Pelkääjän
paikalla – Laura Lehtola
Laura
Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015) on koskettava
selviytymistarina, jota lukiessa ei välty kyyneleiltä. Romaanissa kuvataan
pienen lapsen isän Aapon näkökulmasta hänen vaimonsa Annan sairastumista
syöpään, sairauteen menehtymistä ja Aapon selviytymistä kaiken tämän keskellä.
Aapo kohtaa suuren kriisin, mutta pienen lapsen vanhempana hänen on pystyttävä
jatkamaan elämää ja arkea kutakuinkin normaalisti; lapsi on vietävä päiväkotiin
sekä harrastuksiin, parturissa on käytävä ja laskut pitää maksaa.
Insinööri-Aaposta tuntuu epäreilulta, että hänen puolisonsa voi noin vaan
jättää hänet yksin.
”Sinä
päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.”
Romaani
on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kuvataan Annan sairastumista.
Ensimmäisen osan kerronnassa vuorottelee nykyaika, jossa Annan sairaus on
loppuvaiheessa, sekä aikahypyt menneisyyteen, missä muistellaan syöpädiagnoosin
saamista ja Annan sekä Aapon avioliiton eri vaiheita sairauden edetessä.
Romaanin toisessa osassa Anna on menehtynyt ja Aapon on jatkettava elämää samalla
pitäen huolta heidän päiväkoti-ikäisestä tyttärestänsä Elsasta. Toisen osan
kerronta vuorottelee Aapon ja yllättäen Aapon elämään työpaikan koulutuspäivänä
ilmestyvän Veeran näkökulmien välillä.
Pelkääjän
paikalla on romaani, jonka ahmin yhdeltä istumalta. Vaikka
teos on aiheeltaan raskas, en vaan voinut laskea teosta alas, ennen kuin olin
lukenut sen loppuun. Lehtolan tapa kirjoittaa saa lukijan samaistumaan teoksen
henkilöiden elämään, ajatuksiin ja tunteisiin. Lukiessa joutui itsekin
sellaisten suurten kysymysten keskelle kuin miten itse pärjäisi, jos oma
puoliso sairastuisi vakavasti ja menehtyisi, miten elämä kulkisi kriisin
keskellä ja sen jälkeen, miten toipuminen tapahtuu.
”Kevät
tulee, sinä alat vähitellen kulua kotoa. Sinua vie eroosio, jota en voi estää.
Meri pyyhkii kalliota aalto kerrallaan, minä katselen vierestä kun sammal
irtoaa palasina, huuhtoutuu veteen ja sen uumeniin. Ensin loppuu juusto, jota
sinä vielä söit. Sitten hammastahna. Lopulta se hunaja, jonka juoksin Siwasta
kun sinä rauhoittelit kurkkukipuaan kitisevää Elsaa autossa.”
Lehtolan
teos antaa kuitenkin kaikessa kuohuttavuudessaan myös toivoa siitä, että elämä
kyllä jatkuu kriisinkin jälkeen. Aapo käy teoksessa läpi surun eri vaiheita,
joita ovat esimerkiksi kieltäminen, viha, masennus ja hyväksyminen. Romaanin
nimenkin perusteella Aapo on joutunut pelkääjän paikalle elämän kyydissä, jossa
hänen on lopulta vaan hyväksyttävä se, minne elämä hänet ajaa. Lehtola on onnistuneesti
upottanut tarinaan myös arkista huumoria, joka onkin yksi tärkeimmistä
selviytymisen välineistä.
”–
Sulla on yksinhuoltajailta?
–
Näinkin voisi sanoa. Tytön äiti on kuollut.
Minä
en yhtäkkiä osaa sanoa mitään. Tässä kontekstissa kuolema on yhtä kuin
Windowsin blue screen.”
Teoksen
lukemisen ja sen aiheuttaneiden tunnekuohujen jälkeen minut valtasi
tietynlainen tyyneys ja puhdistunut olo. Vaikka elämässä tuleekin vastaan
vaikeita asioita, on vain luotettava siihen, että kyllä se elämä kantaa
eteenpäin. Teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta suosittelen varaamaan
viereen nenäliinapaketin tai kaksi.
- Johanna Sacklén
Volvon kuorma-autot –
Erlend Loe
Ei kai sua naurata…?
Moni lukemani teos on synnyttänyt kyyneleet silmiini
tai painavan tunteen kehooni. Nuo teokset
ovat saaneet minut tiuskimaan muille tai näkemään
maailman harmaan verhon lävitse. Muistan
hyvin melankolisen mielentilan, jonka tällainen teos
minussa herättää. On paljon vaikeampaa
muistaa teokset, jotka ovat saaneet minut unelmoimaan
tai joskus jopa nauramaan.
Erlend Loen teos Volvon
kuorma-autot (2005) on hauska, kummallinen, helposti lähestyttävä ja
täysin absurdi kertomus
itsensä löytämisestä. Teoksessa seikkailee kahden yksinäisen vanhuksen
lisäksi kirjailija itse
sekä Loen aikaisemmasta tuotannosta tuttu Doppler, hänen poikansa ja
lemmikkihirvensä.
Ennalta-arvaamatta
löydetty itsenäisyys saa lukijan pohtimaan vanhemmuuden merkitystä ja
toisaalta myös
ymmärtämään suhteiden katoavaisuuden. Jokin, mikä joskus merkinnyt itselle
jokaista päivää, voikin
kummallisen käskyn vuoksi muuttua ja kadota hetkeksi.
Volvon kuorma-autot
sai minut nauramaan niin, että vatsaani sattui. Se sai minut käsittämään
elämän täysin
järjettömänä konseptina, jota voi inspiroida niin vapaus, partio, koston tarve
tai
yksinkertaisesti tarve
tuntea olonsa kevyeksi. Teos näyttää vaihtoehtoisen tavan elää, mutta myös
muistuttaa siitä, mikä
kaiken merkityksettömyyden keskellä merkitsee kuitenkin eniten.
- Saara Kailasalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti