RUNOJA TÄKYLÄISTEN PÖYTÄLAATIKOISTA, OSA II

Juna

Me istuttiin junassa,

se oli pikajuna

Me istuttiin junassa,

siellä oli vaan me kaksi

Me istuttiin junassa,

eikä aika liikkunut mihinkään

Me istuttiin junassa,

ja sä katsoit mua silmiin

Me istuttiin junassa,

ja sä nousit kyydistä

Mä istun junassa,

ja toivon,

että aika kulkis taaksepäin

ー Johanna Sacklén

minä odotan sinua täällä

kunnes yöstä humisevat pakkaspilvet

pois ja aamuyön kuu kääntää katseensa,

eikä mikään odotus

aiemmin ole painanut

niin kuin nyt

nyt sammutan tähtiä yksi kerrallaan

puhallan ne nukkumaan valovuosien

päähän, ne pitävät siellä toisistaan huolen

kun huomaavat olevansa

yhtä väsyneitä yhtä uupuneita yhtä

halajaisin kanssasi olla

vaan painava jäinen peitto

minut uneen usvaiseen uuvuttaa

ja keinuttaa kaikkeuden kauneus

 

minä odotan sinua täällä

kunnes taivaasta on tuleva kotini

ja ikuisuudesta iätön keveys

 

ー Mustikkauris

Coldplay-paita.

Katse.

Hymy.

Viaton moikkaus.

Kyyti kotiin. 

Pääsykokeet. 

Hengaillaan.

Onni.

Jutellaan. Aamuun asti. Joka päivä.

Sisällä roihuaa.

Roihuaako senkin sisällä?

Tavataan. Nauretaan.

Onni.

Muu maailma häviää.

Suudelma.

Yhteinen matka. 

Kumppanuus. Yhteiset arvot. 

Rakkaus.

Onni. 

Onnellisuus.

Tunteet. Huuma.

Toivo.

Syleily. Lämpö.

Vuosia. Jatkuu.

Uusi koti.

Onnellisuus jatkuu.

Kompromisseja.

Mannapuuroa ja mansikkaa, vai mustikkaa...

Paljon kuoren alla jota muut ei nää

Kuitenkin onni aina jossain lähellä

Tulevaisuus?

Onni näkyy sielläkin. Näkyyhän?

Näkyy. 

ー Syvävenyttelijä

Soihtu

En kanna soihtua enkä seppelettä

En ole sitä mitä kuvittelet

En aina sanoita ajatuksiani

Olen se soihtu

Olen sen arvaamattomuus

Olen sen herkkyys

ー Kristiina Janhunen

Toim. ja kuva: Kristiina Janhunen

KISSA

Sattuipa kerran niin, että törmäsin kadunkulmassa hyvin kauniiseen kissaan. Sillä oli pitkä häntä ja todella sileä, maidonvaalea turkki. Sen vasenta poskipäätä koristi musta kauneuspilkku, ja viikset sillä olivat vallan suloisesti kaareutuvat. Kissa oli pitänyt ulkonäöstään todella hyvää huolta – ei yksikään karva kääntynyt toista vasten, ja kissa todellakin hohti puhtauttaan – huolimatta siitä, että oli keskellä laitakaupungin saastetta. Niinpä tiedustelin kissalta sen nimeä: 

– Teen toimistotyötä, kissa vastasi ärtyneeseen sävyyn.

– Ei, ei, enhän minä sitä. Olet vain todella kaunis kissa, ja tahtoisin tietää nimesi, jotta tiedän, ketä olen pyytämässä kahville.

Puheeni selvästi imarteli kissaa, mutta se jatkoi:

– Miksi tahtoisit kanssani kahville, ethän tiedä minusta mitään?

Kissa oli todella hankala, ja minun oli moneen kertaan vakuutettava, että nimenomaan tahdoin oppia tuntemaan sen.

– Muutenkin kuin hännän alta?

– Totta kai, jokaista karvaa myöten.

– Hyvä on, kissa vastasi lopulta.

Vein kissan hienoimpaan kahvilaan, jonka tiesin, koska tahdoin sen tietävän, että kissanani sen olisi totuttava parhaaseen. Kahvila oli sisustettu skandinaaviseen tyyliin, ja kissani oli kuin osa sisustusta – todellakin aivan kuin olisi katsonut katalogia. Kissa tahtoi sokeroidun kahvin kermalla ja jonkinlaisen avokadoleivän. Avokado kuulemma sai sen karvan kiiltämään, ja kerma ruokki muotoja. Totta kai tahdoin kissani pysyvän kauniina ja pitävän omasta ulkonäöstään.

– Tuleeko maksu samasta vai erikseen? kassaneiti kysyi kohteliaasti.

– Samasta, kissa sähähti takaisin. – Sinä maksat, se jatkoi ja loi minuun tulistuneen katseen kauniilla kissansilmillään.

Maksaminen oli minulle alusta saakka itsestään selvää, mutta näköjään kissan mieli toimi hyvin toisella tavalla.

– Totta kai.

Kissa siemaili kermaista kahviaan todella sivistyneesti, sileät säärensä sievästi ristissä pöydän alla, ja kertoili ummet ja lammet itsestään. Kissan silmät vaelsivat jonnekin kaukaisuuteen, ja toisinaan se pyöritteli suloisesti kaareutuvia viiksiään huoliteltujen kynsiensä ympärille. Kissan menneisyys oli varsin kirjava. Se oli päätynyt maalaistalosta yksinhuoltajaäitinsä pois ajamana tarjoilijaksi lähikaupungin kuppilaan, sieltä valokuvamalliksi viereiseen kaupunkiin ja lopulta, monien sattumusten kautta, tehnyt siirtymän filmiteollisuuteen. Asiat eivät kuitenkaan olleet sujuneet kissan haluamalla tavalla, joten nyt se toimi kirjanpitäjänä eräässä kohtuullisen menestyvässä tilitoimistossa. Kissa oli ylpeä siitä, että osasi tehdä tilinpäätöksen. Minulta kissa puolestaan kysyi, mitä teen työkseni. Kerroin olevani kaupungin suosituimman kissantarvikemyymälän toimitusjohtaja, ja kissa piti kuulemastaan.

Vaihdoimme puhelinnumerot, ja sovimme tapaavamme uudestaan. Valehtelisin, jos väittäisin koskaan tavanneeni toista yhtä fiksua ja kaunista kissaa. Kissa oli todella etevä päättelijä, nokkela sananlaskija ja taiteellisesti erittäin lahjakas. Kissa ei ollut vegaani, kuten niin monet muut kissat nykyään, vaan harrasti jopa metsästystä. Kaiken kukkuraksi kissa kalttasi, suolisti ja valmisti saaliinsa itse, eikä mikään ruoka ollut yhtä hyvää kuin kissan laittama kyyhkypaisti. Ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään asiaa, jota kissa ei olisi osannut ja suorittanut vähintäänkin kiitettävästi.

Pedissä kissa oli varsinainen peto ja taipuisa kuin tinalanka. Eikä ihmekään – kissa joogasi päivittäin, kävi seinäkiipeilemässä ja piti muutenkin huolta kunnostaan. Minun suoritukseeni kissa oli myös varsin tyytyväinen ja kehräsi maireasti mahani päällä, kun leikkimme oli ohi.

Juhlissa kissa puolestaan oli aina huomion keskipisteenä. Kaikki halusivat tarjota sille drinkkejä, ihailivat sen sileää karvanlaatua ja olisivat tahtoneet tutustua paremmin. Kissa kuitenkin valitsi seuransa tarkasti ja viihtyi juhlien ulkopuolella itsekseen. Kissa sanoi kohtaamisten uusien ihmisten kanssa herättävän luovuutensa, mutta yksin sen sai purettua parhaiten. Ihailin kissani luovuutta.

Kun olimme tapailleet muutaman viikon, kissa ehdotti, että alkaisimme seurustella. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä totta kai tahdoin sellaisen kissan pois vapailta markkinoilta – kokonaan itselleni. Hemmottelin kissan pilalle myymälästäni ostetuilla kissantarvikkeilla, ja toin sille solkenaan töistä ilmaisia näytteitä. Kissa alkoi kutsua minua rakkaakseen, eikä aikaakaan, kun muutimme yhteen. Lopulta kysyin kissaltani, tahtoisiko se luopua työstään tilitoimistossa ja tulla töihin myymälääni. Kissa sanoi suostuvansa ainoastaan sillä ehdolla, että pääsisi sielläkin pitämään kirjaa ja tekemään tilinpäätöksiä. Totta kai suostuin, koska tahdoin kissani olevan onnellinen.

Kissasta tuli nopeasti hyvää pataa kaikkien työkavereidensa kanssa, mutta se arvosteli kollegoitaan salaa kotona. Milloin kukakin oli ”taas harjannut vastakarvaan”, milloin ”viilannut kynttään niin, että se oli katkennut, ja näytti nyt ihan hirveältä” tai milloin ”mieleltään niin jälkeenjäänyt, ettei edes osannut avata ovea”. Se oli kissani pahe, muiden arvostelu. Tiedustelin, oliko se mahdollisesti kateellinen muille kissoille, johon se vastasi silmät tulistuneena:

– Minulla ei ole syytä olla kateellinen! Minä olen kaunein ja fiksuin kissa, jota maa päällään kantaa!

Se piti kyllä paikkansa, mutten täysin voinut asettua kissani puolelle, tulihan se sentään haukkuneeksi alaisiani. Aika ajoin se johtikin välillämme riitoihin, sillä kissan mieli järkkyi helposti. Se ei yksinkertaisesti kestänyt olla minkäänlaisen arvostelun kohteena, vaan sähisi takaisin jotakin tämän tapaista:

– Sinä vähä-älyinen, kuinka voitkaan luulla minua noin typeräksi? Sinä vain haluaisit jättää minut kuin, kuin, minkäkin kesäkissan, ja ottaa jonkun niistä tilalle. Häh? Vai väitätkö muuta? Jos pentuja haluat, niin etsi joku kiimainen narttu, minua ei kiinnosta.

Usein kissan huutoa ja sähinää jatkui niin pitkään, etten ehtinyt saada sanan sijaa. Lopulta kissa loukkaantui omista sanoistaan niin syvästi, että pakeni milloin makuuhuoneeseen tai vessaan, milloin ulos, ja paiskasi oven perässään kiinni. Opin kuitenkin hyvin pian, että kissan piti antaa olla omissa oloissaan, kunnes se leppyi tarpeeksi ollakseen kanssani samassa huoneessa. Kun se oli rauhoittunut, sitä piti hemmotella sitten hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Kissa osasi todellakin olla dramaattinen ja vaativa.

Olimme olleet yhdessä noin vuoden, kun annoin eräälle yritykseni työntekijöistä luottamushenkilön tittelin. Kissa ei ollut tyytyväinen:

– Miksi et ylentänyt minua? Etkö sinä luota minuun?

Yritin vakuuttaa kissalle, ettei kyse ollut siitä. Kissa näet piti yrityksessäni kirjaa, ja luottamushenkilö toimi myymälän puolella. Totesin, että koska me lisäksi olimme kissan kanssa yhdessä, sen nimeäminen luottamushenkilöksi olisi vaikuttanut suosimiselta, eikä se olisi tehnyt hyvää työyhteisön ilmapiirille.

– No onpa sinulla iso ego, uskomatonta! Nimesit siis luottamushenkilöksi jonkun idiootin, joka ei osaa edes tavata sanaa kis-sa. Ja ainoastaan sen takia että hän työskentelee myymälän puolella nännännää. Olet jopa tyhmempi kuin kuvittelin! Voisin jopa lyödä vetoa, että olet maannut hänen kanssaan. Missä teitte sen, toimistossako?

Se oli liikaa, ja lauhkea kuin olenkin, jopa minulta palaa joskus pinna.

– Nyt riittää! Ole hyvä ja lopeta, karjaisin takaisin.

– Minä olen KISSA. Mitä sinä kuvittelit, kun istuit polvillasi edessäni ja anelit minua muuttamaan luoksesi? Että olisin koirasi? Ei! Olen kissa, KISSA!

– Olisitkin koira, niin osaisit sentään käyttäytyä!

Heti, kun sanat olivat tulleet ulos suustani, tiesin sanoneeni väärin. Kissan kauniit silmät muuttuivat toisen maailmansodan taistelukentäksi, sen suloisesti kaareutuvat viikset ponnahtivat suoriksi, häntä nousi pystyyn ja kaksinkertaistui, ja se huitaisi kasvojani pitkillä ja terävillä mutta huolitelluilla kynsillään:

– Kuinka julkeat! Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään yhtä loukkaavaa. Sinä kuvotat minua, olet hirveä ihminen!

Kissa pomppi loukkaantuneena pois asunnosta ja paiskasi oven kiinni lujempaa kuin koskaan aikaisemmin. Aloin putsata poskeani pitkin valuvaa verta, ja totesin mielessäni kissan nyt ainakin näyttäneen kyntensä. Ajattelin sen kuitenkin aikanaan leppyvän, ja toivoin sen pyytävän anteeksi, kun se näkisi millaista jälkeä oli saanut aikaiseksi. Olin väärässä. Kissa ei tullut kotiin edes nukkumaan, ja kun seuraavana päivänä palasin myymälälle, oli se kerännyt tavaransa toimistostaan. Myymälän näyteikkunaan se oli sprayannut punaisella tekstin:

Tässä liikkeessä työskentelee ainoastaan itseään täynnä olevia LIKAISIA NARTTUJA!

Selvisi, että kissa oli kavaltanut yrityksen kassasta ja tehnyt käteisnostoja itselleen. Kissa ei kuitenkaan suotta kehuskellut kirjanpitotaitojaan, vaan oli saanut kaiken näyttämään kuin oppikirjan mukaan menneeltä. Kissan tekemät nostot eivät olleet liian suuria, vaan fiksuja ja harkittuja, eikä se siksi myöskään ollut ehtinyt tuottaa suurtakaan tappiota yritykselleni.

Palasin kotiin niin pian kuin mahdollista, mutta oli jo liian myöhäistä – kissa oli pakannut arvokkaimmat esineeni, omat tavaransa ja vienyt mukanaan jopa kahvin, kerman ja sokerin. Pöydälle se oli jättänyt lapun:

Laihduttaisit edes, idiootti!

Yritin saada kissan kiinni, mutta turhaan. Se oli vaihtanut numeronsa, eikä kenelläkään ollut pienintäkään hajua sen liikkeistä. Kissa oli yksinkertaisesti kuin haihtunut ilmaan. Olin luottanut siihen liikaa. Sitä ei voinut omistaa.

Jonkin aikaa sen jälkeen elämää mietittyäni hankin koiran. Se hengittää suun kautta, löyhkää kuin mätänevä komposti, on tyhmä kuin vasemman jalan saapas, sen turpa on ruma ja karvainen, ja minun pitää pestä ja harjata se itse, jos haluan sen pysyvän siistinä. Mutta se tottelee, ei hauku, eikä vaadi liikoja. Sille riittää, että tarjolla on vettä ja ruokaa, että se pääsee päivittäin kuselle samojen puiden juurelle, jahtaamaan toisinaan lähipuiston oravia, ja että sillä on katto päänsä päällä. Mikä parasta, se ei ole vähimmässäkään määrin kuin kissa.

 

Teksti: Hanne Hynynen

RUNOJA TÄKYLÄISTEN PÖYTÄLAATIKOISTA, OSA I

Aamuisin

 

kuljetan sormenpäitäni ihoasi vasten

painaen mieleeni jokaisen ääriviivasi

 

aamun ensisäteet valaisevat unisia kasvojasi

ja sinä minua.

 

― Emilia Saukkonen

Läheisyydessään

 

hänen tuoksussaan tuntui lupaus tulevasta

jollaista en ole koskaan osannut odottaakaan

äänessään outoa kaipausta

vaikka olisimme edelleen vieretysten

 

kuin olisin viimein ollut kotona sinne niin kauan kaivattuani

tai saanut keuhkot täyteen oltuani hukkumaisillani

 

tai pyyhkisi kasvonsa viimeisen illan

esityksen päätteeksi

ja saisi olla jälleen oma 

haavoittuvainen itsensä

vailla vaatimusta näytöksestä ja roolista

ja saisi siltikin aplodeja ja ylistystä

 

— Emilia Saukkonen

Juovuksissa

Kuva: Kristiina Janhunen

Ollappa juovuksissa

sinun viinistä,

sinusta

Tanniininen, täyteläinen,

hennon kirsikkainen

Sinä

Olen humaltunut

Aamulla on krapula,

kun et ole siinä

― Johanna Sacklén

Tärkeä päivä

Tänään on se päivä

Tiedät kyllä mitä tarkoitan

Juuri se päivä, jolloin kaikki on täydellistä kuin

Marmorisalissa ilman yhtäkään säröä tai häiritsevää hälinää

Tänään on täydellisen tyhjiön kaltainen tila

Äänikään ei siis luonnollisesti kuulu, jos sitä olisi edes olemassa

Tänään on se päivä; Juuri se päivä, jolloin voi olla tässä omana itsenänsä "minuna" 

Olla osa tätä tärkeää päivää, jota kutsutaan nimellä se päivä

— Kristiina Janhunen

Toim. Kristiina Janhunen

NOVELLI: KANSA SAARISTOSSA, OSA II

”Sinun ei tarvitse pelätä minua”

Askeleet olivat haparoivat, käsien tärinä ei tahtonut loppua. Miehen vaatteisiin pukeutuneena Iltatähti haroi lyhyitä hiuksiaan. Mielessään hän kirosi sitä, että hänet oli kidnapattu vieraalle laivalle. Hän kirosi entistä työnantajaansa, joka oli myynyt hänet ja hän kirosi sitä miestä, joka nauraen oli pakottanut hänet osaksi miehistöään. Viirupöllö oli käskenyt Iltatähden tulla luokseen heti tämän saatua vaatteet taas ylleen. Iltatähti ei uskaltanut uhmata tätä käskyä, joten hän pyyhki silmiinsä kihonneet kyyneleet ja veti muutaman kerran syvään henkeä:

”Minun on pakko selvitä tästä. Tavalla tai toisella minä kyllä selviän tästä”, Iltatähti kuiskasi itselleen ja kapusi portaat ylös.

Iltatähti päätyi keskikannelle tilaan, jossa ei ollut juurikaan ihmisiä. Iltatähti kapusi vielä toiset portaat ylös ja päätyi raikkaaseen meri-ilmaan. Aurinko häikäisi hetken Iltatähden silmiä, mutta hänen totuttuaan valon määrään Iltatähti ei voinut kuin ihaillen katsoa kaikkea ympärillään. Meri kimalsi, aallot löivät laivan kylkeen ja merimiehet kulkivat kannella paikasta toiseen tehtäviensä parissa. Ensin joka suuntaan ulottuva meri sai Iltatähden haltioitumaan: se oli kerta kaikkiaan kaunis näky. Kauaa tämä näky ei kuitenkaan pystynyt Iltatähteä haltioimaan. Pian loputtomiin ulottuva meri muistutti häntä siitä, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia paeta tältä alukselta, joka alkoi äkkiä tuntua kuin vankilalta. Iltatähti painoi katseensa maahan.

”Seuraa minua. Minä vien sinut kapteenin kajuuttaan”, kuului ääni Iltatähden vierestä. Iltatähti huomasi toisen Viirupöllön luona olleen miehen seisovan aivan hänen vieressään. Iltatähti ei voinut muuta kuin seurata miestä vaieten.

Viirupöllö istui työpöytänsä ääressä. Iltatähden nähdessään hänen silmiinsä syttyi heti ilkeän viekas kiilto:

”No niin, nyt kun olet täällä, voin selittää vielä tarkemmin tilanteesi”, Viirupöllö sanoi ja osoitti tuolia työpöytänsä edessä. Iltatähti istuutui siihen.

”Olet varmaan ihmetellyt sitä, miksi ostin juuri sinut Orpojen kartanosta ja toin sinut laivalleni”, Viirupöllö sanoi. Iltatähti pysyi hiljaa, joten hän jatkoi: ”Tein sen puhtaasti rahan takia. Sinun kaltaisestasi tytöstä saa sievoisen summan Lasisaarien markkinoilla.” Kaikki se väri, jonka Iltatähti oli ehtinyt kerätä kasvoilleen heidän edellisen keskustelunsa jälkeen, katosi samoin tein. Viirupöllö aikoi myydä hänet, eikä Iltatähti edes tahtonut kuvitella, minkälaiselle ostajalle.

”Sinun kannaltasi paras vaihtoehto on toimia kiltisti osana laivan miehistöä, kunnes pääsemme perille. Jos et aiheuta minulle hankaluuksia tällä aluksella, minulla ei ole mitään syytä kohdella sinua huonosti. Jos taas asetut kanssani poikkiteloin, voit olla varma, että hiustesi menettäminen ei ole pahin asia, joka sinulle tapahtuu. Aiotko siis aiheuttaa minulle hankaluuksia?”

Iltatähti pyöritti päätään. Viirupöllö näytti tyytyväiseltä:

”Pääsky tulee olemaan sinusta vastuussa. Pysy poissa hankaluuksista. Kuten aikaisemmin mainitsin, en mene takuuseen miehistöstäni. Nimesi tällä aluksella olkoon Kottarainen. Varmistakin, että käytät sitä”, Viirupöllö komensi, mutta Iltatähti ei sanonut mitään. Viirupöllö syventyi edessään oleviin papereihin ja huomatessaan, että Iltatähti vain istui hänen edessään, hän kohdisti katseensa:

”Ja jollet aio jäädä minulle viihdykkeeksi tänne kajuuttaan, suosittelen, että pyydät Pääskyltä ensimmäiset työtehtäväsi. Hänen pitäisi olla tällä hetkellä ruorissa”, Viirupöllö virnisti. Iltatähti säpsähti ylös tuoliltaan ja poistui.

Seuraavat päivät olivat Iltatähdelle kidutusta. Hän ei uskaltanut uhmata Viirupöllöä taikka herättää miehistön huomiota. Hän oli kuuliaisesti mennyt Pääskyn puheille, eikä Pääskyllä ollut pienintäkään aikomusta päästää häntä helpolla. Pääsky käski hänen tehdä paljon raskaita työtehtäviä ilman kunnollisia taukoja eikä hetkeksikään päästänyt Iltatähteä silmistään. Joka ilta Iltatähti vajosi riippukeinuunsa lopen uupuneena, ja joka ilta hän lojui myöhään hereillä. Hän pelkäsi kohtaloaan ja hän pelkäsi sitä, mikä odottaisi häntä, kun Lasisaaret viimein lähestyisivät.

Oli myöhäinen ilta. Ruokailu oli juuri ohi ja Iltatähti oli vesivannan ääressä tiskaamassa astioita. Pääsky istui viinipullo kädessään vihannessäkkien päällä. Oven ulkopuolelta saattoi kuulla muiden miehistön jäsenien laulua.

”Tiedätkö, minä olen oikeastaan aika iloinen, että kapteeni laittoi minut sinun vahdiksesi. On hauskaa nähdä, miten sinä aina yksinkertaisesta käskystä teet kaiken, mitä minä pyydän”, Pääsky sanoi, pomppasi pystyyn ja nappasi puukon vyöltään vieden sen Iltatähden kaulalle.

”Ei sillä, että sinulla olisi mitään mahdollisuutta väittää vastaan”, Pääsky sanoi nauraen ja vajosi takaisin säkkien päälle. Hän otti pitkän kulauksen viiniä.

”Lisäksi minun ei tarvitse teeskennellä ystävällistä noiden meluavien idioottien luona”, hän jatkoi ja nojasi taaksepäin sulkien silmänsä. Iltatähti oli huomannut, ettei Pääsky odottanut hänen puhuvan takaisin, joten hän vain jatkoi astioiden pesua toivoen, että Pääsky joko poistuisi tai nukahtaisi. Pääsky oli muutenkin aivan liian tuttavallinen hänen kanssaan: puhui kevyesti rupatellen aivan kuin kaikki olisi hyvin. Aivan kuin Iltatähti olisi osa miehistöä eikä kapteenin ostama vanki. Iltatähden toive kävi toteen. Pian hän saattoi kuulla Pääskyn tasaisen hengityksen takanaan, ja kun hän käänsi katseensa, hän huomasi Pääskyn nukahtaneet vihannessäkkien päälle. Iltatähti jatkoi astioiden pesua onnellisena siitä, että hänellä viimein oli pieni hetki aikaa olla vain itsekseen. Hyvän aikaa Iltatähti saikin olla omassa rauhassaan, kunnes ovi avautui ja sisään astui eräs miehistön nuorista miehistä. Iltatähti vilkaisi vaistomaisesti Pääskyä, mutta tämä vaikutti olevan yhä unessa:

”Oliko sinulla jotain asiaa tänne?” Iltatähti kysyi nuorelta mieheltä hiljaisella äänellä.

”Tulin nappaamaan vielä yhden keksin ennen nukkumaan menoa. Tämän päivän työurakat todella saivat vatsan murisemaan”, nuori mies vastasi. Hän meni erään tynnyrin luokse ja otti sieltä keksin käsiinsä. Sitä mutustellen hän jäi nojailemaan seinään.

”Sinä olet se uusi tyyppi, jonka kapteeni palkkasi edellisestä satamasta. Onko merimiehen elämä maittanut?” mies kysyi.

”Ei valittamista”, Iltatähti sanoi katsomatta mieheen.

”Mikä sinun nimesi on?” mies kysyi.

”Kottarainen”, Iltatähti sanoi pitäen mielessään kapteenin ohjeet.

”Meikä on Lapinharakka”, mies esittäytyi, ”meillä ei ole vielä ollut iloa työskennellä yhdessä.”

”Teen hyvin pitkälti vain pikkuaskareita”, Iltatähti sanoi. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus.

”Anna minä autan sinua tuon kanssa”, Lapinharakka sanoi ja nappasi ylimääräisen rätinriekaleen käsiinsä. Iltatähti katsoi Lapinharakkaa yllättyneenä:

”Miksi sinä haluaisit auttaa minua?” hän ihmetteli.

”Sinulla näyttää olevan tässä vielä hyvä urakka jäljellä, joten jos apu ei kelpaa, niin kaikin mokomin pysy vielä valveilla tiskivuorossa”, Lapinharakka sanoi ja nosti molemmat kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi.

”En minä tarkoittanut sitä niin. Jos haluat auttaa minua, niin otan avun ilolla vastaan”, Iltatähti sanoi. Lapinharakka virnisti ja ryhtyi kuivaamaan Iltatähden pesemiä astioita. Hetken he tekivät työtä hiljaisuuden vallitessa.

”Laivalla on hyvä tuntea ne ihmiset, joiden kanssa työskentelee”, Lapinharakka sanoi, ”joten, oletko sinä Pääskyn tuttavia?”

”En oikeastaan. Kapteeni käski hänen opettaa minulle merenkäyntiä”, Iltatähti kertoi.

”Sinussa tosiaan on jotain hyvin epämerimiesmäistä. Tämä on siis ensimmäinen kertasi merillä?”

Ja niin Lapinharakka ja Iltatähti jatkoivat hiljaisella äänellä jutteluaan. Iltatähti ei uskaltanut luottaa uuteen tuttavuuteensa niin paljon, että olisi paljastanut tälle salaisuutensa. Hänestä oli kuitenkin mukava huomata, että hän oli ehkä löytänyt miehistöstä jäsenen, joka oikeasti saattoi olla jopa ystävällinen ja mukava. Seuraavat päivät edesauttoivat tätä ajatusta. Muutaman kerran Iltatähti päätyi kuin päätyikin työskentelemään yhdessä Lapinharakan kanssa, ja kummallakin kerralla Lapinharakka kohteli häntä melkein kuin ystävää.

Ajan kuluessa Iltatähti harmikseen huomasi, että Pääskyllä oli taipumus juoda itsensä tukevaan humalaan. Eikä humalainen Pääsky ollut Iltatähdelle mieleistä seuraa. Humalassa Pääsky kohteli Iltatähteä kuin tämä olisi ollut hänen omaisuuttaan, eikä hän todellakaan hillinnyt suutaan ollessaan kahden Iltatähden kanssa. Iltatähti alkoi pelätä Pääskyä. Kaikki se, mitä Pääsky sanoi ja teki, saivat Iltatähden pelkäämään, että Pääsky vielä joku päivä saisi päähänsä ylittää valtuutensa hänen vahtinaan. Iltatähti pelkäsi, mitä kaikkea Pääsky saattaisi saada päähänsä tehdä hänelle. Ja eräs päivä Iltatähden pelot kävivät toteen.

Iltatähti oli siivoamassa huonetta, jossa säilytettiin erilaisia välttämättömiä tarvikkeita. Pääsky tuli hänen luokseen ja Iltatähti saattoi heti huomata, että Pääsky oli juonut jo hyvän määrän rommia. Iltatähti yritti olla välittämättä Pääskystä.

”Kapteeni haaskaa kyllä paljon myydessään sinut pois”, Pääsky sanoi ja käveli lähemmäs. Iltatähti jatkoi työntekoa hiljaa.

”Etkö sinä taaskaan aio puhua minulle? Kuule, ota sinäkin hörppy ja rentoudu. Et sinä tule kuolemaan siihen, että vastaisit minulle hieman useammin”, Pääsky sanoi ja tyrkkäsi rommipullon Iltatähden käteen.

”Mitä sinä sitten olisit halunnut minun vastaavan tuohon edelliseen? Että viihdyn laivalla ja minun myyminen todella olisi haaskausta? Tiedät, että valehtelisin, jos sanoisin niin”, Iltatähti sanoi. Pääsky rypisti kulmiaan tyytymättömänä ja oli hetken vaiti.

”Muistaakseni käskin sinun ottaa hörpyn”, hän sanoi lopulta. Iltatähti vei pullon huulilleen ja otti kulauksen. Ilme Pääskyn kasvoilla muuttui tyytyväisemmäksi.

”Hyvä tyttö”, Pääsky sanoi, eikä Iltatähti pitänyt tavasta, jolla Pääsky asettui aivan hänen lähelleen. Pääsky otti puukkonsa esille ja vei sen Iltatähden paidan kaula-aukolle.

”Etkö sinä olisi kiltti tyttö, ja antaisi minun hieman leikkiä sinulla? Me kun kerran olemme täällä kaksin”, Pääsky sipaisi Iltatähden lyhyitä hiuksia. Iltatähti perääntyi automaattisesti, mutta Pääsky nopeasti otti hänestä kiinni ja vangitsi laivan seinää vasten.

”Älä, minä pyydän”, Iltatähti vaikeroi, mutta Pääsky painoi käden hänen suulleen.

”Ei, minä pyydän. Ole hetken kiltti tyttö ja minä helpotan sinun työtehtäviäsi”, Pääsky sanoi. Iltatähti pyöritti päättään ja yritti venkoilla irti Pääskyn otteesta. Pääskyn ilme muuttui turhautuneeksi ja nopealla liikkeellä hän löi Iltatähden lattiaan. Iltatähti yritti kompuroida pois, mutta Pääsky oli pian taas hänen kimpussaan. Pääsky kahlitsi hänet voimakkain ottein lattiaan.

”Kiltti, älä”, Iltatähti aneli.

”Jos ei sovinnolla, niin sitten väkisin. Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa minulle ei”, Pääsky sanoi ja alkoi puukollaan leikkata Iltatähden paitaa rikki. Silloin Iltatähti kuuli yllättyneen älähdyksen, ja pienen hetken päästä joku kiskaisi Pääskyn hänen kimpustaan. Iltatähti näki Lapinharakan seisomassa hänen ja Pääskyn välissä. Pääsky valmistautui hyökkäämään:

”Poistu täältä samoin tein! Tämä ei koske sinua”, hän sanoi ottaen paremman otteen puukostaan. Lapinharakka ei liikahtanut.

”Jos minä poistun, jätätkö sinä Kottaraisen rauhaan?” Lapinharakka kysyi.

”Kuten sanoin, se ei ole sinun asiasi”, Pääsky tiuskaisi.

”Siinä tapauksessa sinä saat luvan olla se, joka poistuu”, Lapinharakka sanoi päättäväinen ilme kasvoillaan. Syvenevä kiukku heijastui Pääskyn kasvoilta:

”Sinä et minua määrää”, Pääsky tiuskaisi ja huomatessaan, ettei Lapinharakka aikonut liikahtaa, hän hyökkäsi tämän kimppuun. Iltatähti päästi kauhistuneen huudahduksen luullessaan, että Pääsky puukottaisi Lapinharakan, mutta Lapinharakka onnistui täpärästi väistämään iskun. Siitä alkoi tappelu, josta Iltatähti järkytykseltään ei pystynyt kääntämään katsettaan. Lapinharakka oli yllättävän hyvä tappelija eikä kestänyt kauaa, ennen kuin Pääskyn puukko liukui molempien ulottumattomiin lattiaa pitkin. Yhdellä tarkalla iskulla Lapinharakka löi Pääskyä, joka putosi tajuttomana lattiaan. Kauhistuneena Iltatähti kompuroi taaksepäin, kunnes ei enää pystynyt perääntymään enempää. Shokki värisytti hänen kehoaan. Lapinharakka tuli lähemmäs. Tiukasti pitäen kiinni puukolla leikatusta paidastaan Iltatähti yritti käpertyä mahdollisimman pieneen kokoon.

”Hei, kaikki on hyvin. En minä sinua satuta”, Lapinharakka sanoi ja yritti koskea Iltatähteä. Iltatähti säpsähti hänen kosketustaan. Lapinharakka katsoi tarkkaavaisin silmin Iltatähden asentoa, tämän olemusta. Oivallus alkoi näkyä hänen kasvoillaan.

”Sinä olet nainen, etkö olekin”, Lapinharakka sanoi. Iltatähti näytti säikähtäneemmältä.

”Ei sinun minua tarvitse pelätä. En minä aio tehdä sinulle mitään pahaa”, Lapinharakka sanoi ja ojensi kätensä. Varovasti Iltatähti tarttui siihen, ja kun Lapinharakka auttoi hänet lähemmäksi, Iltatähti lysähti väristen tämän syliin. Lapinharakka silitti Iltatähden hiuksia:

”Haluatko sinä kertoa minulle, miten nainen on eksynyt tähän laivaan?” Lapinharakka kysyi. Iltatähti katsoi tätä silmiin ja näki Lapinharakan huokuvan pelkkää hyvää tahtoa. Niin hän yhä värisevällä äänellä kertoi Lapinharakalle kaiken.

”Minä en voi uskoa, että meidän kapteenimme on sekaantunut ihmiskauppaan! Minä olin aina luullut häntä kunnialliseksi mieheksi”, Lapinharakka sanoi ja oli pitkään vaiti.

”Minä saatan pystyä auttamaan sinua, jos kertomasi oikeasti on totta. Mutta ensin meidän täytyy keksiä, mitä teemme hänen kanssaan”, Lapinharakka lopulta sanoi ja vilkaisi yhä lattialla tajuttomana makaavaan Pääskyyn.

Jatkuu seuraavassa numerossa…

Teksti: Siiri Rantanen

NOVELLI: KANSA SAARISTOSSA, OSA I

"Häikäise minut loisteellasi, Tähtöseni"

Sinä iltana oli Orpojen Kartanossa järjestetty naamiaiset. Hetken aikaa tämä paikka oli kylpenyt juhlaloisteessa: työntekijät ja kutsuvieraat olivat pyörineet tanssilattialla musiikin soidessa, ja yhä hereillä olleet lapset olivat katselleet heitä silmät suurina. Kynttilöiden valo tarjosi mystistä tunnelmaa kartanoalueen valtavaan päärakennukseen, joka normaalisti oli kylmä ja hiljainen, jolloin lapsilla ei ollut sinne mitään asiaa. Päärakennus oli pyhitetty henkilökunnalle sekä vieraille. Lapsille tarkoitetut pienemmät rakennukset oli sijoitettu ympäri kartanoaluetta kuin muistutuksena orvoille siitä, miten vähäpätöisiä ja kurjia he omistajan mielestä olivat.

Orpojen Kartanon oli jo useamman sukupolven ajan omistanut vanha aatelissuku. Nyt sen omistajana toimi Hohde-niminen nainen, jota useammin kutsuttiin johtajattareksi. Johtajatar oli luonteeltaan kylmä ja ankara. Häntä harvoin näki orpojen seurassa, eivätkä työntekijätkään juuri tavanneet häntä. Kukaan ei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan, mutta huhu kiersi, ettei johtajatar ylipäätään välittänyt lapsista. Onneksi Orpojen Kartanon työntekijät olivat toista luokkaa. Iltatähti oli aloittanut työskentelemään Orpojen Kartanossa ollessaan viisitoista. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet sen. Nyt Iltatähti oli vähän päälle kaksikymppinen, eikä hän olisi voinut toivoa toista työpaikkaa. Vaikka hän ei erityisen hyvin tullut toimeen johtajattaren kanssa tämän hankalan ja äkäisen luonteen takia, Iltatähti kuitenkin rakasti orpolapsia, ja hänen kanssaan Kartanossa työskentelevät ihmiset olivat hänen läheisiä ystäviään. Täysin johtajatar ei sentään jättänyt Kartanoa työntekijöiden vastuulle. Aina välillä hän kutsui valikoituja ihmisiä tutustumaan tähän paikkaan sekä sen lapsiin. Näin olivat aikoinaan saaneet alkunsa vuotuiset naamiaiset.

Iltatähti pyörähteli ympäri rakennusta keräillen tyhjenneitä juomalaseja sekä korjaillen vinoon tönäistyjä koristeita. Hänellä oli ollut täysi päivä: lasten hoitamista, naamiaisten valmistelua, ruuan tarjoilua sekä juhlijoiden jälkeensä jättämän sotkun siivoamista. Iltatähti ei kuitenkaan valittanut. Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli Orpojen Kartanossa työskennellyt, hän oli aina tehnyt työnsä tunnollisesti. Jo pelkästään lasten takia hän halusi tehdä työssään parhaansa. Lisäksi vuotuisten naamiaisten tuottama työ oli hänelle erityisen mieluista, sillä nämä naamiaiset sattuivat olemaan yksiä hänen suosikkijuhliaan.

Tai ainakin ne olivat olleet.

Muutama kuukausi taaksepäin Kartanon johtajatar oli tutustunut Viirupöllö-nimiseen merikapteeniin ja kutsunut tämän naamiaisiin. Viirupöllö oli tuonut mukanaan kolme muutakin miehistön jäsentä, eikä Iltatähti tykännyt heistä alkuunkaan. Heidän koko olemuksessaan oli jotain luotaantyöntävää. Iltatähti olisi voinut vaikka vannoa nähneensä ilkeän pilkkeen miesten kasvoilla. Normaalisti Iltatähti nautti naamiaisista ja olisi halunnut niiden jatkua jatkumistaan, mutta merimiesten tähden hän oli vain odottanut juhlien loppumista. Miesten läsnäolo oli muuttanut juhlien loiston joksikin aivan muuksi. Tanssijoiden ilo vaikutti saaliin autuaalta tietämättömyydeltä ennen pedon hyökkäämistä. Kartanorakennus tuntui sokkeloineen täydelliseltä loukolta, jonne jäädä ansaan. Kynttilänvalon mystiikka oli vaihtunut pahaenteisiksi varjoiksi. Ja ennen kaikkea Iltatähti ei ollut lainkaan tykännyt tavasta, jolla nämä merimiehet olivat katselleet häntä.

Ja kuin noiduttua, siinä Viirupöllö äkkiä seisoikin, aivan Iltatähden edessä. Vaivaantuneena Iltatähti keskitti huomionsa lasien keräämiseen. Hän ei sanonut sanaakaan.

”Minä huomasin sinut naamiaisissa. Iltatähti, muistan johtajattaren kertoneen”, Viirupöllö sanoi.

”Se on nimeni. Anteeksi, herra, pystynkö jotenkin auttamaan sinua?” Iltatähti vastasi muistaen, että Kartanon työntekijänä hänen tulisi olla äärimmäisen kohtelias johtajattaren vieraille.

”Ehkä sinä voitkin”, Viirupöllö sanoi, ”Sinä erotuit eduksesi kaikista muista työntekijöistä. Olet sievä, nuori ja vaikutat tekeväsi työsi huolella. Siksi minä otinkin siut puheeksi johtajattaren kanssa.”

”Kiitos. Mutta miten tämä vaikuttaa siihen, pystynkö minä olemaan sinulle avuksi vai en?” Iltatähti kysyi hämmentyneenä.

”Näetkös, minä lähden huomenna takaisin laivalleni ja purjehdin kotiin Lasisaarille. Naamiaisten aikana sain erään hullun idean. Haluaisin tarjota sinulle elämäsi tilaisuutta seikkailuun. Mitä sanoisit, jos lähtisit mukaani Lasisaarille?” Viirupöllö kertoi.

”Minäkö?” Iltatähti kysyi entistä enemmän ymmällään.

”Sinä olet paljon enemmän kuin muut tämän paikan työntekijät, Tähtöseni. Tuhlaisit vain elämäsi täällä. Haluan viedä sinut jonnekin, missä todella pääsisit loistamaan”, Viirupöllö sanoi. Iltatähti katsoi tätä monta vuotta vanhempaa merikapteenia ja tunsi olonsa entistä vaivaantuneemmaksi.

