keväästä

 

manian kärki ei taitu, ilo ei mahdu ihon sisään. kadut siivotaan hiekasta.

joka vuosi valo täyttää terävällä energialla. olen rauhaton ja näyttelen ohikulkijoille hampaita.

kevät avaa aistit. kirjoitan unissanikin runoa.

 

kun maaliskuu taittuu huhtikuuksi, laitan juoksutossut jalkaan. alan lenkkeilemään, etten hajottaisi

tavaroita tai rikkoisi lautasia. minä mittaan katuja jalkapohjillani. on pakko varmistaa, että kaikki on

entisellään. että tämä on vieläkin minun kaupunkini. ovatko nämä ne nurkat, jotka tunnen? ovatko

nämä ne ojat, joista keräilin sammakonkutua? ei niitä puita ole vielä kaadettu, joissa minulla oli

tapana kiipeillä.

 

ennen kevättä oli talven pimeä kuoppa, jossa kuukaudet menettivät muotonsa ja liukuivat kiinni

toisiinsa. marraskuu oli raskas ja ruskeanmusta, olemisen muoto ontto. unet sekoittuivat

todellisuuteen. helmikuussa minä polvistuin pyytämään pajunkissoja puhkeamaan.

 

ja rukouksiini vastattiin – kevät tuli. tuli polkupyörän renkaan rapina asfaltin soraa vasten.

 

muutun kurittomaksi. myöhästelen sovituista aikatauluista.

pyörä vie minua ja minä tottelen. kiertoreitti, seikkailureitti, maisemareitti. pyörä on enemmän kuin

kulkuväline: se on minun tapani olla tässä kaupungissa. unohdan liikennesäännöt, ärsytän

autoilijoita, soittelen suuta satulan selästä.

seurailen vuodenajan edistymistä. ei kiinnosta vastatuuli. en välitä vesisateesta. on yö ja minä

halkaisen kaupungin kahtia. poljen penttilästä kanervalaan.

 

toisinaan tartun tangosta ja talutan. kuljen vierellä, saatan poikaa kotiin. se kertoo ketuista ja muista

pienistä eläimistä ylittämässä suojateitä. äänessä on uudenlaista uhmakkaan uteliasta hellyyttä.

 

se hellyys avaa aivoissa ovia, pakottaa muistelemaan viime kesää. parvekkeita, puhaltavaa

tuuletinta. selän ihohuokosia. lokkeja ja niiden ääntä aamuisin. sinistä autoa latvian metsäteillä.

sadetta, joka kasteli teltan ja makuupussit ja retkipatjat ja sukat ja pikkuhousut. liettuan yön ääniä:

minulle cuba libre, sinulle moskovan muuli. kävelimme päivisin niin paljon, että öisin matkalla

likaiseen vuokra-asuntoon oli pakko riisua kengät ja kantaa niitä käsissä. mustat jalkapohjat

valkoisia lakanoita vasten.

kärsivällisyys oli käytetty. lupauksista luovuttu.

helsingissä minä laskin kyyneleet kasvoillesi. sinä riisuit paitaa: vatsan valkea, kaartuvat karvat.

 

sitten on asioita joita en tähän laita. niistä käsistä en kirjoita, joihin en kuulu.

 

on sähkönsinisiä kesiä, jotka tekevät särön ajan kulkuun ja muuttavat elämän suunnan.

sitten on hitaita, täysiä ja raskaita kesiä, jolloin ei tapahdu mitään. harrasta valoa sälekaihtimien

läpi.

on ne pulleat kirsikat riippumassa puiden oksista. on sisiliskot rantakivillä.

 

kevään kuukausissa kiihottavinta on epätietoisuus tulevasta kesästä. aina toukokuun taitteessa

valmistaudun tuntemattomaan. opettelen olemaan kiitollisempi. otan sen mitä annetaan.

 

– Juliet Lehtonen