En
ilmeisesti halua uskoa, että nyt on vuosi 2024, sillä kirjoitan edelleen
jokaiseen eteeni tulevaan lomakkeeseen luvun 2023. Tämän saman ongelman kohtaan
kylläkin joka vuosi, mutta nyt kriisi tuntuu olevan suurempi: täytän tänä
vuonna 24. Vuosia sitten ajattelin, että 24-vuotias on iso ja kypsä ihminen,
täysin aikuinen. Mutta voin paljastaa kaikille sen, jonka me jo tiedämmekin:
24-vuotias ei ole lähellekään aikuinen. Tai en ainakaan minä ole. Kaikista
pahinta on kuitenkin se, että 24 on hyvin lähellä lukua 25, joka on – hyvänen
aika sentään – vielä suurempi luku!
Ikäkriisi
on sananakin jo semmoinen, jota ei meidän nuorten olettaisi käyttävän vielä
ollenkaan. Tai näin ainakin meitä 10, 20, 30, 40, 50 ja 60 vuotta vanhemmat
ihmiset ajattelevat. Emmehän me tiedä elämästä vielä mitään, koska olemme
eläneet sitä vasta parikymmentä vuotta eli noin ¼ osaa siitä, mitä toivon
mukaan meistä jokainen elää. Tästä huolimatta en ole välttynyt siltä ajatukselta,
joka hiipii aivoihini ja kuiskaa: ”olenpas minä vanha”. Tällaisia ajatuksia
mieleni päästää valloilleen joka kerta, kun itseäni nuoremmat ihmiset menevät
naimisiin, saavat lapsia, ostavat talon, auton, kesämökin tai muun kalliin
asian, josta itse en osaisi uneksiakaan. Puhumattakaan siitä, että monet minua
nuoremmat ovat löytäneet (ilmeisesti ja toivottavasti) unelmiensa työn, josta
saavat rahaa elääkseen hyvää elämää.
Yhtenä
iltana selasimme kaverini kanssa vanhoja kuvia pilvipalvelusta, ja kaverini
löysi kuvan unelmakartasta, jonka hän oli tehnyt yläasteella. Nauroimme
katketaksemme, kuinka hän oli naiivina 14-vuotiaana ajatellut, että hän
valmistuisi lääkäriksi vuonna 2024, menisi samana vuonna kihloihin ja saisi
hankittua koiran. Jälkeen päin aloin pohtimaan, että niinhän hyväuskoinen
minäkin olin ollut. 12-vuotiaana ajattelin, että 18- ja jopa 16-vuotias on
fiksu ja kypsä, ja taas 18-vuotiaana ajattelin, että 25-vuotias on kypsä
aikuinen. Käsitys tulee luultavasti sekä yhteiskunnasta, että lähipiiristäni,
sillä siskoni oli 25-vuotias, kun hän sai ensimmäisen lapsensa. Nyt minua
hermostuttaa, kun tuo gloriaa hohkaava ikä lähestyy.
Lisäksi
teknologian ja somen kehitys aiheuttaa minulle välillä vanhentuneita olotiloja.
”Ei minun lapsuudessani ollut älypuhelimia, vaan me hiihdimme joka päivä 30
kilometriä kouluun kesät ja talvet ylämäkeä...”. No niinpä. Muistan, että en
ottanut Nokian 1650 -puhelintani edes mukaan kouluun kahtena ensimmäisenä
lukuvuotena, koska ei sillä voinut kuin soittaa ja pelata matopeliä. Nykyisin
ala-asteella sijaistaessani joudun keskustelemaan oppilaiden kanssa, miksi he
eivät voi kuvata TikTokkia itsestään kesken oppitunnin. Silloin varsinkin
tunnen itseni vanhaksi, kun pohdin, miksi oppilaat eivät vaan voisi
vapaa-ajallaan leikkiä mielikuvitusleikkejä ja peuhata ulkona ilman koukuttavia
ruutuja.
Huomaan
myös yhä uudelleen sen, että en enää välttämättä ole perillä kaikista nuorten
muoti- ilmiöistä, ja en tarkoita nyt pelkästään vaatteita, vaan kaikkea.
Kuulemma TikTokissa on videoita, joissa 12-vuotiaat lapset antavat
ihonhoitovinkkejä, kuinka välttää rypyt 20-vuotiaana. Siis 20-vuotiaana. Eihän
tässä voi kokea itseään muuksi kuin vanhaksi ja hölmöksi. Luulin, että olen
rypytön. Ilmeisesti ei kuitenkaan riittänyt, että 12-vuotiaana tungin pääni
talvisin lumipenkkaan siskoni kanssa ja katsoimme, kuinka punainen ja kylmä
naamamme on sen jälkeen.
Ovatko
siis nuoremmat ihmiset syy siihen, miksi vanheneminen tuottaa minulle
hikikarpaloita otsalle? Sehän se varmaan koko ikäkriisin pointti on. Välillä
tuntuu, että elän täysin kaiken ajan tuhlaten. Eikö minulla pitäisi olla jo
kaikki valmista, niin kuin muillakin ikäisilläni? Nämä ajatukset ovat vilunkia,
ja pettävät meidät mennen tullen. Some ja ihmisten ulkokuori voi johtaa harhaan,
jos emme oikeasti tiedä, mistä toisen elämä ja arki koostuu. Jokaisella meillä
on kompastuskivemme, mutta toisten kivi on vain vähän suurempi, ja toiset taas
törmäävät kiveen kuuluvammin kuin muut. Onko ikä muutenkaan jotain, joka voi
määrittää sen, missä vaiheessa elämää tulisi olla menossa? Ehkä aivojen
kehittymisessä kyllä, mutta muuten haluaisin ajatella, että jokaisen polku on
ainutlaatuinen ja hyvä sellaisenaan. Ei ole hyväksi potea huonommuutta siitä,
että toinen samanikäinen tai nuorempi ihminen on saavuttanut enemmän asioita
elämässään kuin itse on. Tärkeintä olisi, että pystyisi tekemään niitä asioita,
joista itse nauttii, missä iässä tahansa.
Ehkä siis voin hyväksyä
vanhenemiseni. Paitsi kun täytän 25. Silloin vasta olen vanha.
- Elina Kurttio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti