Sukupuoli ja sukupuolettomuus

Ajatuksia sukupuolesta ja sukupuolettomuudesta

Vapaus olla sellainen kuin on. Oma itsensä. Ainutlaatuinen yksilö. Sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta. Olematta siitä kenellekään tilivelvollinen.

 Perinteeksi muodostunut Pisarat-lyhytnäytelmäkokonaisuus avasi Joensuun ylioppilasteatterin kevätkauden 13. tammikuuta. Neljännentoista Pisarat-kokonaisuuden teemana oli tällä kertaa sukupuoli ja sukupuolettomuus.

Jos nyt ilmaisen puolueellisen mielipiteeni, erityisesti Pisaroiden ensimmäinen näytelmä teki vaikutuksen: Leena Hoppulan ja Aino Latvalan käsikirjoittama sekä jälkimmäiseksi mainitun ohjaama ”Täällä vielä”. Teoksessa Hoppulan näyttelemä Paju, muunsukupuolinen nuori, etsii paikkaansa ympäristössä, joka ei hyväksy häntä. Pajua hänen tilanteessaan painostavat ulkopuolelta tulevat tahot: oma äiti, terveydenhoitaja, toisinaan jopa äänet oman pään sisällä. Yhteiskunta kaatuu seininä päälle kieltäen ja kertoen, millainen hänen pitäisi olla. Paju, tuo sitkeä sissi, ei kuitenkaan lannistu: ”En mä luovuta, mä yritän vielä”, hän toteaa näytelmän lopuksi.

Valot sammuvat ja näyttelijät rientävät vaihtamaan seuraavaan rooliin. Pajun päättäväinen hymy kuitenkin piirtyy näkökalvolleni vielä pitkäksi aikaa. Ajattelen väistämättä tosielämän Pajuja: kuinka he jaksavat? Ovatko he yhtä päättäväisiä, valmiita kohtaamaan maailman ja näyttämään, että jaksavat yrittää? Itse olin hyvin alakuloinen teini, joten voin vain kauhistella, kuinka rankkaa Pajun kaltaisilla nuorilla on… Ja miksei aikuisillakin.

   

”Pisarat on matka joukosta hajanaisia ideoita valmiiseen kokonaisuuteen”, joten on aihetta esitellä muutkin näytelmät. Tiina Lampénin ohjaama ja käsikirjoittama ”Miesastronautti” pureutui arkipäivän seksismin ytimeen. Lähestymistapa aiheeseen oli kerrassaan hauskuuttava: valta-asemat käännettiinkin päälaelleen. Näytelmän mielenkiintoiseksi teki se, että sen pohja on rakentunut Internetistä löydetyistä kommenteista.

Tunteellisin ja draamallisesti tarkkanäköisin tulkinta oli Veera Mikkosen ohjaama ja käsikirjoittama ”Muotokuva”. Sen moniulotteisuus saattoi jättää osan yleisöstään hämilleen (päätellen yleisön kysyvistä katseista väliajalla), mutta loppujen lopuksi se oli kaikessa haikeudessaan erittäin kaunis näytelmä. Minja Yletyinen sulatti taatusti yleisön sydämet näyttelijän lahjoillaan ja herkällä taiteilijahahmollaan Rosalla.

   

Siiri Rantasen ohjaamalla ja käsikirjoittamalla teoksella ”Näytelmä nuoresta bi:stä” on tosielämän pohja. Pääosan esittäjä Riku Simonen teki loistavaa työtä tulkitessaan Sasua, jonka tyttöystävä pettää häntä tytön kanssa railakkaan baari-illan aikana. Uskottomuuden lisäksi näytelmä toi ilmi sen, kuinka seksuaalisuus on edelleen helppo kiusaamisen aihe koulumaailmassa.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä näytelmänä esitettiin Anni Mikkosen käsikirjoittama ja ohjaama komedia ”Aika-avaruusseikkailu 2017”. Karnevaalin tuntuinen scifi-seikkailu sai nauramaan vedet silmissä ja tuntui sopivalta lopetukselta haikeiden näytelmien jälkeen. Näytelmä kuitenkin jätti yhden suuren kysymyksen: Millaiset ovat ”panosandaalit”? Saako niitä ensi kesänä?

Ei mies, ei nainen, vaan ainutlaatuinen

Pisaroiden esitysten aikaan sain vihdoin käsiini Pajtim Statovcin toisen romaanin Tiranan sydän (Otava, 2016), joka käsitteli samaa sukupuolen ja seksuaalisuuden teemaa kuin edellä mainitut näytelmät. Tätäkin lehtijuttua kirjoittaessani molemmat tahot keskustelivat keskenään niin päässäni kuin tekstini luonnosvaiheessa. Toivon, että olen saanut edes murto-osan niistä ajatuksista esitettyä teille, rakkaat Itäkynän lukijat.

Statovcin toinen romaani on siis kertomus Bujarista ja Agimista, jotka elävät köyhtyneessä Albaniassa ja päättävät karata sieltä paremman elämän toivossa. Niin köyhyys, pakolaisuus kuin teini-iän kriisit sävyttävät poikien elämää. Tarinassa esiintyy myös anonyymi minäkertoja, joka liukuu niin miehen kuin naisen välillä:

”Olen 22-vuotias mies, joka toisinaan käyttäytyy kuten mielikuvani miehestä, nimeni on Anton tai Adam tai Gideon, mikä minäkin hetkenä miellyttää korvaani - - Toisinaan olen 22-vuotias nainen, joka käyttäytyy kuin minua miellyttävä nainen, Amina tai Anastasia, nimellä ei ole merkitystä - -.”

Seksuaalisuuden ja sukupuolen lisäksi Tiranan sydän on kertomus siitä, kuinka oman identiteettinsä voi rakentaa aina uudelleen, kertoa aina uuden tarinan uudessa paikassa. Anonyymin minäkertojan teesi on siis jotakuinkin seuraava: jos maiden rajojen ylittäminen (trans) onnistuu, miksei sama pätisi myös sukupuoleen?

 Joku on mies, joku on nainen, joku ei ole kumpaakaan. Joku toinen voi halutessaan olla mitä tahansa ja joku toinen on haluamattaan se, joksi ei itseään koe. Sukupuoli ei ole kaksitahoinen, vaan se on moninainen kokonaisuus. Se on yksilöllistä ja aina arvokasta. Ehken cis-naisena ole paras puhumaan asiasta, joten Statovcin loistavaa romaania siteeraten päätän sanomani seuraavasti: ”- -eikö olisi parempi elää kuin ei olisi sukupuolta lainkaan. Eikö olisi parempi keskittyä naisena olemisen sijasta siihen, että on ainutlaatuinen?”

Kiitos Pisarat, olitte ainutlaatuisia.

Karoliina Kapanen (teksti ja kuvat)