Harrastus joka pyyhkäisi jalat alta

TEKSTI SIIRI RANTANEN KUVAT KATJA JAVANAINEN, SIIRI RANTANEN

Oletko koskaan saanut päähäsi kokeilla jotain täysin uutta? Astua elämän osa-alueelle, josta sinulla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista kokemusta? Minä päätin tehdä niin. Kun muutin Joensuuhun, päätin, että nyt kun kerran asun opiskelijakaupungissa, jolla on vaikka mitä tarjottavaa, voisin aivan hyvin aloittaa uuden harrastuksen. Pyöriessäni yliopistolla ja pohdiskellessani, mikä tämä uusi harrastus voisi olla, alkoivat silmäni kerta toisensa jälkeen hakeutua ilmoitustaulujen kamppailu- ja itsepuolustuslajien julisteisiin. Yksi niistä erityisesti kiinnitti minun huomioni. Bujinkan budo taijutsu shinden dojo oli sanalitania, joka sai minut ajattelemaan: ”Tuopa on erikoinen. Ei varmaankaan mikään parhaiten tunnettuja lajeja.” Aloin ottaa lajista hieman enemmän selvää ja se vaikutti olevan kaikkea sitä, mitä olisin voinut itsepuolustuslajilta toivoa: ei kilpailuja, monipuolisesti niin itsepuolustus- kuin asetekniikoitakin ja juuret japanilaisessa samuraiperinteessä. Syksyllä 2017 sitten otin hypyn tuntemattomaan ja astuin ensimmäistä kertaa elämässäni tatamille.

En muista kovinkaan usein olleeni niin hermostunut, kuin mitä olin kävellessäni ensimmäiselle peruskurssin kerralle. Perhoset kiersivät täyttä vauhtia vatsassani, enkä päässyt irti ajatuksesta, että tulen varmasti tekemään itsestäni täyden pellen kaikkien uusien ihmisten edessä. Eihän minulla ollut mitään tietoa itsepuolustuksesta, ja urheilutaustanikin rajoittui vuoteen hip hopin tanssimista ja muutamaan vuoteen zumbaa. Uskoin siis, että jos minut laitettaisiin tekemään lihaskuntoa tai muita fyysisesti rankkoja suorituksia, tulisin kuolemaan tatamille. Siitä huolimatta, että tiesin omaavani kaikki ainekset täydelliseen epäonnistumiseen ja nöyryytykseen, päätin kuitenkin tehdä sen. Minä aloittaisin tämän lajin harrastamisen, enkä luovuttaisi helpolla. Tässä kohtaa oinaan jääräpäisyys osoittautui hyödylliseksi. Vaikka alku luonnollisesti ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, harjoituksista selviydyin kuitenkin kerta toisensa jälkeen ja poistuin aina treeneistä janoten lisää ja ajatellen, että ensi kerralla suoriudun vielä paremmin.

Oinaan jääräpäisyyden lisäksi minut sai Bujinkan pariin jäämään myös meidän treeniporukka. Jo heti tavatessani ensimmäisen heistä käytävässä, minuun alkoi hiipiä tunne, että nämä olisivat todennäköisesti ihmisiä, joiden seurassa viihtyisin. Ja tämä tunne vain vahvistui treenikertojen myötä. Ehkä suurin tekijä siinä on, että minä yleensä rakennan itselleni valtavia suorituspaineita, mikä välillä on auttanut minua eteenpäin ja välillä taas toiminut esteenä. Tässä lajissa suorituspaineet minulla toimivat pikemminkin esteenä, sillä niitten aiheuttama stressi saa minut joko ylisuorittamaan tai hutiloimaan, mitkä kumpikaan eivät ole hyviä asioita tekniikoiden toimivuuden kannalta. Ihmiset, joiden kanssa treenaan, saavat minut onneksi tuntemaan, että on okei tehdä harjoitteita ja tekniikoita omien kykyjensä ja taitojensa ehdoilla, enkä siis koe enää aivan yhtä suurta tarvetta asettaa rimaa korkeammalle kuin mitä todennäköisesti pystyn ylittämään. He ovat kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä minun suhteeni, mistä haluankin antaa heille ison kiitoksen.

On niissä tekniikoissa ja itse lajissakin oma lumonsa. Tanssitaustani ehkä paljastaakin sen verran, että kehon käyttö kiehtoo minua. Budo taijutsu viittaakin kehon taiteeseen, ja olen huomannut, että sitä tämä laji omalla tavallaan onkin. Minusta on mielenkiintoista kuunnella, kun joku selittää, mikä idea eri tekniikoiden taustalla on, mikä meidän kehon käytössä on se juttu, joka saa nämä välillä hyvin erikoisenkin oloiset liikesarjat todella toimimaan. On hauskaa oppia myös lukemaan vastustajan kehoa ja oppia reagoimaan vastustajan käyttäytymisen vaatimalla tavalla. Bujinkan on lajina valtavan monipuolinen, ja se näkyy myös siinä, miten kokonaisvaltaisesti omaa kehoaan tulee osata käyttää. Nopeus, reaktiokyky, räjähtävän voiman käyttö, kevyet kontrollit ja vastustajan kehon liike-energian käyttö, akrobaattiset taidot sekä oman kehon liikeratojen ja voimantuoton hallinta muun muassa ovat tärkeitä tekijöitä tässä lajissa. Itselle tuottaa paljon mielihyvää huomata, miten pienin mutta varmoin askelin kehittyy eri osa-alueella. Ennen Bujinkanin aloittamista en olisi esimerkiksi ikinä uskonut, että voisin ikinä oppia kärrynpyörän tai että minua voi yhä viskellä ja heitellä melkein yhtä huoletta kuin aikanaan eskarin patjiksessa. En minä kyllä edelleenkään kärrynpyörää osaa, mutta en sentään enää laskeudu pyrstölleni lähes joka yrittämällä, ja tiedän, että kunhan sitä itsekseni treenailen lisää, se lähtee vielä sujumaan. Olen kuullut, miten laji on vaikuttanut ryhtiini ja yleiseen olemukseeni, ja olen myös itse hieman huomannut sitä. Bujinkan on yksi niistä lajeista, jotka juuri kehollisuuden kautta ujuttautuvat osaksi arkea.

Entä sitten se ehdottomasti paras puoli tässä lajissa? Sanoisin monipuolisuus. Jokaiselle löytyy varmasti jokin osa-alue, johon herää kiinnostus. Itselle ne ovat miekkatekniikat ja heitot. Asetekniikoissa ylipäätään on jotain, mikä kiehtoo minua, vaikka en osaa nimetä, mikä se jokin on. Ne toki ovat teknisesti välillä turhauttavankin haastavia, mutta se tekee ahaa -kokemukset sekä onnistuneet suoritukset sitäkin paremman tuntuisiksi. Aseista taas miekka on noussut suosikiksi, koska miekka nyt on miekka. Se on ikoninen ase, jonka kunnollinen käyttäminen aika lailla vaatii sen, että tietää, mitä on tekemässä. Heittoja olen tähän mennessä ehtinyt harjoitella varsin vähä, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni, miten hieno tunne on saada sellainen onnistumaan itseään isommalle henkilölle, ja miten erikoinen tunne on se, kun toinen viskaa sinut itsensä yli tatamin pintaan.

Olen harrastanut Bujinkania kohta puolitoista vuotta, ja minun täytyy sanoa, että minulla riittää yhä innostusta ja kiinnostusta lajia kohtaan. Mieli ei tee lopettaa tai vaihtaa toiseen lajiin, vaan jatkaa eteenpäin tällä polulla ja ottaa vastaan kaikki se, mitä sillä on vielä minulle tarjota.