keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Runoja ystävyydestä

Perhonen 

Niin kauan minä odotin,
 ja odotin yhä pidempään;
sosiaalisena perhosena liitelin
minä ihmisporukasta toisen luokse.
Harvoin tajusin kuuluvani minnekään,
olin ystävä sen mukaan,
miten siivet minua lennättää.

Vain harvoin perhosena pärjää
liidellen, kaarrellen
etsien olematonta päämäärää.
Ei osaa sanoa
koko sydämestään, rehellisesti
"Tässä minun on hyvä olla!"
Pettymysten ja arkuuden haaviin jää.

Miten kuuluu valita ystävänsä?
Niin hankala on sanoa
ketkä voi päästää lähellensä.
Vaan vielä hankalampi on löytää niitä,
jotka elämäänsä perhosen haluaa.
Se kun on niin erikoinen, omituinen,
hankala, ei uskollinen.

Ei perhonen kenenkään sydämeen jää
menee miten lystää.
Jos seurasta löytää,
 se tilapäisenä nähdään.
Perhonen kaipaa ystävää,
joka nappaa siivistään,
paikalleen viimein pysäyttää.

Kateutta 

Miten toivon,
että voisin olla sinä!
Että saisin tyylitajusi
ja ympärilläsi pyörivät kaverit.

Miten osaat olla noin
luonteva keskustelija?
Miten saat
toiset nauramaan kanssasi?

Lauluäänesi,
senkin minä tahtoisin.
Energiasi myös tarvitsen.
Sen, jolla saat paljon aikaiseksi.

Mutta samalla ajattelen,
onko kateuteen syytä?
Haluanko todella saappaisiisi?
Olla sinä?

Olisitko ehkä sinäkin joskus
jostain
kateellinen minulle?

Mielialan muutoksia

Tiedän, että saan sinut nauramaan.

Onhan niin käynyt ennenkin.

Katseesi niin apea
ja selvästi jokin mieltäsi painaa.

Mutta on mukava huomata,
miten surumielisyys kaikkoaa,
kun huomiosi minulle annat.

Sinä hymyilet, sinä naurat
ja hitaasti kaikkoavat harmaat pilvet,
hetkeksi unohtuu maailma ulkona.

Anna minun tehdä se uudelleen.
Anna minun helpottaa
arkipäiviesi tuskia.

Runot: Siiri Rantanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti