TOSITARINA: KUINKA MENETIN PYÖRÄNI JULMALLE MAAILMALLE, MUTTA IHMEEN KAUTTA SAIN SEN TAKAISIN

Onni onnettomuudessa. Fraasi on kliseinen, ja varmasti monelle tuttu. En ole edes varma, voiko tätä pian teille kuvailemaani tapahtumasarjaa kuvailla pelkkänä onnena tai onnettomuutena, mutta aion silti kertoa tarinani teille. 

Minun onnettomuuteni alkoi eräänä tammikuisena päivänä. Päiväni oli kuin mikä tahansa muukin tavallinen tammikuinen päivä – viileä, toiveikas ja seesteinen – kunnes onnettomuus iskeytyi kasvoilleni lähes tuhannen jäätyneen pohjoiskarjalaisen auringon voimin. Polkupyöräni ei ollut siinä, mihin sen olin edellisenä iltana jättänyt. Elävät ja lähes käsinkosketeltavat muistikuvat edellisestä alkuillasta vyöryivät mieleeni pakokauhun ja paniikin tunteiden siivittäminä. Lukitsin pyöräni kotitaloni etupihalle, samaan paikkaan kuin aina ennenkin. En voinut erehtyä tästä. Mieleni poukkoillessa ja hermojeni kiristyessä pienten katkeavien kuminauhojen tavoin kiersin ympäri kotitaloani, pitkin varastoja ja käytäviä kyseenalaistaen omaa muistiani pyöräni sijainnista, mutta turhaan. Rakas punainen ratsuni oli kadonnut. Tipotiessään.  

Sydämeni hakkasi kuin tuhatta ja sataa soittaessani ensin äidilleni, sitten minua odottavalle poikaystävälleni pyöräni kohtalosta. Hätäpäissäni laadin etsintäkuulutuksia pitkin ja poikin internetin ihmeelliseen maailmaan, ja ilmoitin minua kohdanneesta onnettomuudesta yhdelle jos toisellekin kontaktilleni. Iltani kului hiipivän auton etupenkillä katsastaen vastaan tulevia valotolppiin nojaajia, telineissään odottavia ja ojanpientareille kaatuneita. Mutta yksikään rengaspari ei näyttänyt tutulta. Epätoivo vaihtui pettymykseen, ja päivät kuluivat suuren surun laimentuessa hiljalleen.  

Mietitte varmaan jo nyt tätä lukiessanne, milloin tälle onnettomuudelle saadaan sen onni. Onneni sattui löytymään kahdeksan päivää myöhemmin.  

Olin jo lähestulkoon menettänyt toivoni kadonneen pyöräni suhteen. Pakko myöntää, että olin jopa katsellut uusia uljaita kulkupelejä täyttämään menetyksen aiheuttaman epäkäytännöllisyyden aukon, mutta jokin piti minut silti valveilla vanhan ystäväni suhteen.  

Eräänä aamuna, juuri herättyäni, satuin avaamaan lähestulkoon pahamaineisen sosiaalisen median applikaation Jodelin. Vielä unisin silmin rekisteröin hetken aikaa eteeni avautuvaa päivitystä kuvineen. Lumihangessa makasi pyörä. Yksityiskohdat tarkentuivat minulle peräjälkeen tarkastellessani kuvaa ja siinä ilmeneviä tuntomerkkejä. Punainen naisten pyörä. Etukori. Satulapehmuste. Valkoinen soittokello pienin vaaleanpunaisin kukin.  

Hetket tuntuivat kiitävän lähes hidastettuina sekunnin sadasosina hypätessäni ylös ja kiskoessani vaatetta päälleni. Reilu viikko sitten kadonnut pyöräni oli paikannettu aamuyöllä Jodeliin jonkun toimesta. Kuva sisälsi jopa sijainnin, ja kyseinen katu oli vain muutaman sadan metrin päästä kotoani. Sydän korvissani tykyttäen riensin puolijuoksua kohti Suvantokadun luvattua maata epäuskoisena näkemästäni sekä pohtien sitä, missä kohti kyseistä katua vanha ystäväni mahtoikaan olla kuvattuna.  

Sitten näin sen. Samassa tienristeyksessä, johon olin Suvantokadulle saapunut, näkyi jo kaukaa hangen valkeudesta pilkottava punamusta metallitankojen joukkio. Parilla juoksuaskeleella ylitin tien ja saavuin kyseisen näkymän luokse. Ja siinä se oli. Minun oma polkupyöräni, joka mystisesti kahdeksan päivää sitten katosi kotipihaltani, oli edessäni, lähes vahingoittumattomana. Nostin ystäväni pystyyn, tarkastelin sitä parhaani mukaan suupielteni noustessa yhä vain ylemmäs. Tippuneet ketjut ja mylläytynyt lumikerros viestivät minulle mahdollisen voron syystä hylätä saaliinsa nyt ja tähän. Todellinen onni onnettomuudessa. 

Onnellisena kävelytin pyörän takaisin kotiin silitellen samalla sen satulaa pienten onnen kyynelten kohotessa silmäkulmiini. Aiemmin useampaankin otteeseen kiroamani Jodel oli pelastanut minut onnettomuudestani. Ilman siellä näkemääni kuvaa en olisi ehkä koskaan päätynyt takaisin yhteen vanhan pyöräni kanssa. Kuka tietää missä kaikkialla maailman tai Joensuun kolkissa pyöräni noina kahdeksana päivänä seikkailikaan, tai millaisia kommelluksia ja epäoikeudenmukaisuuksia se joutui kokemaan. Mutta onnellisen sattuman – ja Hehkujen jälkeisen aamuöisen jodlaajan – ansiosta tiemme yhtyivät jälleen. 

Teksti ja kuva: Emilia Saukkonen