perjantai 30. marraskuuta 2018

Talossa

TEKSTI SIIRI RANTANEN

Anna alkoi hiljalleen heräillä syvästä unesta. Hänen oli äärimmäisen mukava olla peiton alla lämpimässä, joten hän vain piti silmiään visusti kiinni ja käänsi kylkeä nauttien mukavuuden tunteesta. Samassa hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän ponkaisi istumaan sydän tykyttäen. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa, että hän olisi mennyt nukkumaan. Hän oli lähtenyt metsään ottamaan valokuvia. Se oli viimeinen asia, jonka hän muisti. Hänen ei kuuluisi olla nukkumassa…
                     
Anna katseli ympärilleen. Hän ei tunnistanut tätä paikkaa. Hän makasi valkoisissa lakanoissa valkoisella vuoteella, joka ei ollut hänen. Kirkas lamppu valaisi häntä ympäröivää huonetta, joka oli sotkuinen. Vaatteita, jotka eivät edustaneet Annalle tyypillistä tyyliä, lojui pitkin lattiaa. Valkoiseksi maalattu meikkipöytä oli täydellisessä epäjärjestyksessä ja huoneen ainoa tuoli oli kumossa lattialla. Annan sydän jyskytti edelleen. Missä hän oli? Hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti hänen sykkeensä alkoi kuitenkin rauhoittua. Talosta ei tuntunut kuuluvan ääniä, ei pienintäkään merkkiä, että talossa olisi hänen lisäkseen joku muu. Anna nousi ylös ja suuntasi huoneen ikkunalle. Hän kiskaisi verhot sivuun, mutta ei nähnyt ulkona muuta kuin mustaa. Oliko muka vielä yö? Anna ajatteli, että ikkunan näkymässä oli jotain outoa. Edes yö ei olisi voinut olla noin pikimusta. Peläten, että talossa kuitenkin olisi joku, joka oli vain nukkumassa, Anna kulki hiljaa kokovartalopeilille. Hän nappasi varovasti sitä peittävän kankaan sivuun ja katsoi itseään uskomatta silmiään. Hän oli jo heti alkuun pistänyt merkille, että hänellä oli yllään yöpuku, jollaista hän ei olisi vapaaehtoisesti pukenut ylleen. Ulkopuolinen olisi kuvannut Annan näyttävän houkuttelevan nätille se yllään, mutta Anna halusi vain saada sen mahdollisimman pian pois yltään. Hän yritti etsiä omia vaatteitaan makuuhuoneen sotkun keskeltä, mutta ei onnistunut löytämään niitä. Huokaisten hän avasi vaatekaapin ja yritti valita sieltä edes jotenkin siedettävän asukokonaisuuden.
                     
Anna lähti hiipimään ulos makuuhuoneestaan. Käytävä oli pimeä, mutta makuuhuoneesta loistava valo kantoi kuitenkin sen verran, että Anna onnistui huomaamaan rappuset. Hän oli siis yläkerrassa. Varovasti eteenpäin hiipien Anna laskeutui rappusia ja rukoili, ettei talon oikea omistaja huomaisi häntä. Alakerrassa Anna huomasi toisessa huoneessa loistavan valon. Se valaisi siistin eteisen. Anna pelkäsi tosissaan. Valaistusta huoneesta ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä, eikä mikään myöskään osoittanut minkäänlaista liikettä, joten Anna rohkaisi mielensä ja hiipi eteiseen ja pyrähti sitten juosten ulko-ovelle vain ja ainoastaan huomatakseen, että se ei auennut. Hän ei millään saanut sitä auki. Kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut häntä. Talo oli aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin. Anna lähti varovasti toiseen huoneeseen poispäin valosta. Huone osoittautui keittiöksi. Anna totutteli hetken hämärään, sillä valaistun huoneen valo hädin tuskin riitti karkottamaan kaiken verhoavaa pimeyttä, joka muuten tuntui vallitsevalta tilalta. Annan onnistui jotenkuten erottaa ikkunan. Hän meni sen luokse ja kokeili, saisiko sen auki. Ikkuna pysyi aivan yhtä itsepäisesti kiinni kuin ulko-ovikin. Anna etsi jotain, millä saattaisi saada ikkunan rikki. Mutta ikkuna ei suostunut edes rikkoutumaan. Anna pelkäsi tällä kertaa kiinnittäneensä jonkun huomion, mutta talo oli edelleen yhtä hiljainen kuin aikaisemminkin. Paniikki alkoi vallata tilaa. Anna juoksi jälleen ulko-ovelle ja yritti vielä saada sen auki, mutta se oli turhaa. Anna tajusi, ettei hänellä ollut mitään keinoa päästä pois tästä talosta. Hän oli siellä vankina. Kyyneleet alkoivat virrata Annan poskilla ja hän lysähti selkä ovea vasten istumaan. Epätoivo, epävarmuus ja pelko eivät antaneet millekään muulle tilaa.
                     
Anna ei tiennyt, kuinka kauan oikein istui siinä ovea vasten. Se ainakin tuntui ikuisuudelta. Hän ei ollut halunnut tai pelolta pystynyt liikkumaan. Hän ei tiennyt, missä oli tai kuka hänet tähän paikkaan oli tuonut. Hän vain istui ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Hän taisi jopa nukahtaa muutaman kerran. Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli istunut siinä useampia päiviä, Anna olisi uskonut sen. Lopulta Annaan alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että mikään ei muuttuisi. Kukaan ei olisi tulossa alakertaan. Häneen alkoi hiipiä tunne, että hän saattaisi olla talossa yksin. Tärisevin jaloin Anna nousi viimein ylös ja päätti ottaa asiasta selvää. Varovasti hän hiipi valaistulle huoneelle ja huomasi, että se tosiaan oli tyhjä. Pölyisessä olohuoneessa ei ollut ketään. Anna lähti yläkertaan, ja huomasi, että makuuhuoneen lisäksi siellä oli kirjastohuone – sekin pölyinen ja hiljainen kuin siellä ei olisi pitkään aikaan käynyt ketään. Vielä yhden oven takaa löytyi vanhat rappuset vintille. Anna oli kuin olikin yksin.
                     
Aika kului hitaasti. Anna yritti vielä monen monta kertaa löytää keinon päästä pois talosta, mutta mikään ei onnistunut. Hyväksyttyään sen, ettei hän pääsisi pois talosta, Anna ei tiennyt, mitä tehdä. Pitkään hän vain oli tekemättä yhtään mitään. Usein hän vain istui eteisessä, sillä se tuntui ainoalta oikeasti siistiltä ja miellyttävältä paikalta koko talossa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Anna kuitenkin päätti alkaa myös tehdä jotain. Jos hän kerran oli jumissa tässä talossa, hän voisi aivan yhtä hyvin alkaa tehdä siitä edes hieman kotoisamman. Se olikin piste, jossa kaikki alkoi muuttua oudoksi.
                     
Anna ei ollut aluksi kiinnittänyt huomiota talon yksityiskohtiin, mutta aloittaessaan talon siivoamisen, hän alkoi huomata, että talossa oli jotain hyvin omituista. Ensinnäkin olohuoneen kuvakehykset. Niissä olevat kuvat olivat kuvia hänelle läheisistä ihmisistä. Seiniä koristavat taideteokset puolestaan kuvastivat hänelle tärkeitä paikkoja. Eteisessä puolestaan oli liitutaulu, ja liitutaululla puolestaan luki teksti, jonka hänen perheensä oli kirjoittanut korttiin, jonka he olivat antaneet hänelle yhdessä lahjakameran kanssa. ”Maailma on kaunis, ja sinä jos joku osaat todistaa sen!” Aluksi tämän tyyppiset viittaukset hänen elämäänsä pelästyttivät Annan, mutta hän tottui niihin hitaasti. Ajan kuluessa Anna melkein pelkäsi menettävänsä järkensä, mutta kun vielä sitäkin pidempi aika kului, alkoi Anna uskoa, ettei sillä ollut niin väliä. Kukaan ei selvästikään ollut kiinnostunut siitä, että hän oli jumissa tässä talossa. Anna uskoi, että jos joku olisi ollut, tämä olisi jo tullut katsomaan häntä. Aikaa oli kulunut jo niin paljon. Anna antoi siis itselleen luvan olla välittämättä siitä, miten outo tämä talo oli, ja antoi itselleen luvan myös uskoa, että se oli lumottu. Hän sentään oli saanut siitä itselleen kelpaavia todisteita.
                     
Ensinnäkin oli se kerta, kun hän oli viimein päättänyt ryhtyä siivoamaan kirjastoa. Anna ainakin uskoi, että oli siinä vaiheessa ollut jo viikkoja jumissa talossa. Siinä vaiheessa häntä ei enää hätkähdyttänyt, että kirjaston valokuva-albumit olivat täynnä kuvia hänen elämästään. Anna katseli niitä kuvia ja antoi muistojen virrata. Osa kuvista oli hyvinkin selkeitä ja toivat Annalle mieleen ne ajat, jolloin hän oli ollut sairaalloisen masentunut. Anna selaili kuvia, jotka olivat hänen elämästään hänen päästyään masennuksen yli, mutta nekään eivät kuvastaneet hänen olleen onnellinen.
”Milloin minä viimeksi todella olin onnellinen?” Anna sanoi ääneen, ja silloin eräs valokuva-albumi putosi lattialle. Anna nosti sen käsiinsä ja avasi sen. Valokuva-albumi itse asiassa antoi vastauksen hänen kysymykseensä. Se kuvasti aikaa, jolloin hän oli todella ollut onnellinen. Toisekseen oli eteisen liitutaulu. Sen teksti muuttui aina välillä, mikä oli aluksi pelästyttänyt Annan, mutta ajan myötä hän oli tottunut siihen. Ja entä sitten ikkunat? Oli jotenkin luonnotonta, että mikään ei saanut niitä särkymään, saati että missään vaiheessa taloa ympäröivä mustuus ei kaikonnut. Ikkunoista näkyi aina sama pikimusta näkymä. Anna onnistui myös löytämään kellarin, jonka ruokavarasto oli valtava.
                     
Anna olisi voinut vannoa olleensa jumissa talossa kuukausia (Hän viihtyi nykyään parhaiten kirjastossa oman elämänsä parissa), kunnes hän viimein otti urakakseen siivota vintin. Se olikin urakoista suurin ja vei Annalta hirveästi aikaa. Kun hän viimein sai viimeisen tavaran siellä paikalleen, hän koki ensimmäistä kertaa uupumusta. Se uupumus oli erilaisempaa, kuin mitä hän oli missään vaiheessa sitä ennen kokenut. Uupumuksen kanssa vyöryi hänen ylitseen heikotus, ja hän lyyhistyi lattialle tiedottomana
                     
Jälleen kerran Anna heräsi sängyssä, joka ei ollut hänen. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin tiesi, missä oli. Sairaalan vuoteen vieressä hänen äitinsä istui tuolissa väsyneen näköisenä. Hänen silmiinsä ilmestyi loiste hänen huomatessaan Annan olevan hereillä.

”Mitä oikein tapahtui?” Anna sanoi heikolla äänellä.
”Olit ottamassa kuvia lähimetsässä, kun sinulle sattui onnettomuus. Jostain syystä sinä putosit kallion reunalta ja löit pääsi”, Annan äiti selitti.

Anna ymmärsi silloin. Koko juttu talosta oli ollut vain unta. Kamalaa unta. Mutta samalla se ei ollut. Anna tuntui kuin muuttuneensa. Talo oli pakottanut hänet läpikäymään hänen elämänsä ja kohtamaan oman itsensä, ja Annasta tuntui kuin samalla kun hän oli siivonnut talon, hän oli saanut itsestään otteen. Oli kuin kaikki olisi hyvässä järjestyksessä ja hän olisi ihmisenä muuttunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti