manian
kärki ei taitu, ilo ei mahdu ihon sisään. kadut siivotaan hiekasta.
joka
vuosi valo täyttää terävällä energialla. olen rauhaton ja näyttelen
ohikulkijoille hampaita.
kevät
avaa aistit. kirjoitan unissanikin runoa.
kun
maaliskuu taittuu huhtikuuksi, laitan juoksutossut jalkaan. alan lenkkeilemään,
etten hajottaisi
tavaroita
tai rikkoisi lautasia. minä mittaan katuja jalkapohjillani. on pakko varmistaa,
että kaikki on
entisellään.
että tämä on vieläkin minun kaupunkini. ovatko nämä ne nurkat, jotka tunnen?
ovatko
nämä
ne ojat, joista keräilin sammakonkutua? ei niitä puita ole vielä kaadettu,
joissa minulla oli
tapana
kiipeillä.
ennen
kevättä oli talven pimeä kuoppa, jossa kuukaudet menettivät muotonsa ja
liukuivat kiinni
toisiinsa.
marraskuu oli raskas ja ruskeanmusta, olemisen muoto ontto. unet sekoittuivat
todellisuuteen.
helmikuussa minä polvistuin pyytämään pajunkissoja puhkeamaan.
ja
rukouksiini vastattiin – kevät tuli. tuli polkupyörän renkaan rapina asfaltin
soraa vasten.
muutun
kurittomaksi. myöhästelen sovituista aikatauluista.
pyörä
vie minua ja minä tottelen. kiertoreitti, seikkailureitti, maisemareitti. pyörä
on enemmän kuin
kulkuväline:
se on minun tapani olla tässä kaupungissa. unohdan liikennesäännöt, ärsytän
autoilijoita,
soittelen suuta satulan selästä.
seurailen
vuodenajan edistymistä. ei kiinnosta vastatuuli. en välitä vesisateesta. on yö
ja minä
halkaisen
kaupungin kahtia. poljen penttilästä kanervalaan.
toisinaan
tartun tangosta ja talutan. kuljen vierellä, saatan poikaa kotiin. se kertoo
ketuista ja muista
pienistä
eläimistä ylittämässä suojateitä. äänessä on uudenlaista uhmakkaan uteliasta
hellyyttä.
se
hellyys avaa aivoissa ovia, pakottaa muistelemaan viime kesää. parvekkeita,
puhaltavaa
tuuletinta.
selän ihohuokosia. lokkeja ja niiden ääntä aamuisin. sinistä autoa latvian
metsäteillä.
sadetta,
joka kasteli teltan ja makuupussit ja retkipatjat ja sukat ja pikkuhousut.
liettuan yön ääniä:
minulle
cuba libre, sinulle moskovan muuli. kävelimme päivisin niin paljon, että öisin
matkalla
likaiseen
vuokra-asuntoon oli pakko riisua kengät ja kantaa niitä käsissä. mustat
jalkapohjat
valkoisia
lakanoita vasten.
kärsivällisyys
oli käytetty. lupauksista luovuttu.
helsingissä
minä laskin kyyneleet kasvoillesi. sinä riisuit paitaa: vatsan valkea,
kaartuvat karvat.
sitten
on asioita joita en tähän laita. niistä käsistä en kirjoita, joihin en kuulu.
on
sähkönsinisiä kesiä, jotka tekevät särön ajan kulkuun ja muuttavat elämän
suunnan.
sitten
on hitaita, täysiä ja raskaita kesiä, jolloin ei tapahdu mitään. harrasta valoa
sälekaihtimien
läpi.
on
ne pulleat kirsikat riippumassa puiden oksista. on sisiliskot rantakivillä.
kevään
kuukausissa kiihottavinta on epätietoisuus tulevasta kesästä. aina toukokuun
taitteessa
valmistaudun
tuntemattomaan. opettelen olemaan kiitollisempi. otan sen mitä annetaan.
–
Juliet Lehtonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti