VARJOT

Varjot minun huoneessani. Ne puhuvat minulle. Kukaan muu perheessäni ei pysty kuulemaan niitä, mutta en ole siitä yllättynyt. Miksi ne haluaisivat puhua perheenjäsenilleni? Miksi he haluaisivat antaa itsensä ilmi perheelleni, kun he ovat huoneessani yksin minua varten?

Yhdestä varjosta kaikki alkoi. Se säikäytti minut kuoliaaksi. Kehtasi herättää minut keskellä yötä painajaisestani ja hetken luulin yhä nukkuvani, kunnes tajusin olevani täysin hereillä, omassa huoneessani ääniä kuullen. Miten kylmä hänen äänensä onkaan! Ja yöstä toiseen sama puhe.

"Luovuta! Anna meille mahdollisuus! Me haluamme sinut ja vain sinut! Kuuntele meitä, vastaa kutsuumme!"

Nyt heitä on neljä pitämässä minua hereillä yöt, sillä hereillä minun on pysyttävä. Unet ovat kamalimpia. On kuin he pääsisivät mieleni sisään. Unissa he eivät enää ole seinällä liikkuvia tummia varjoja. Unessa he ovat väkeviä olentoja, jotka yhä ovat kuin tummia varjoja, mutta jotka voivat käydä minuun käsiksi, kiduttaa minua kunnes kaikki muuttuu valkoiseksi ja herään vain kuullakseni yhä heidän äänensä kuiskivan korvaani. Vielä olen taistellut heitä vastaan, vielä olen yrittänyt pitää omasta minuudestani kiinni ja yrittänyt sivuuttaa heidän pyyntönsä. Kysyin kerran, mitä he minusta oikein halusivat. 

"Haluamme tehdä sinusta meidän kaltaisemme varjon. Mutta ennen kuin sinusta voi tulla sellainen, on sinun rikottava tuo sinun viattomuutesi. Me emme ole luonteeltamme kilttejä tai lempeitä niin kuin sinä. Me revimme sinut irti inhimillisyytesi rippeistä, jos meidän on pakko, mutta olemme päättäneet, että sinusta tulee yksi meistä", heistä yksi sanoi. 

Yritin kerran pakoon. Yritin hiipiä olohuoneeseen vanhempien mentyä nukkumaan. Käperryin sohvalle ja vedin viltin ylleni. Varjot vain nauroivat. Ne seurasivat minua ja kertoivat, että en pääse heitä pakoon. Yhtä hyvin kuin he yksi toisensa jälkeen ilmestyivät huoneeseeni, he pääsevät sieltä poiskin seuraamaan minua, minne ikinä menisin. 

En muista koskaan itkeneeni niin paljoa. Heikosti nukutut yöt käyvät fyysisille voimilleni ja antaisin mitä vain, että saisin nukuttua kunnolla, edes yhden yön. Muta  mitä minä voisin asian eteen tehdä? Vanhempien kanssa en halua samaan huoneeseen nukkumaan. Ystävän luokse yökylään? Siellä varjot eivät minua häiritsisi, sillä eivät he puhu kuin minulle. Mutta entä sitten kun palaan takaisin? Varjot varmasti odottavat minua kahta innokkaampina raastamaan viimeisetkin mieleni rippeet, jotka olen onnistunut pitämään kasassa. 

Ei kukaan enää tahdo edes tunnistaa minua. Olen muuttunut fyysisesti niin paljon. Tein kerran varjojen kanssa sopimuksen – olin silloin heikko. Yksien yöunien tähden hiivin keittiöön ja hain sakset. Pitkät hiukseni leijailivat lattialle. Uusi tyylini kiinnosti ihmisiä hetken, mutta pian muutuin taas heille seinäruusuksi. Eivät he puhu minulle - enää. Olen sulkeutunut. Niin uupunut ja henkisesti raunio, että tavalliseen keskusteluun osallistuminen ei enää onnistu minulta. Aina välillä joku yrittää ottaa minut keskusteluun mukaan, mutta huomaavat pian, että en ole seurannut keskustelua eikä minusta saa juuri minkäänlaista reaktiota irti. Vanhempani eivät usko varjoihin, he eivät halua kuulla niistä. Miten selvästi kaipaisinkaan heidän apuaan, mutta he ovat päättäneet sulkea silmänsä ja korvansa. Pelkäävät, että joutuvat lähettämään minut hoitoon. Ihan kuin jokin hoito tepsisi. Siitä ei ollut apua sukulaiseni masennukseen, niin rajoitettua ja synkkää elämä hoidossa on. Mitä mahdollisuuksia minulla siis olisi? Varjot seuraisivat minua ja tuhoaisivat jokaisen hetken, jonka olisin yksin. 

Minä en kestä heidän ääntään enää. Pieni naurahdus on kuin piiskan isku minun istuessani yksin. Miksi he eivät voi jättää puheitaan vain yöhön? Miksi heidän täytyy muistuttaa olemassaolostaan myös päivisin? Minä rakastin aikaisemmin auringonvaloa. Nyt päivänpaiste vain muistuttaa minua kaikista niistä varjoista, joita huonekalut ja puut ja muut luovat. Sitä ei ikinä tiedä, mihin niistä minua kiusaavat varjot ovat sulautuneet . 

"Haluatko, että annamme sinulle rauhaa? Haluatko sinä, että me jätämme sinut hetkeksi yksin? Sinun täytyy ensin tehdä meille jotakin. Jos vuodatat vertasi huoneesi ikkunalaudalle, annamme sinulle vuorokauden omaa rauhaa", he sanoivat. 

Yhä taistelen vastaan. En hae keittiöstä veistä viiltääkseni kämmenpohjaani. En lähde yöllä ulos kävelemään vaarallisille kujille. En suostu etsimään vaaroja tai satuttamaan itseäni tai muita, vaikka varjot sitä käskisivät. Olen yhä kiinni siinä, mikä tekee minusta minut. Varjot selvästi turhautuvat. Unet ovat yhä kamalampia ja on hilkulla, etten anna heille periksi. En kuitenkaan anna. Mitä minulle jäisi jäljelle, jos ryhtyisin heidän orjakseen? Olen nyt äärimmäisen raunio, mutta se on parempi kuin muuttua heidän kaltaisekseen. Eikö olekin?

Punaista lasissa työpöydälläni. Lämmin tunne kämmenpohjassani. Yksi hyvin nukuttu yö. En vain tahdo kestää. Pientä sortumista, että fyysisesti jaksaisin. Onko se niin paha? Tietenkin on, mutta mitä muuta voi heikko ihminen tehdä, kun voimat loppuvat. Niin ne tosin loppuvat pian vanhemmillanikin. He selvästi vieläkin yrittävät pitää minua kotona, valehtelevat itselleen, että jotenkin kaikki yht äkkiä katoaa ja heidän rakkaansa on taas sama ihminen kuin kuukausia sitten. Miten turhaa! Mutta niin olisivat kaikki yritykset pelastaa minut. Jos keksisin pienimmänkin keinon päästä varjoista eroon, enkö nostaisi sitä esille?

Tietty voi keksiä keinoja päästä rauhaan. Mutta en tiedä, onko itsensä tappaminen tässä kohtaa enää vaihtoehto. Sieluni kuitenkin sitä kautta nimenomaan päätyisi varjoksi. Ehkä he tempuillaan hakevat juuri sitä. Pysyn siis kiinni tässä elämässä, mutta jotain minun on tehtävä päästäkseni varjoista eroon. 

Nauran hysteeristä naurua. Vastaus on ollut täysin minun nenäni edessä ja silti vasta viimein annettuani pimeille ajatuksille vallan, sen keksin. Miten sopivasti vanhempani ilmoittivatkaan vievänsä lemmikkikissamme eläinlääkärille. Miten sopivasti katsoinkaan silloin tuikkuja varten hankittuja tulitikkuja. Jos varjot halusivat pitää minusta niin kovasti kiinni, he saisivat nähdä, minkä he ovat minusta tehneet. 

Auto kääntyy pihasta. Minä menen keittiöön ja silmäilen vanhoja puurakenteita. Tulen luomat värit ovat kauniita. Ensin huomio kiinnittyy varjoihin seinillä. Tummiin, syviin varjoihin, mutta sitten huomaa, että tuli syö niitä aivan yhtä lailla kuin pienen omakotitalon huonekaluja. Kuulen varjojeni huutavan. Ne ovat kuin ovatkin tainneet jäädä loukkuun. Hymyilen ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kävellessäni eteiseen. En välitä kuumuudesta. Minun on pakko jäädä hysteerisessä tilassa istumaan pienelle pihallemme katsomaan, miten tuli nuolee ikkunoita. Kai tämä laittaa kaikelle pisteen? Kai minä olen jo vapaa? Rukoilen vain, että luomani liekit viimein syövät varjot ja luovat minulle rauhan. 

Teksti: Siiri Rantanen