maanantai 14. joulukuuta 2015

LENNART HELLSING, SVEND OTTO S. – LENTÄVÄ KURPITSA (DEN UNDERBARA PUMPAN, 1975)




Luettavakseni olen erään pikaruokaketjun aterian kylkiäisenä saanut teoksen nimeltä Lentävä kurpitsa. Odotukset ovat suuret: kannessa on lentävä kurpitsa, jonka kyydissä matkaa kaksi karhua. Mahtavaa! Tämä kirja ei voi olla huono. Hei haloo, karhuja lentävässä kurpitsassa!
      
Mutta sitten. Kun pääsin kirjan toiseen virkkeeseen, olin järkytyksen oma. Karhuihin viitataan sanalla ”ne”. Siis mitä helvettiä? Ymmärrän, että eläimiin viitataan yleensä sanalla ”se”, mutta nämä karhut ovat tämän tarinan sydän. Karhuja kuuluisi nimittää tarinassa kuten ihmisiäkin. Kun jatkoin lukemista, yritin työntää järkytykseni sivuun.
     
Tarina on kaiken kaikkiaan suloinen. Isokarhu ja Pikkukarhu löytävät päivällisen seasta siemenen, joka osoittautuu kurpitsan siemeneksi. Kuukaudessa siitä kasvaa jättimäinen kurpitsa – ainakin talon kokoinen. Mutta pian dramatiikka alkaa: kurpitsa kasvaa suuremmaksi kuin karhujen talo. Kekseliäät karhut päättävät muuttaa kurpitsaan asumaan. Tämä saa lukijan mietteliääksi: onko Muumeissa nähtävissä intertekstuaalinen viite tähän tarinaan? Onko Pikku Myy rinnastettavissa karhuihin? Mitä tapahtuu? Lukijan ajatusvirta katkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun karhuja nimitetään taas sanalla ”ne”. Nyt tekee jo mieli heittää kirja seinään. Eikö kirjoittajalla (tai suomentajalla) ole mitään häpyä?
      
Hengitän hetken rauhassa, ja jatkan sitten lukemista. Yritän keskittyä tarinaan. Se on vaikeaa. Päätän keskittää huomioni kirjan kuvitukseen, joka on niin hieno, että olen melkein valmis antamaan anteeksi karhujen nimittelyn. Sanoisin, että tässä teoksessa kuvitus on pääasia.
    
Loppua kohden tarina etenee kuin mikä tahansa satu: viihdyttävää luettavaa. Kurpitsa kasvaa ja kasvaa, ja karhut joutuvat sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Kurpitsassa tulee kylmä, ja karhut päättävät sytyttää tulen. Tämän seurauksena kurpitsa kohoaa taivaalle. Matka jatkuu kohti vieraita maita, ja karhut innostuvat. Lukija on innoissaan karhujen kanssa, mutta lopussa tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Karhut yrittävät hypätä pois tarinasta. Isokarhu toteaa, ettei ilmakarhuja ole olemassa ja että ehkä he molemmat ovat vain satua. Tähän Pikkukarhu vastaa, että ei, kyllä he ovat olemassa. Hän sanoo, että hän ajattelee – eli on siis olemassa. Oloni on ristiriitainen. En tiedä, pidänkö karhujen filosofoinnista.
     
TUOMIO: suloinen tarina ja söpöt kuvat. Mikäli tämän kirjan tahtoo lukea, suosittelen vain kuvien katsomista. Teksti aiheuttaa kaikessa paskuudessaan vain ärsytystä, joka häiritsee tarinan seuraamista. Toki kirjan voi tuunata lukuystävällisemmäksi korjailemalla tekstiä. Ensimmäiseksi muuttaisin kaikki ”ne” sanat muotoon ”he”. Mutta kyllähän tämä kirja esimerkiksi lapselle on hyvä joululahja: pienimmät eivät osaa lukea. Ne, jotka osaavat lukea, eivät tajua, että teksti on paskaa. Arvosanaksi annan anteliaat 3/5. Tämä vain siksi, että arvostan teoksen kaunista kuvitusta. Ilman kuvitusta löisin tuleen.

Teksti ja kuvat: Meri Kinnunen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti