Yhteinen harrastus ystävyyden perustana

Kun sanoin kirjoittavani tähän Itäkynän numeroon omasta ystävyydestäni ja siihen liittyvästä harrastuksesta, ystäväni olettivat automaattisesti, että kirjoitan opiskelukavereistani ja alkoholin nauttimisesta kohtuuttoman usein. Idea oli toki hyvä. Joensuusta löytämäni ystävät ovat minulle todella tärkeitä, ja voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän jutun heistäkin.

Ajatukseni juttuideasta oli kuitenkin toinen. Elämäni pisin ja merkittävin ystävyyssuhde minulla on nimittäin pikkusiskoni Siirin kanssa. Usein olen pohdiskellut, missä määrin sisaruksen voi laskea ystäväksi parhaasta ystävästä puhumattakaan. Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan liene kovin mielekästä, sillä ystävyydenkokemus on mielestäni hyvin yksilöllistä, enkä usko, että se olisi missään mielessä kiinnostavaa luettavaa. Siksi päätinkin pohdiskella sen sijaan sitä, mihin minun ja pikkusiskoni ystävyys perustuu. Ehkä se antaa samalla Itäkynän lukijakunnalle syyn pohdiskella omia ystävyyssuhteitaan.

Opiskelukaveriporukkani ystävyys perustuu taatusti moneen eri asiaan kuten huumoriin, yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin ja rakkaaseen ainejärjestöömme, mutta ennen kaikkea meitä yhdistävä tekijä on mielestäni, mikäpä muukaan, kuin alkoholi. Kuten Gasellien kappaleessa Heimo kerrotaan: ”Ei pitäis kai liikaa alleviivaa // Mut alla viinaa, ystävyyden pikaliimaa”. Siirin ja minun ystävyys ei kuitenkaan (onneksi) vielä tälle perustu. Päätinkin kysyä Siiriltä itseltään, mikä hänen mielestään pitää ystävyyttämme kasassa. Näin hän vastasi:

”Sisaruksina olemme syntyneet saman katon alle ja tehneet melkein kaiken aina yhdessä viime vuosia lukuun ottamatta. Olemme melko samanlaisia ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Tämän vuoksi voimmekin jakaa toisillemme kaiken ja asioita on helppo tehdä yhdessä. Kasvaminen ja erilaiset elämäntilanteet ovat erottaneet meitä, mutta yhteiset harrastukset ja samankaltainen huumorintaju pitävät ystävyyttämme edelleen kasassa.”

Olen Siirin kanssa samaa mieltä ja uskon, että ystävyytemme perustuu erityisesti yhteiselle harrastuksellemme eli musiikille. Asumme eri paikkakunnilla ja meillä molemmilla on omat kaverimme ja elämämme, joten ilman musiikkia yhteydenpitomme rajoittuisi lähinnä meemienvaihtoon.

Musiikkiharrastuksemme alkoi varsinaisesti noin kuusi vuotta sitten, kun päätimme kokeilla soittamista yhdessä. Siirillä oli jo enemmän kokemusta musiikista. Hän lauloi, soitti viulua, pianoa sekä kitaraa. Minä taas osasin soittaa lähinnä peruskomppia rummuilla. Alku oli siis vaivalloinen ja luovutimme useaan otteeseen. Siiri soitti kitaraa ja lauloi. Minä soitin rumpuja. Haave musiikin tekemisestä yhdessä kuitenkin säilyi,  ja kun ensimmäisen kerran saimme Green Dayn yhdeksänminuuttisen Jesus of Suburbian läpi, fiilis oli katossa. Seuraavana kesänä emme juuri muuta tehneetkään kuin raivostuttaneet naapureitamme jatkuvalla kitaran ja rumpujen hakkaamisella isämme autotallissa. Kuvittelimme tietenkin olevamme helkkarin hyviä, vaikka todellisuudessa tuotimme vain helvetinmoisen melusaasteen naapurustoomme. Siitä asti yhdessä soittaminen, ajoittainen biisien kirjoittaminen ja samantyylisen musiikin kuunteleminen on jatkunut, eikä loppua näy.

Kunnollista bändiä emme ole vielä koskaan saaneet kasaan. Olemme esiintyneet muutamien eri ihmisten kanssa ja bändien nimet ovat vaihdelleet (myötähäpeävaroitus!) metalcore-emo-pop-punk -hömpötyksen kuninkaasta Endless Fallista aina suomalaisen räkäpunkin hulvattomimpaan edustajaan Koiranoksennukseen. Joskus taas olemme vain olleet Siiri ja Kappe. Vaikka suuret suunnitelmat ovat yleensä jääneet suunnitelman tasolle, on musiikin tekeminen ollut aina yhtä hauskaa.

Ystävyys ilman erimielisyyksiä ja ajoittaisia riitoja ei kuitenkaan olisi tosiystävyyttä. Sisaruksina tappelimme tietysti koko lapsuutemme ties mistä asioista ja niin varmaan edelleenkin. Toisaalta riidan aiheet syntyvät nykyään yleensä yhteisestä harrastuksesta. Monet yhtyeethän hajoavat ”musiikillisiin erimielisyyksiin”. Täytyy siis toivoa, että nämä riidat ovat jatkossakin ratkaistavissa. Olisi harvinaisen surullista, jos ystävyys loppuisi musiikillisiin erimielisyyksiin.

Tällä hetkellä yhdessä musisointimme on melko vähäistä, koska suurin osa ajastani kuluu Joensuussa. Soittaminen on myös rajoittunut sähkösoittimista akustisten kitaroiden rämpyttämiseen, cajonin hakkaamiseen ja viulun rääkkäykseen. Siitä huolimatta melkein päivittäin keskustelemme kappaleista, joita voisimme soittaa, pohdimme mahdollisia keikkoja ja bändiprojekteja tai haaveilemme omien biisien äänittämisestä. Yhteinen harrastus pitää siis edelleen ystävyyttämme kasassa.

Teksti: Kasper Kärkkäinen

Kuva: Arik Shraga