NOVELLI: KANSA SAARISTOSSA, OSA I

"Häikäise minut loisteellasi, Tähtöseni"

Sinä iltana oli Orpojen Kartanossa järjestetty naamiaiset. Hetken aikaa tämä paikka oli kylpenyt juhlaloisteessa: työntekijät ja kutsuvieraat olivat pyörineet tanssilattialla musiikin soidessa, ja yhä hereillä olleet lapset olivat katselleet heitä silmät suurina. Kynttilöiden valo tarjosi mystistä tunnelmaa kartanoalueen valtavaan päärakennukseen, joka normaalisti oli kylmä ja hiljainen, jolloin lapsilla ei ollut sinne mitään asiaa. Päärakennus oli pyhitetty henkilökunnalle sekä vieraille. Lapsille tarkoitetut pienemmät rakennukset oli sijoitettu ympäri kartanoaluetta kuin muistutuksena orvoille siitä, miten vähäpätöisiä ja kurjia he omistajan mielestä olivat.

Orpojen Kartanon oli jo useamman sukupolven ajan omistanut vanha aatelissuku. Nyt sen omistajana toimi Hohde-niminen nainen, jota useammin kutsuttiin johtajattareksi. Johtajatar oli luonteeltaan kylmä ja ankara. Häntä harvoin näki orpojen seurassa, eivätkä työntekijätkään juuri tavanneet häntä. Kukaan ei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan, mutta huhu kiersi, ettei johtajatar ylipäätään välittänyt lapsista. Onneksi Orpojen Kartanon työntekijät olivat toista luokkaa. Iltatähti oli aloittanut työskentelemään Orpojen Kartanossa ollessaan viisitoista. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet sen. Nyt Iltatähti oli vähän päälle kaksikymppinen, eikä hän olisi voinut toivoa toista työpaikkaa. Vaikka hän ei erityisen hyvin tullut toimeen johtajattaren kanssa tämän hankalan ja äkäisen luonteen takia, Iltatähti kuitenkin rakasti orpolapsia, ja hänen kanssaan Kartanossa työskentelevät ihmiset olivat hänen läheisiä ystäviään. Täysin johtajatar ei sentään jättänyt Kartanoa työntekijöiden vastuulle. Aina välillä hän kutsui valikoituja ihmisiä tutustumaan tähän paikkaan sekä sen lapsiin. Näin olivat aikoinaan saaneet alkunsa vuotuiset naamiaiset.

Iltatähti pyörähteli ympäri rakennusta keräillen tyhjenneitä juomalaseja sekä korjaillen vinoon tönäistyjä koristeita. Hänellä oli ollut täysi päivä: lasten hoitamista, naamiaisten valmistelua, ruuan tarjoilua sekä juhlijoiden jälkeensä jättämän sotkun siivoamista. Iltatähti ei kuitenkaan valittanut. Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli Orpojen Kartanossa työskennellyt, hän oli aina tehnyt työnsä tunnollisesti. Jo pelkästään lasten takia hän halusi tehdä työssään parhaansa. Lisäksi vuotuisten naamiaisten tuottama työ oli hänelle erityisen mieluista, sillä nämä naamiaiset sattuivat olemaan yksiä hänen suosikkijuhliaan.

Tai ainakin ne olivat olleet.

Muutama kuukausi taaksepäin Kartanon johtajatar oli tutustunut Viirupöllö-nimiseen merikapteeniin ja kutsunut tämän naamiaisiin. Viirupöllö oli tuonut mukanaan kolme muutakin miehistön jäsentä, eikä Iltatähti tykännyt heistä alkuunkaan. Heidän koko olemuksessaan oli jotain luotaantyöntävää. Iltatähti olisi voinut vaikka vannoa nähneensä ilkeän pilkkeen miesten kasvoilla. Normaalisti Iltatähti nautti naamiaisista ja olisi halunnut niiden jatkua jatkumistaan, mutta merimiesten tähden hän oli vain odottanut juhlien loppumista. Miesten läsnäolo oli muuttanut juhlien loiston joksikin aivan muuksi. Tanssijoiden ilo vaikutti saaliin autuaalta tietämättömyydeltä ennen pedon hyökkäämistä. Kartanorakennus tuntui sokkeloineen täydelliseltä loukolta, jonne jäädä ansaan. Kynttilänvalon mystiikka oli vaihtunut pahaenteisiksi varjoiksi. Ja ennen kaikkea Iltatähti ei ollut lainkaan tykännyt tavasta, jolla nämä merimiehet olivat katselleet häntä.

Ja kuin noiduttua, siinä Viirupöllö äkkiä seisoikin, aivan Iltatähden edessä. Vaivaantuneena Iltatähti keskitti huomionsa lasien keräämiseen. Hän ei sanonut sanaakaan.

”Minä huomasin sinut naamiaisissa. Iltatähti, muistan johtajattaren kertoneen”, Viirupöllö sanoi.

”Se on nimeni. Anteeksi, herra, pystynkö jotenkin auttamaan sinua?” Iltatähti vastasi muistaen, että Kartanon työntekijänä hänen tulisi olla äärimmäisen kohtelias johtajattaren vieraille.

”Ehkä sinä voitkin”, Viirupöllö sanoi, ”Sinä erotuit eduksesi kaikista muista työntekijöistä. Olet sievä, nuori ja vaikutat tekeväsi työsi huolella. Siksi minä otinkin siut puheeksi johtajattaren kanssa.”

”Kiitos. Mutta miten tämä vaikuttaa siihen, pystynkö minä olemaan sinulle avuksi vai en?” Iltatähti kysyi hämmentyneenä.

”Näetkös, minä lähden huomenna takaisin laivalleni ja purjehdin kotiin Lasisaarille. Naamiaisten aikana sain erään hullun idean. Haluaisin tarjota sinulle elämäsi tilaisuutta seikkailuun. Mitä sanoisit, jos lähtisit mukaani Lasisaarille?” Viirupöllö kertoi.

”Minäkö?” Iltatähti kysyi entistä enemmän ymmällään.

”Sinä olet paljon enemmän kuin muut tämän paikan työntekijät, Tähtöseni. Tuhlaisit vain elämäsi täällä. Haluan viedä sinut jonnekin, missä todella pääsisit loistamaan”, Viirupöllö sanoi. Iltatähti katsoi tätä monta vuotta vanhempaa merikapteenia ja tunsi olonsa entistä vaivaantuneemmaksi.

”Kiitos, mutta pidän tästä paikasta. Lapset täällä ovat todella ihania ja mieluusti jatkan heidän kanssaan työskentelyä”, Iltatähti sanoi kääntäen katseensa pois.

”Oletko aivan varma, että haluat hylätä tämän mahdollisuuden? Minä nimittäin aion tarjota sen vain kerran”, Viirupöllö sanoi maanittelevalla äänellä.

”Olen varma. Olen erittäin pahoillani, mutta minun on palattava työnteon ääreen”, Iltatähti vastasi. Viirupöllö mittasi Iltatähteä pitkään katseellaan ja huokaisi lopulta:

”Näköjään sinun päätäsi ei ole kääntäminen. Hyvä on”, hän totesi ja kääntyi pois. Hämmentyneenä, mutta kuitenkin helpottuneena Iltatähti jatkoi juhlien jälkien siivoamista. 

Pitkän siivoamisen jälkeen Iltatähti oli jo ehtinyt unohtaa koko keskustelun Viirupöllön kanssa. Yö oli jo melkein vaihtumassa aamuksi, kun Iltatähti lähti ulos tekemään kierroksen varmistaakseen, että kaikki lapset varmasti olivat nukkumassa. Kävellessään mökkien varjossa tunsi Iltatähti yllättäen jonkun nappaavan häntä käsivarresta ja taittavan sen hänen selkäänsä vasten. Ennen kuin hän ehti päästää ääntäkään, kostea kangas painettiin hänen kasvoilleen. Iltatähti alkoi tuntea olonsa heikoksi ja  menettää tajuntaansa. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Iltatähti lopulta pyörtyi hänen kimppuunsa hyökänneen henkilön syliin.

Iltatähti heräsi vieraassa huoneessa. Hänen päätään särki, ja hän tunsi olonsa heikoksi sekä huonovointiseksi. Huone oli tummaa puuta. Hän makasi lattialla. Kaikkialla hänen ympärillään oli tynnyreitä, ja yhden tynnyrin päällä istui Viirupöllö. Iltatähti peruutti automaattisesti taaksepäin nähdessään hänet.

”Mukava, että viimein sait tajuntasi takaisin”, Viirupöllö sanoi.

”Minne sinä olet tuonut minut?” Iltatähti kysyi kauhistuneena.

”Laivalleni. Minnekäs muuallekaan”, Viirupöllö vastasi. Iltatähdellä kesti hetken kerätä ajatuksiaan.

”Kun tulit puhumaan kanssani… Sinulla ei ollut aikomustakaan antaa minun sanoa ei”, Iltatähti sanoi.

”Tietenkään ei. Se oli vain kaunopuhetta, jolla yritin välttää tämänkaltaisen tilanteen. Totuus on, että olit jo silloin omaisuuttani. Ostin sinut johtajattarelta”, Viirupöllö sanoi.

”Hän ei…”, Iltatähti aikoi sanoa, ettei johtajatar ikinä olisi voinut myydä häntä, mutta tulikin toisiin aatoksiin, ”hän itse asiassa tekisi niin.” 
Iltatähteä alkoi pelottaa. Mikä olisi hänen kohtalonsa? Mitä tämä mies tekisi hänelle? Iltatähti nousi istumaan ja kietoi kätensä polviensa ympärille:

”Mitä nyt sitten?” hän sanoi heikolla äänellä.

”Hoi! Pääsky! Sotka! Tulkaa tänne!” kapteeni huudahti, ja pian kaksi miestä ilmestyi näkyviin. Iltatähti tunnisti nämä samat miehet tanssiaisista. Toinen heistä kantoi sylissään kangasnyyttiä, joka laskettiin tynnyrin päälle.

”Jospa aloitettaisiin sillä, että riisut tuon mekon yltäsi”, Viirupöllö sanoi virnistäen. Veri pakeni Iltatähden kasvoilta. 

”Mitä?!” hän henkäisi.

”Pojat, auttakaa häntä”, Viirupöllö käski. Hetkessä molemmat miehet olivat Iltatähden kimpussa. Toinen miehistä kiskaisi hänet äkisti pystyyn ja tehokkaasti kahlitsi hänet otteeseensa peittäen suun toisella kädellä. Iltatähti ei pystynyt huutamaan. Toinen miehistä otti puukon esille ja leikkasi mekon pois Iltatähden yltä. Lähes alastomana Iltatähti värisi pelosta sekä kylmästä.

”Paina hänet lattiaan”, Viirupöllö käski ja Iltatähteä pidellyt mies teki työtä käskettyä. Iltatähti ei pystynyt liikkumaan. Puukko kädessään Viirupöllö tuli lähemmäs ja polvistui Iltatähden viereen. Kovakouraisesti hän nappasi Iltatähden hiukset käteensä ja leikkasi ne yhtä kovakouraisesti lyhyiksi. Hän nyökkäsi Iltatähteä pitelevälle miehelle, joka päästi tämän otteestaan. Iltatähti lähti heti peruuttamaan heistä, mutta ainoa reitti pois huoneesta oli miesten takana. Viirupöllö otti kangasnyytin tynnyrin päältä ja heitti sen Iltatähdelle.

”Me olemme saaneet hupimme, vai mitä pojat?” Viirupöllö sanoi ja käänsi katseensa Iltatähteen, ”pue nuo yllesi. Ne ovat henkivakuutuksesi tällä laivalla. En mene takuuseen siitä, mitä tapahtuu, jos muu miehistö saa tietää naisen matkustavan laivassamme. Olemme purjehtineet jo varsin kauas satamasta. Et pääse enää uimalla takaisin, eikä tässä laivassa ole kovin kummoisia piilopaikkoja. Suosittelen siis, että tulet puheilleni heti, kun olet saanut nuo vaatteet päällesi.” 
Viirupöllö kääntyi ja lähti kohti kannelle johtavia portaita:

”Ja muuten, tervetuloa miehistöön”, hän vielä sanoi nauraen, ennen kuin katosi tärisevän, itkua pidättelevän Iltatähden näköpiiristä.

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Teksti: Siiri Rantanen