Muutama sananen elokuvista

TEKSTI JA KUVA ANNI HACKLIN

”Onks siulla jotain harrastuksii?”

Uuteen ihmiseen tutustuessa tätä udellaan perustietojen lisäksi usein vain utelemisen vuoksi tai täyttämään kiusallista hiljaisuutta, mutta monesti kysymykseen liittyy kiinnostus siitä, että onkohan tuolla toisella samanlaisia kiinnostuksenkohteita kuin minulla. Toisestahan voi saada vaikka lenkkikaverin tai bändiseuraa. Tai ehkä sillä on koira ja meidän koirat voivat olla kavereita.

Usein moiseen kysymykseen tuleekin seliteltyä, että harrastan musiikkihommia ja joogaa. Tulee tavallaan kerrottua ne tekemiset, jotka kuulostavat oikeilta harrastuksilta ja tuovat lisäarvoa vapaa-ajalleni. Kun viereen tupsahtaa tyyppi, joka piirtää tai maalaa, alkaa oma elokuvien katselu yhtäkkiä kuulostaa sohvineen ja sipseineen joltain muulta kuin harrastukselta. Mieluummin siis totean, että soitan poikkihuilua.

Juurikin tuo elokuvien katsominen tulee yleensä esille ylimääräisenä puuhailuna, joka kerrotaan vapaa-ajan tyhjiä hetkiä täyttävänä tekemisenä. Aiheesta saa myös helposti jotain puhuttavaa, koska kyllähän kaikki katsovat elokuvia. Edes joskus. Oman elämänsä elokuvaharrastajat aloittavat usein mielellään pidempiä keskusteluja aiheesta, mutta koko yritys voi kuolla saman tien toisen sanoessa, että katsoi viime viikolla elokuvan, josta ei kuitenkaan muista mitään. Tai kertoo viime vuonna käyneensä elokuvateatterissa katsomassa La La Landin ja sitä ennen vuonna 2009 Avatarin.

Me oman elämämme elokuvaharrastajat lähestymme jokainen elokuvia tavallamme. Minulle elokuvien harrastaminen tarkoittaa sitä, että tutustun mielelläni tuleviin elokuviin ja selvitän, mistä elokuvassa on kyse, kuka sen ohjaa, kuka siihen säveltää ja ketä siinä näyttelee. Se tarkoittaa sitä, että käytän viimeiset roposet elokuvateatteriin, koska siellä pyörii vuosia odottamani elokuva ja haluan kokea sen nimenomaan teatteriympäristössä. Se tarkoittaa sitä, että teattereiden uusin tekniikka jännittää. Ja sitä, että elokuvat analysoidaan pilkkua viilaten viimeiseen hituseen asti niin, että omat aivot voisivat syttyä spontaanisti tuleen.

Tämä tarve ylianalysoida elokuvia ei ole tietenkään kaikkien mieleen. Monille elokuvat ovat viihteen muoto, jota on mukava kuluttaa ajattelematta sitä sen enempää. Minun mielestäni elokuva taas menee hukkaan, jos sitä ei analysoi. Ja tarkoitan nyt nimenomaan muunkin kuin näyttelijöiden ulkonäön tai vastanäyttelijöiden kemian analysointia. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset kohtaukset on rakennettu erilaisten kuvakulmien ja muiden asettelujen avulla. Tarkoitan elokuvan musiikin ja äänimaailman analysointia suhteessa kohtauksiin ja elokuvan aiheeseen. Tarkoitan juonen kulun ja kiinnostavuuden analysointia ja sitä, kun elokuvasta löytää epäsuoria vihjeitä ja erilaisia taktisia keinoja, joilla viitataan johonkin muualle. Tarkoitan hahmojen analysointia monista näkökulmista, kuinka he kehittyvät ja millä keinoin.

Kävin hiljattain elokuvateatterissa katsomassa elokuvan First Man. Elämänkerralliset draamaelokuvat eivät useinkaan ole ensimmäinen valintani, mutta avaruuteen sijoittuvat elokuvat vetävät minua yleisesti puoleensa. First Man -elokuvassa kuvataankin Neil Armstrongin matka ensimmäisenä miehenä kuuhun, joten avaruuden voi olettaa olevan elokuvassa jossain osassa.

"Avaruusaiheinen elokuva" tuonee monelle ensimmäisenä mieleen Star Warsit, Alienit ja Guardians of the Galaxyt. Itse pitäisin näitä kuitenkin hyvinä scifipohjaisina toimintapläjäyksinä ja itse puhuessani "avaruusaiheisista elokuvista" tarkoitan enemmänkin Interstellarin ja Gravityn kaltaisia scififiilistelyjä, joissa avaruudella on muutakin merkitystä kuin olemalla se paikka, jossa satutaan sinkoilemaan tällä kertaa.

Näissä molemmissa ”avaruusaiheisissa elokuvissa” pidetään huolta siitä, että avaruutta ja sen loppumattomuutta kuvataan monin keinoin. Molempien elokuvien äänimaailma kuvastaa syvyyttä ja tuntematonta ja esimerkiksi Interstellarin teemakappaleesta tulee mieleen se tilanne, kun tuijotat avaruuteen, etkä voi ymmärtää sen kokoa. Gravityssä taas esitetään avaruuden suuruutta ja tyhjyyttä erittäin matalilla äänillä ja tuodaan monessakin kohtaa katsojalle tunne siitä, että on vaikea saada henkeä.

First Man keskittyy edetessään nimenomaan siihen, kuinka historian aikana näiden tiettyjen ihmisten pyrkimys on ollut päästä kuuhun. Elokuvassa kuvataan paljon sen aikaista arkea jopa hieman retrolla kuvanlaadulla ja esitetään maltillisesti näyteltynä oikeita historian tapahtumia. Kuitenkin poiketen näistä muista "avaruusaiheisista elokuvista" on First Manissa keskitetty kuvaamaan ihmisen avaruuden rinnalla korostuvan pienuuden sijasta tilannetta itse ohjaamon sisällä. Elokuvassa kuvataan paljon hahmojen kasvoja ja ohjaamon muita tilanteita jopa hieman liian läheltä ja painotetaan äänimaailman suhteen hahmojen hengitystä, erilaisia natinoita ja muita metallin rasituksessa päästämiä ääniä. Näin katsojalle saadaan aikaan tuo samainen ahdistuksen tunne, joka äärettömän avaruuden suoralla kuvaamisella myös kehitetään.

Monissa "avaruusaiheisissa elokuvissa" musiikit ovatkin hyvin leveitä ja tummia painottamaan avaruuden loputtomuutta ja tämän vastapainona on usein jotain melodista ja lähes mahtipontista kuvaamaan elämän ihmeellisyyttä. Esimerkiksi elokuvissa Avatar ja Prometheus avaruutta ja sieltä löytynyttä elämää kuvataan hyvin perinteisesti yhdistämällä tuota syvyyttä ja mahtipontisuutta, tummuutta ja kirkkaita ääniä, ja vain vokaaleita laulava naiskuoro painottaa ihmetyksen tunnetta. Elokuvassa Arrival taas päähenkilön ensikontaktia maapallon ulkopuolisten olentojen kanssa kuvataan todella matalilla, narisevilla ja viipyilevillä äänillä, jotka yhdistettynä itse kohtauksen taitavaan asetteluun tekevät tunnelmasta jopa uhkaavan.

First Man-elokuvassa jännityksen laantuessa ja avaruuden muuttuessa hetkellisesti uhkan sijaan ihmeelliseksi tuntemattomaksi, on musiikeiksi valikoitunut näistä kaikista esimerkeistä poiketen hyvin melodinen, hieman melankolinen harpulla esitetty kappale. Kyseisestä kappaleesta voi tulla jopa mieleen La La Landin tunnetuin biisi City of Stars. Sitten päästäänkin pohtimaan, että onko First Manin kappalevalinta tehty tietoisesti, vai johtuuko se vain siitä, että säveltäjä on tehnyt molemmat yllämainitut elokuvat ja käyttänyt samoja teemoja molemmissa.

No mutta joka tapauksessa. Olit sitten se elokuvan katsoja, joka kiinnittää huomiota vain Ryan Goslingin ulkonäköön, tai se katsoja, joka pitää elokuvan jälkeen liian pitkiä monologeja, tai se raukka, joka joutuu noita monologeja kuuntelemaan, suosittelen joskus elokuvien ylianalysointia. Sen avulla elokuvakokemukseen tulee aivan uusia sfäärejä ja kun näitä sfäärejä on edes kerran löytänyt, voi tehdä valintoja oman katselutyylin jatkon suhteen. Ylianalysointi kun voi olla joko paras tai pahin harrastus.