NOVELLI: KANNATINTOLPPIEN VARASSA

KANNATINTOLPPIEN VARASSA

Vesi helmeili laiturin vanhojen ja sileäksi muovautuneiden puisten kannatintolppien ympärillä kirkkaana ja kauniina kuin talviyön ensimmäinen tähdenlento. Se väreili kevyesti, kuin aaltojen ja tyyneyden täydellisessä välimaastossa. Rannalta kantautui sen mukana irtautuneita kaislanlehtiä, joilla olisi saattanut kuljettaa pieniä hyönteisiä vedenpinnalle kohoutuvalta kiveltä seuraavalle. Veden väreetkin olisivat olleet tähän puuhaan täydellisiä, sillä suurempien laineiden voima olisi hukuttanut pikkuruiset matkaajat meren syövereihin.

Kaislikon takaa saattoi nähdä siluetteja satamassa odottavista laivoista. Niiden mastot köysineen näyttivät kuin kietoutuvan kiinni toisiinsa, pitäen toisiaan kuin vastineitaan hamuilevat sormet, jotka eivät tahtoneet päästää toisiaan lähtemään. Mutta niin kuin syksy seuraa kesää, ennemmin tai myöhemmin myös yksi laivoista lähtee matkalleen uuden tullessa sen tilalle.

Ilmassa tuntui vahva veden ja märän puun tuoksu, jossa oli havaittavissa myös tuulahduksia savusta, kaloista ja lupauksesta uudesta alusta. Aurinko pilkahteli kevyiden pilvien välistä, jotka olivat valkeaakin valkeampia ja niin kovin kevyitä. Tuulenvireet innostivat kaislanvarsia kanssaan kevyeen tanssiin, jota liplattava vesi ja kauempaa kantautuvat laivojen äänet säestivät.

Hän makasi kaiken tämän seesteisyyden keskellä vatsallaan laiturin päässä, katselemassa meriveden ja kannatintolppien välistä kanssakäymistä. Hän painoi poskensa vasten laiturin kevyesti tervan tuoksuista pintaa ja laski kätensä reunan ylitse, kohti syvyyksiä. Hän ylsi pintaan ja sai sormenpäihinsä hennon tunteen alati kylmenevästä loppukesän vedestä.

Pieni parvi lokkeja laskeutui rantaviivaan vähän matkan päähän laiturista etsiskelemään ruokaa kaislojen reunamilta. Hän seurasi niiden töksähtelevää kävelyä ja jatkuvaa ympärilleen pälyilyä. Hetken päästä ne lähtivät takaisin lentoon, luultavasti etsimään toista paikkaa ruoanetsintää varten. Niiden terävät huudot kuuluivat vielä kauan niiden jo mentyä.

Varovasti hän nousi makuulta ja istuutui laiturin päähän, jalat vettä kohden. Hän katseli heilahtelevien jalkojensa kuvajaista vedestä, kuinka hänen varpaidensa kynnet maalailivat ratoja ja reittejä meren iloksi, ja hengitti syvään raitista meri-ilmaa. Kasvoja reunustavat vehnänvaaleat hiussuortuvat kutittelivat hänen poskipäitään tuulen tarttuessa niihin. Kaukana harmaansinisessä horisontissa erottui suuri rahtilaiva, jonka sumutorvet kantautuivat rantaan vettä pitkin kuulostaen kaipaavalta ja alakuloiselta. Hän pohti sitä, kuinka rotat juoksentelevat ruumaan lastattujen konttien välissä etsien tietään takaisin kotiin ja turvaan, ja kuinka miehistö jahtaa niitä yömyöhään luudanvarsien ja myrkkysuihkeiden kanssa. Kuinka jossakin nurkassa nyhjöttää yksinäinen salamatkustaja peläten samankaltaista kohtaloa, jos joku hänet epäonnekseen havaitsee matkan aikana. Toivoen parasta ja peläten henkensä edestä pahinta.

Hiljalleen alkavan illan viileys alkoi tunkeutua hänen puseronsa poimuihin ja sai hänen käsiensä ihon nousemaan paikoitellen kananlihalle. Varpaiden päät tuntuivat turtuneen kevyesti meriveden syleilystä, ja ensin niitä ravistellen hän nosti jalkansa takaisin laiturin laudoille. Iho varpaissa oli jo kurttuuntunut veden ansiosta, ja jalkojaan lämmitelläkseen hän hieroi niitä hetken aikaa kämmeniensä lämmössä. Kengät hän oli jättänyt kaislojen reunamille tunteakseen laiturin syisen ja uraisen pinnan jalkapohjiensa alla, voidakseen nauttia satamasta ja kesän viimeisistä hetkistä.

Pilvet olivat harventuneet entisestään ja nyt niistä oli jäljellä lähinnä vain muistoja ja varjoja. Jäljelle jääneisiin pilvenriekaileisiin aleneva aurinko loi taianomaista vaaleanpunaista hehkua. Äänet satamassa hiljenivät hetki hetkeltä merimiesten siirtyessä sisätiloihin sataman reunalla sijaitsevaan asuinrakennukseen ja laivojen päästessä yöksi lepäämään. Tummentunut vesi helmeili edelleen laiturin kannatintolppia vasten, aallokko oli lisääntynyt aiemmasta ja päästi nyt hieman kovempaa liplattelua. Kaislat tanssahtelivat tuulessa kuten hänen hiuksensakin. Hän katseli laskevaa aurinkoa lumoutuneena, hengitti sisään raitista meri-ilmaa ja nousi hitaasti ylös pitäen katseensa edelleen illan viimesäteissä. Hän palasi laiturin alkupäähän, mistä hän löysi kenkänsä samasta paikasta, johon hän oli ne jo aamulla jättänyt. Hän loi viimeisen katsauksen kaisloihin, satamaan ja horisontista vielä kurkistavaan aurinkoon, käänsi niille selkänsä ja lähti takaisin kotiinsa.

Huomenna hän tulisi takaisin ja viettäisi jälleen päivänsä laiturin kannatintolppien varassa.

Novelli: Emilia Saukkonen