Hän.
Sädekaihtimet
olivat auki. Auringon valo häikäisi nukkuvan henkilön. Sängystä
nousemisen halua ei ollut. Huone oli utuinen. Tavarat olivat
järjestäytyneet kaoottisesti ympäriinsä. Mikään ei ollut
paikoillaan. Hän ei jaksanut.
Elämä
ei ollut täällä niin kuin toisaalla – unien sumuisissa
maisemissa. Yritys karata tätä maailmaa – oli turha. Herätä
uudestaan ja uudestaan, yrittämällä olla heräämättä. Se oli
väistämätöntä. Hän ei tahtonut.
Oli
noustava. Päälle puettiin kuluneet ja likaiset bokserit. Oli myös
koko kuukauden läpi käytetyt farkut. Löytyi vielä t-paita sekä
huppari. Pukemisen jälkeen poistuttiin. Hänen oli lähdettävä.
Käveltiin
ihmisten ympäröimänä. Matka jatkui suuren rakennuksen edustalle.
Rakennuksen sisään astuttiin. Oltiin ympäriinsä säntäävien
ihmisten keskellä. Matka jatkui katse kohti maata. Asettauduttiin
tuoliin odottamaan. Hän ei ymmärtänyt.
Ihmiset
kuuluivat kaukaisena surinana korvissa. Oli kuitenkin jaksettava. Hän
ei välittänyt.
Poistuttiin
ulkotiloihin. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuttiin sinne
mistä oli lähdettykin. Palattiin kaaoksen valtaamaan –
täyttämättömään – huoneeseen. Vasta päällä olleet vaatteet
pääsivät kaaoksen hallittaviksi, kun sängyn valloitti tämä
keho, jonka omistaja sai vihdoinkin haluamansa. Hän palasi.
Päivät
kuluivat. Mikään ei muuttunut – tai muuttui. Tämä riivattu
sielu ei enää halunnut jatkaa. Oli tehtävä jotain. Hänen halusi.
Keskusteltiin
ihmisten kanssa. Saatiin tarvittava lääkitsemään vaivaa. Aineita
nautittiin. Hän vapautui.
Metempsykoosi
Nukuin.
Etsin
unessani uutta.
Saadakseni
kokea uudestaan.
Kipua
ja tyydytystä.
Uidakseni
jälleen muiden sielujen kanssa
loputtomassa
elämännielussa.
Teksti: Miska Tanskanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti