksesta hengissä.

Lopulta syksy alkoi näyttää merkkejään taivaalta tippuvan veden muodossa, joten päätimme lopettaa pelailut siihen. Muutama meistä jatkoi vielä iltaansa tuttuun ja turvalliseen Vispiläkauppaan, jossa totesin äärimmäisen kehun illan pelisessioista: ”oli paljon vähemmän perseestä kuin ajattelin”. Näiden sanojen myötä voin todellakin suositella kaikkia osallistumaan sala-assassiineille, mikäli säät ja aikataulut mahdollistavat uuden murhatuokion syksyn aikana.

Teksti: Roosa-Maria Ilvonen
Kuva: Kasper Kärkkäinen