torstai 16. marraskuuta 2017

VASTUSTAMATON PETO - NOVELLI

Vastustamaton peto

Lily pyöräili pitkin katuja ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän ajatteli veljeään. Hän havahtui usein kännykkä kädessään valmiina soittamaan tälle, kunnes muisti, että hänen veljensä oli ampunut itsensä, ettei tälle voinut enää soittaa. Hautajaiset olisivat huomenna, ja Lily oli järjestelyistä päävastuussa. Lilyn pieni tytär vilkuili ympärilleen pyörän tarakalle kiinnitetystä istuimestaan.
                          Lily pyöräili vauhdilla kykenemättä huomioimaan ympäristöään mielessä olevan tunnemyrskyn takia. Hän saapui risteykseen ja lähti ylittämään sitä huomaamatta lainkaan autoa ennen kuin se osui lennättäen hänet kivuliaasti pyörän selästä. Pökerryksissä ja valtavan kivun kiduttamana Lily pystyi hädin tuskin kuulemaan onnettomuuden huomanneiden ihmisten hätääntyneitä ääniä. Isku oli tehnyt todella kipeää, mutta yksi ajatus iski kaiken tuskan Lilyn mielestä. Kimberly, hänen tyttärensä! Lily oli aivan tajunnan vievän kipushokin partaalla, mutta ajatus hänen tyttärestään sai hänet keskittymään tarkemmin ympäristöönsä ja lopulta hän huomasi pikkuisen Kimberlyn lojuvan maassa, liikkumattomana. Jäätävä parahdus pääsi Lilyn huulilta ja hän pakotti itsensä liikkumaan kohti tytärtään ja pääsi tämän luokse ennen kuin kukaan sivustakatsojista tai auton kuljettaja sai toettua omasta shokistaan tarpeeksi rientääkseen apuun. Väkijoukkoon lopulta iski kuin sähköisku tarve rynnätä Lilyn viereen ja auttaa häntä, mutta liian myöhään. Lily tiesi, että vaikka hän tunsi käsissään pitelevän pienen tytön pulssin, oli epätodennäköistä, että tämän hyväksi pystyttäisiin tekemään mitään. Tytön vammat näyttivät kauhistuttavilta!
”Miksi, miksi, miksi tämän täytyi tapahtua! Ei nyt, tämä ei saa tapahtua nyt! Kuka tahansa, älkää antako minun menettää tytärtäni!” Lily sopersi heikolla, värisevällä äänellä. Hän hipaisi tiedostamattaan omaa verta vuotavaa, kipeää haavaansa ja otti verisellä kädellään jälleen kiinni tyttärestään. Samalla hän tunsi käden olkapäällään. Hän nosti katsettaan ja muuttui aivan kalpeaksi nähdessään miehen kasvot. Mies nätti aivan hänen veljeltään, mutta samalla paljon paremmalta, uhkaavammalta ja unenomaisemmalta kuin miltä hänen veljensä oli näyttänyt.
”Antaisitko mitä vain, jotta tyttäresi pelastuisi?” mies kysyi hiljaa, Lilyn korvaan kuiskaten. Lily oli varma, että häneen valuva omituinen tunne johtui hänen vieressä seisovasta miehestä eikä onnettomuuden aiheuttamasta shokista. Hän ei pystynyt kuulemaan muuta kuin vieressään seisovan miehen puheen, ei tuntemaan muuta kuin tämän käden olkapäällään eikä näkemään muuta kuin tyttärensä ja tämän omituisen miehen.
”Mitä sinä muka pystyisit tekemään tyttäreni hyväksi?” Lily kysyi.
”Sinulla ei taida olla hajuakaan siitä, mikä minä olen, vaikka sait minut ilmestymään paikalle”, mies naurahti viekkaasti.
”Sinun täytyy uskoa siihen, että pystyn pelastamaan tyttäresi. En kuitenkaan tee sitä ilmaiseksi”, hän lisäsi ja jatkoi omiin ajatuksiinsa vajonneena, ”tuo pieni tyttö, niin suloinen, niin viaton – vielä!”
”Hyvä on. Mitä sinä haluat?” Lily kysyi. Jokainen sekunti vei lähemmäksi hänen tyttärensä kuolemaa ja hänen täytyi tehdä päätöksensä nopeasti.
”Kun tyttäresi täyttää viisitoista, sinun täytyy antaa hänet minulle”, mies sanoi. Lily oli kauhistunut. Miten tämä mies saattoi pyytää jotain sellaista! Kimberly oli hänen elämänsä ainoa valo, ainoa asia, joka hänen elämässään merkitsi vielä jotakin.
”Sinun olisi hyvä tehdä jo päätöksesi. Kohta sinulla ei enää ole tytärtä, jota pelastaa”, mies sanoi. Nämä sanat ajoivat Lilyn epätoivon partaalle. Hänen oli pakko tehdä se. Hän tiesi, ettei pystyisi kestämään tyttärensä menettämistä.
”Hyvä on! Minä suostun! Tee kaikki, mikä on sinun vallassasi pelastaaksesi tyttäreni!”
”Mainiota!” mies hymyili viekasta hymyään ja vei kätensä Kimberlyn ranteelle, johon ilmestyi tähteä muistuttava kuvio. Kimberly avasi räpytellen silmänsä ja liikutteli jäseniään kuin ei olisi vasta äsken ollut vaarassa menettää henkensä äärimmäisen vakavien vammojen takia. Lily katsoi tytärtään epäuskoisen. Mies oli kuin olikin pystynyt pelastamaan tämän! Lily kääntyi kiittääkseen miestä, mutta tämä oli jo poissa.
                          Vuodet vierivät. Lily ei pian enää edes muistanut tarkalleen, miltä kimberlyn pelastaneen miehen kasvot olivat näyttäneet. Kimberly kasvoi silmissä lapsesta teiniksi. Kaikista väittelyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta Kimberly säilytti asemansa Lilyn elämässä tämän arvokkaimpana aarteena, ja Kimberly rakasti äitiään koko sydämestään. Kimberlyn viidestoista syntymäpäivä saapui, ja Lily oli antanut tälle luvan lähteä juhlimaan sitä kaupungille. Kimberly oli päättänyt lähteä kavereidensa kanssa keilaamaan ja sen jälkeen syömään. Kimberly letitti vielä nopeasti tummanruskeiksi värjätyt hiuksensa, laittoi ylleen muodikkaat vaatteet, pakkasi laukkuunsa kaiken tarvittavan ja riensi innoissaan ulos asunnosta tapaamaan ystäviään.
                          Keilahallilla Kimberly sai keilata pitkään rauhassa ystäviensä kanssa. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui, kun viereiselle radalle saapui kaksi poikaa, jotka olivat ehkä muutaman vuoden häntä vanhempia ja kumpikin äärimmäisen viehättäviä. Kimberly yritti saada keskittymisensä palaamaan peliin, mutta ei voinut olla huomaamatta, miten pojista vaaleahiuksisempi vilkuili häntä jatkuvasti.
                          Kimberly lähti hakemaan juotavaa. Pojista se koko aika häneen vilkuillut teki samoin ja he päätyivät juttelemaan keskenään.
”Ei yhtään hullumpaa keilaamista”, poika aloitti keskustelun. Hänen äänensä sointi sai Kimberlyn sekoamaan ajatuksissaan ja pojan läsnäolo tuntui äärimmäisen voimakkaana. Se oli huumaava tunne, jotka Kimberly ei ollut koskaan tuntenut yhtä voimakkaana.
”Kiitos”, Kimberly sai soperrettua.
”Olen Brian”, poika esittäytyi.
”Kimberly”, Kimberly kertoi.
                          Kimberly ei olisi voinut aavistaa, miten vaarallinen Brian oli. Kaikki Brianissa oli niin huumaavaa, unenomaista, virheetöntä. Hetkessä Brian sai Kimberlyn valtaansa ja he tapasivat usein. Pian saapui aika, jolloin Kimberly halusi virallistaa seurustelusuhteen ja viedä Brianin tapaamaan äitiään.
                          Oli kulunut kuukausi Kimberlyn syntymäpäivästä. Lily hämärästi muisti Kimberlyn hengen pelastaneen miehen sanat siitä, että Kimberly viidennestätoista syntymäpäivästään eteenpäin kuuluisi hänelle, mutta koska aikaa oli Kimberlyn syntymäpäivästä kulunut niin kauan, ei hän enää uskonut, että mies ikinä ilmestyisi. Kimberly oli laittanut viestiä koulusta, että toisi iltapäivällä vieraan ja oli pyytänyt äitiä laittamaan välipalaa valmiiksi tarjolle. Lily valmisti voileipiä keittiössä Kimberlyn saapuessa Brianin kanssa, ja Lily oli äärimmäisen yllättynyt nähdessään Kimberlyn tuovan pojan kotiin. Kimberly oli tahallaan pitänyt suhteen salassa äidiltään päästäkseen yllättäämään tämän.
”Äiti, tässä on Brian, minun poikaystäväni”, Kimberly kertoi.
”Mukava tavata”, Brian sanoi ja meni kättelemään Lilyä. He istuutuivat syömään voileipiä ja juttelemaan, kunnes Kimberlyn täytyi poistua vessaan.
”Sinä et ole muuttunut juuri lainkaan näitten vuosien aikana, Lily”, Brian sanoi ja sai Lilyn hämmentymään.
”Et varmasti tunnista minua tässä muodossa”, Brian naurahti, huone muuttui kuin kaikki väri siitä olisi kadonnut. Brian ikään kuin sulautui mustaan utuun ja ainoa asia hänessä, johon Lily pystyi keskittymään, olivat hänen erikoiset, kultaisina kiiluvat silmänsä. Demoninen voima, joka tästä olennosta huokui, sai Lilyn jäätymään paikoilleen sydän pelosta täysillä sykkien. Hänen aivonsa antoivat hänelle käskyn juosta, mutta hänen lihaksensa olivat kuin sementtiä. Hän ei saanut itseään liikkeelle. Olento muuttui siksi versioksi Lilyn veljestä, jonka Lily oli tavannut onnettomuudessa.
”Sinä olet se mies, joka pelasti Kimberlyn”, Lily sai lopulta sanottua hädin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Niin minä olen, ja kuten sanoin, haluan Kimberlyn itselleni. On sinun aikasi kuitata velkasi. Brian ei muuten ollut mikään tekaistu nimi. Voit kutsua minua sillä”, Brian sanoi.
”Sinä olet demoni”, Lily sopersi. Hänen aivonsa kulkivat hitaalla kaikesta hämmennyksestä ja shokista, jonka Brian oli aiheuttanut.
”Etkö sinä todellakaan kaikkien näitten vuosien aikana tajunnut sitä?” Brian nauroi, ”Te ihmiset osaatte olla sokeita!”
                          Äkkiä Brian kääntyi ympäri ja huomasi Kimberlyn palanneen. Kimberly katsoi tätä ihmeissään.
”Minne Brian meni?” hän kysyi ja selvästi odotti, että hänen äitinsä esittelisi tämän uuden vieraan hänelle. Lilyn ilmeessä oli kuitenkin outoa pelkoa ja paniikkia ja Kimberly mietti, pitäisikö hänen vain hitaasti poistua paikalta.
”Hän varmaan meni ulos, minä menen etsimään häntä”, Kimberly sanoi toivoen, että pystyisi pakenemaan sitä uhkaavaa ja pelottavaa ilmapiiriä, joka leijui keittiössä.
”On parempi, ettet sinä mene minnekään”, Brian sanoi pelottava häijy hymy huulillaan. Kimberly kääntyi lähteäkseen juoksuun. Tämä mies oli liian pelottava, liian uhkaava. Kimberly ei kuitenkaan ehtinyt kauas ennen kuin Brian hyökkäsi hänen kimppuunsa ja vangitsi hänet seinää vasten.
”Sinun on turha etsiä Briania”, Brian sanoi, ”Sinä kuulut minulle, ja minä todella tykkään leikkiä saaliillani.” Brian kumartui edemmäs suudellakseen Kimberlyä. Tämän näkeminen toi Lilyyn eloa. Hän pomppasi pystyyn ja lähti raivokkaaseen hyökkäykseen puolustaakseen viatonta tytärtään, mutta ihmisestä ei ole vastusta demonille. Yhdellä simppelillä potkulla Brian lennätti Lilyn seinää vasten niin kovaa, että Lily menetti tajuntansa.
”Sinun ei pidä olla huolissasi, pieni lemmikkini”, Brian kuiskasi Kiberlyn korvaan, ”Ole kiltti tyttö, niin et joudu kärsimään tarpeettomasti.” Brian otti Kimberlyn kainaloonsa ja ohjasi hänet ulos talosta.
                          Lily tuli tajuihinsa varsin pitkän ajan kuluttua. Hän katsoi ympärilleen ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Kimberly oli poissa! Hänelle ei oltu suotu mahdollisuutta sisäistää sitä, että hän menettäisi tyttärensä, ei annettu mahdollisuutta suojella tätä saati mahdollisuutta sanoa hyvästejä ja selittää. Nuoren tytön elämä oli pilalla, tämän sielu tuhon oma ja vain sen takia, että hän oli pelännyt menetystä.
                          Brian raahasi Kimberlyn kaukaisen, syrjäisen mökin ovesta sisään. Matkalla sinne keskustelu oli ollut mahdotonta, sillä Kimberly oli lähes hysteerinen. Mökissä Kimberly sai kuitenkin sen verran rohkeutta kerättyä, että avasi suunsa.
”Mitä sinä haluat minusta?” Kimberly sanoi.
”Sinun sielusi”, Brian vastasi, ”Äitisi antoi minulle oikeuden siihen monia vuosia sitten, kun pelastin sinut kuolemasta kolarissa.”
”Mitä sinä oikein puhut?” Kimberly parahti.
”Sinä huomaat kyllä, että minä en ole ihminen vaan demoni, ja sielujen tuhoaminen on se, mitä minä teen. Sinulla on ranteessasi tuo tähteä muistuttava kuvio. Se on merkki siitä, että sinun sielusi on myyty minulle”, Brian selitti hymyillen.
”Äiti ei ikinä tekisi sellaista!” Kimberly sanoi.
”Hän oli juuri menettänyt veljensä, kun jouduitte onnettomuuteen. Häntä ei ollut järin vaikea suostutella tekemään sopimusta”, Brian sanoi.
”Joten nyt aiot vain ottaa minun sieluni niinkö?” Kimberly sanoi.
”En suinkaan. Mitä hauskaa siinä olisi kaikkien näitten vuosien jälkeen? Ensin saat todella oppia, mitä sielun myyminen demonille todella tarkoittaa. Olet minun pieni sätkynukkeni, kunnes kyllästyn sinuun. Ja sen jälkeen minä otan sinun sielusi”, Brian sanoi.

                          Eikä Kimberly todellakaan päässyt helpolla. Vuosia Brian piti häntä vankinaan kohdellen tätä kurjasti. Kimberlyä ei kukaan olisi sen jälkeen voinut tunnistaa. Se aika, jolloin Brian oli esittänyt nuorta ja seurustellut Kimberlyn kanssa oli tehnyt Kimberlystä riippuvaisen hänestä. Välillä Brian pysyi poissa Kimberlyn luota useita päiviä vain aiheuttaakseen tälle fyysistä tuskaa, minkä hänen läheisyytensä puute Kimberlyssä aiheutti. Kimberly oli voimaton, täysin Brianin armoilla. Hän täytti kaikki Brianin sairaimmatkin toiveet tai kesti tämän mielivaltaisimmat rangaistukset ja pelkäsi koko sydämensä pohjasta sitä päivää, jolloin Brian kyllästyisi häneen ja veisi hänen sielunsa. 

Siiri Rantanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti