Osmafest opettaa

Synkän ja pimeän talven jälkeen koitti jälleen kerran kevät, vaikka se mahdottomalta tuntuikin (ja osittain tuntuu edelleen täällä Pohjois-Karjalassa). Täkyläiset lähtivät suuntaamaan kohti Helsingin Osmaa juoninnat juonittuina ja festarimeininkiin virittäytyneinä. Osa porukasta lähti matkaan jo aamujunalla, ja loput tulivat perässä puolenpäivän aikaan lähtevällä junalla. Junassa festaritunnelmaan virityttiin ompelemalla haalarimerkkejä ja harjoittelemalla lauluspektaakkelia ravintolavaunun yläkerrassa kunnollisten kansalaisten paheksuvien katseiden alla ja erilaisia alkoholipitoisia juomia nauttien.

Helsinki oli kaupunkina sinihaalariselle lande-täkylle aivan jäätävä kulttuurishokki. Ensinnäkin, kaduilla ei ollut polviin asti loskaa. Oikeastaan loskaa ei ollut missään, eikä luntakaan juuri näkynyt. Aurinko paistoi ja sää muistutti huomattavan paljon viime syksyn Osman säätä. Kuivilla teillä oli hyvä kävellä majapaikkaan ja sieltä illanviettoon, jonne löytäminen olikin sitten kulttuurishokki numero kaksi: Helsingissä joutuu oikeasti käyttämään silmiään ja aivojaan, jos mielii päästä sisään johonkin. Kävelimme illanviettopaikan ohi suurin piirtein kaksi ja puoli kertaa, mutta lopulta onnistuimme bongaamaan oikean oven ja Todellinen Osma saattoi alkaa.

Illanvietto sujui mukavasti uusien ja vanhojen tuttujen kohdatessa ja vaihtaessa kuulumisia. Tarkoitus oli tietenkin, ainakin itselläni, nautiskella samalla joitakin siemauksia alkoholipitoisia nesteitä, ja moni vaikuttikin onnistuvan tässä tavoitteessa huikaisevan hyvin. Itselläni tämä siemailu kostautui, enkä ehtinyt juoda juuri mitään, mutta toisaalta heräsin seuraavana aamuna sitäkin reippaampana uuteen, aurinkoisen lämpimään päivään.

Herättyämme suhteellisen ajoissa lauantaiaamuna totesimme, että Helsinki on päättänyt sittenkin toivottaa meidät tervetulleeksi tavalla, joka on meille kaikille tuttu kotikaupungistamme. Koko turnaus tuntui vain yhdeltä hyvin pitkältä ja talviselta Suvantosillalta, joka täytyi ylittää päästäkseen jonkinlaisista taivahan porteista läpi – tai vaihtoehtoisesti syömään johonkin lämpimään. Totesimme kuitenkin yhdessä (kovaan ääneen tuulen ja sateen läpi huutaen), että meininki on hurjan yhteisöllistä, kun kaikki ovat samassa, äärimmäisen huonokuntoisessa veneessä, jossa ainoat äyskäröintivälineet ovat omat kädet. Aina löytyi joku, jolle valittaa mahdollisesta tulevasta keuhkokuumeesta, ja mikäpä sen mukavampaa. Kekseliäinä täkyläisinä me myös tietenkin lämmitimme itseämme näillä jo aikaisemmin mainituilla, mahdollisesti alkoholipitoisilla nesteillä.

Turnauksen rastit olivat siis aikamoinen koettelemus, mutta lopulta läpimärät täkyläiset pääsivät sitsipaikalle (ja matkalla tuli vastaan Salkkareiden Sebastian!) Paikka oli viihtyisä ja tilava, ja sitsit hyvin samalla tavalla toimivat kuin syksynkin Osma-sitsit: valtava väenpaljous ei aiheuttanut älytöntä möykkäämistä ja meno oli muutenkin sopivan rentoa ja railakasta. Viime Osmassa itseltäni oman hitauteni takia väliin jäänyt jallupullon kierrätys vessassa osui tällä kertaa kohdalleni, ja nyt olenkin sitten kokenut kaiken, eikä enää tarvitse Osmata.

Vitsi vitsi, enhän minä osmaamista lopettaisi. Osma on loputon ystävyyden ja yhteisöllisyyden kuilu, johon pudottuaan ei ole enää paluuta. Putoamalla sinne jo näin fuksivuotenani varmistan, että kuilu on mahdollisimman syvä, ja että sieltä on yhtä hankala päästä pois kuin sitsien jatkopaikkaan oli päästä sisään.

Osmaamisiin!

Teksti: Pinja Kuntola