”Kiitos, mutta pidän tästä paikasta. Lapset täällä ovat todella ihania ja mieluusti jatkan heidän kanssaan työskentelyä”, Iltatähti sanoi kääntäen katseensa pois.

”Oletko aivan varma, että haluat hylätä tämän mahdollisuuden? Minä nimittäin aion tarjota sen vain kerran”, Viirupöllö sanoi maanittelevalla äänellä.

”Olen varma. Olen erittäin pahoillani, mutta minun on palattava työnteon ääreen”, Iltatähti vastasi. Viirupöllö mittasi Iltatähteä pitkään katseellaan ja huokaisi lopulta:

”Näköjään sinun päätäsi ei ole kääntäminen. Hyvä on”, hän totesi ja kääntyi pois. Hämmentyneenä, mutta kuitenkin helpottuneena Iltatähti jatkoi juhlien jälkien siivoamista. 

Pitkän siivoamisen jälkeen Iltatähti oli jo ehtinyt unohtaa koko keskustelun Viirupöllön kanssa. Yö oli jo melkein vaihtumassa aamuksi, kun Iltatähti lähti ulos tekemään kierroksen varmistaakseen, että kaikki lapset varmasti olivat nukkumassa. Kävellessään mökkien varjossa tunsi Iltatähti yllättäen jonkun nappaavan häntä käsivarresta ja taittavan sen hänen selkäänsä vasten. Ennen kuin hän ehti päästää ääntäkään, kostea kangas painettiin hänen kasvoilleen. Iltatähti alkoi tuntea olonsa heikoksi ja  menettää tajuntaansa. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Iltatähti lopulta pyörtyi hänen kimppuunsa hyökänneen henkilön syliin.

Iltatähti heräsi vieraassa huoneessa. Hänen päätään särki, ja hän tunsi olonsa heikoksi sekä huonovointiseksi. Huone oli tummaa puuta. Hän makasi lattialla. Kaikkialla hänen ympärillään oli tynnyreitä, ja yhden tynnyrin päällä istui Viirupöllö. Iltatähti peruutti automaattisesti taaksepäin nähdessään hänet.

”Mukava, että viimein sait tajuntasi takaisin”, Viirupöllö sanoi.

”Minne sinä olet tuonut minut?” Iltatähti kysyi kauhistuneena.

”Laivalleni. Minnekäs muuallekaan”, Viirupöllö vastasi. Iltatähdellä kesti hetken kerätä ajatuksiaan.

”Kun tulit puhumaan kanssani… Sinulla ei ollut aikomustakaan antaa minun sanoa ei”, Iltatähti sanoi.

”Tietenkään ei. Se oli vain kaunopuhetta, jolla yritin välttää tämänkaltaisen tilanteen. Totuus on, että olit jo silloin omaisuuttani. Ostin sinut johtajattarelta”, Viirupöllö sanoi.

”Hän ei…”, Iltatähti aikoi sanoa, ettei johtajatar ikinä olisi voinut myydä häntä, mutta tulikin toisiin aatoksiin, ”hän itse asiassa tekisi niin.” 
Iltatähteä alkoi pelottaa. Mikä olisi hänen kohtalonsa? Mitä tämä mies tekisi hänelle? Iltatähti nousi istumaan ja kietoi kätensä polviensa ympärille:

”Mitä nyt sitten?” hän sanoi heikolla äänellä.

”Hoi! Pääsky! Sotka! Tulkaa tänne!” kapteeni huudahti, ja pian kaksi miestä ilmestyi näkyviin. Iltatähti tunnisti nämä samat miehet tanssiaisista. Toinen heistä kantoi sylissään kangasnyyttiä, joka laskettiin tynnyrin päälle.

”Jospa aloitettaisiin sillä, että riisut tuon mekon yltäsi”, Viirupöllö sanoi virnistäen. Veri pakeni Iltatähden kasvoilta. 

”Mitä?!” hän henkäisi.

”Pojat, auttakaa häntä”, Viirupöllö käski. Hetkessä molemmat miehet olivat Iltatähden kimpussa. Toinen miehistä kiskaisi hänet äkisti pystyyn ja tehokkaasti kahlitsi hänet otteeseensa peittäen suun toisella kädellä. Iltatähti ei pystynyt huutamaan. Toinen miehistä otti puukon esille ja leikkasi mekon pois Iltatähden yltä. Lähes alastomana Iltatähti värisi pelosta sekä kylmästä.

”Paina hänet lattiaan”, Viirupöllö käski ja Iltatähteä pidellyt mies teki työtä käskettyä. Iltatähti ei pystynyt liikkumaan. Puukko kädessään Viirupöllö tuli lähemmäs ja polvistui Iltatähden viereen. Kovakouraisesti hän nappasi Iltatähden hiukset käteensä ja leikkasi ne yhtä kovakouraisesti lyhyiksi. Hän nyökkäsi Iltatähteä pitelevälle miehelle, joka päästi tämän otteestaan. Iltatähti lähti heti peruuttamaan heistä, mutta ainoa reitti pois huoneesta oli miesten takana. Viirupöllö otti kangasnyytin tynnyrin päältä ja heitti sen Iltatähdelle.

”Me olemme saaneet hupimme, vai mitä pojat?” Viirupöllö sanoi ja käänsi katseensa Iltatähteen, ”pue nuo yllesi. Ne ovat henkivakuutuksesi tällä laivalla. En mene takuuseen siitä, mitä tapahtuu, jos muu miehistö saa tietää naisen matkustavan laivassamme. Olemme purjehtineet jo varsin kauas satamasta. Et pääse enää uimalla takaisin, eikä tässä laivassa ole kovin kummoisia piilopaikkoja. Suosittelen siis, että tulet puheilleni heti, kun olet saanut nuo vaatteet päällesi.” 
Viirupöllö kääntyi ja lähti kohti kannelle johtavia portaita:

”Ja muuten, tervetuloa miehistöön”, hän vielä sanoi nauraen, ennen kuin katosi tärisevän, itkua pidättelevän Iltatähden näköpiiristä.

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Teksti: Siiri Rantanen