Olipa kerran synkkä ja myrskyinen yö, kun erään herrasmiehen kuulokkeista kuului taas vaihteeksi ikivanhaa melankoliamusiikkia suoraan pimeältä keskiajalta eli jostain 1990-luvulta. Samainen herra oli myös pohtinut pitkään ja hartaasti, kuinka pitkälle voi venyttää velvollisuuksiaan ja kuinka kumarassa voi ihminen istua, ennen kuin niskat venähtävät lopullisesti. Lopulta vastaus ensimmäiseen oli, että ei loputtomiin ja toinen kysymys jäi yhä avoimeksi. Yön pikkutunteina heräsi samalla ajatus siitä, kuinka pian on yksi vuosi vietetty lisää pohtien näitä samoja kysymyksiä. Kyseinen vuosi oli kuitenkin astetta parempi verrattuna moniin muihin vuosiin, vaikka tässäkin oli omat ongelmansa. Kuten se, että liput Rammsteinin keikalle menivät alta aikayksikön ja kahvi maksaa varmaan sata euroa.
Ajan aika ikävänä ongelmana on sen vakioisuus. Sitä on hankala nopeuttaa, vielä hankalampi hidastaa sekä se on valitettavan yksisuuntainen. Sitä harvoin ajattelee, mutta aina välillä se muistuttaa itsestään. Tälle melankoliamusiikin ystävälle kävi nimittäin juuri niin. Eräänä valoisana ja aurinkoisena päivänä kalenteri muistutti tulevasta ajanjakson ja vuoden vaihtumisesta ja samalla jo valmiiksi loppuunajetun ihmiskehon vanhentumisesta. Normaalisti tämä ei olisi tuntunut sen kummallisemmalta kuin yleensäkään, mutta jostain syystä nyt siinä oli jotain erilaista. Jotain kitkerää ja jotain kumman hämärää. Ehkä asiaan vaikutti se, että kirjoituksen herra oli elänyt pian yksi neljäsosaa todennäköisestä elämästään, jos nyt huomioon ei oteta mitään mahdollisia virtuaalitodellisuuksia, Gilgamesh-projekteja tai muita epätoivoisia elämän jatkoaikoja.
Nopeimmat asiantuntijat ehtivät jo diagnosoida päähenkilölle ikäkriisin. Hän ei kuitenkaan sitä suoriltaan hyväksynyt. Kriisi oli aivan liian vakavamielinen käsite. Kyseessä oli enemmänkin jonkinlainen määräaikainen uudelleenarviointi. Reilusti vanhemmat taas tulivat heti sanomaan, ettei tuo vielä mitään ja nuoremmat eivät ymmärtäneet sitä vähääkään. Tunne oli siitä huolimatta mitä kummallisin. Asiat, jotka oli jo monta vuotta hyväksynyt ja joihin oli jo tottunut, muuttuivat hatarapohjaisiksi. Tahdonko tosiaan juoda sitä samaa punaviiniä loppuelämäni vai pitäisikö kokeilla muutakin? Jatkanko istumista samalla koneella vai pitäisikö ostaa uusin Playstation? Vai olisiko parasta myydä vaan kaikki rojut pois ensimmäiselle tarjoajalle Torissa?
Ilmaantuneet dilemmat eivät kuitenkaan onneksi olleet mitään “mitä tässä iässä pitäisi olla” -ongelmia, koska sellaisten murehtiminen olisi ollut puhdasta aikaihmisen ajanhukkaa. Ongelmat olivat enemmän haluamiskysymyksiä. Jostain kumman syystä loppuelämän loppuajat pikkuruisessa pimeässä yksiössä ei näyttäytynyt enää yhtä haluttavalta. Aikaisemmin ei olisi mitään parempaa voinut keksiäkään.
-Pirtein terveisin Itäkynän päätoimittaja Mikko Heikkonen, joka melkein toivoisi koulun ravintoloihin upseerikokelaita huutamaan ihmisten korvaan, jotta linjastoon saisi vähän vauhtia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti