SISKO

Seisoin paikoillani. Tieto oli niin järkyttävä, että jouduin ottamaan tukea seinästä. Minulla oli isosisko, josta vanhempani eivät olleet hiiskahtaneetkaan 17 vuoteen, ja nyt he aikoivat viedä minut hänen luokseen.

Laukut pakattiin nopeasti. Katsoin rakasta kotiani. Voi, milloin näkisin sen taas? Minulle ei ollut kerrottu, milloin tulisin takaisin. Vanhempani sanoivat vain, että katsotaan, kunhan asiat tulevat kuntoon. Mitkä ihmeen asiat? Vanhempani selvästi salasivat minulta jotain. Nousin autoon ja matka alkoi.

Siskoni, tai oikeastaan hänen poikaystävänsä, talo oli paritalon puolikas, jonka maalit olivat lohkeilleet, ikkunankarmit lahonneet ja ulko-ovi oli todella huonossa kunnossa. Ei mikään iloinen näky. Astuin sisään ja heti siskoni kapsahti kaulaani ja halasi minua musertavalla voimalla. Älähdin kivusta ja siskoni päästi minut otteestaan.

”Mukava viimein tavata”, sanoin epävarmasti.

”Totta! Minun nimeni on Leona, mutta voit sanoa minua Onaksi”, Leona sanoi. Nyökkäsin ja hän katsoi minua silmiin. Katse oli outo. Se löi kuin nyrkki vatsaan. Haukoin henkeä. Tuo katse poltti silmiäni ja samalla lumosi minut niin, etten saanut irrotettua omaa katsettani. Hän kohotti kulmaansa ja lumous särkyi. Hän otti minua kädestä. Se tuntui normaalille.

”Tule, näytän sinulle huoneesi”, Leona sanoi. Emme pitäneet kiirettä. Minua pelotti, ja jokin sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tahtonut saada rytmistä selvää.

Yö oli karmiva, vaikka nautin huoneestani. Ikkunan edessä olivat siniset verhot, sänky oli kauniin vanhanaikainen, puinen kirjoituspöytä puolestaan koristeellinen. Katosta roikkui nätti, valkoinen lamppu. Lisäksi huoneessa oli haalistuneet tapetit ja valkoinen pörrömatto. Mutta vaikka huoneeni oli mielestäni ihana, yön äänet veivät mennessään mukavuuden tunteen. Pitkin yötä kuulin rasahtelua ja nyyhkintää, ja yllättäen kuului särkyvän posliinin ääni alakerrasta. Sävähdin, enkä saanut happea. Minua pelotti liikaa, jotta olisin muistanut hengittää. Nousin ylös ja hiljaa, hyvin hiljaa, hiivin portaat alas. Näin himmeää valoa ja seurasin sitä aulaan. Siellä paloi lamppu. En kuullut mitään ääniä, mutta ilmassa leijui pientä savun tuoksua ja jokin tuoksu, joka muistutti hieman suopursua. Katsoin taloa uusin silmin. Se ei muistuttanut taloa, vaan vankilaa. Ikkunoissa ei ollut kaltereita, mutta huoneista huokui uhka, kuin seinät olisivat halunneet litistää minut torakan lailla. Huoneissa oli hyvin ahdasta, sillä ne olivat hyvin pieniä. Ahtaan paikan kammo alkoi lujittaa minussa otettaan ja lyyhistyin lattialle pinnallisesti hengittäen. Sydämeni läpätti ja olin ajautua paniikkiin.

Kirkaisu, minun omani, rikkoi hiljaisuuden. Siskoni oli tullut huoneeseen niin hiljaa, etten ollut kuullut hänen tuloaan ennen kuin hän laski kätensä minun olkapäälleni. Käänsin katseeni siskooni ja olin kirkaista uudelleen. Hänen silmänsä! Ne kiilsivät hullun lailla ja olivat jopa vaihtaneet väriä. Hänen silmänsä olivat tummat, mutta erittäin selvästi violetit. Hänen hiuksensa hulmusivat, vaikka sisällä ei edes tuullut. Hänen kätensä olivat silkinsileät ja kynnet kuin tikarit. Pitkät, terävät ja ne sopivat hyvin lävistämään ihon ja ehkä jopa enemmänkin. Leona paiskasi minut yhdellä liikkeellä päin puuovea ja parkaisin olkapääni mennessä sijoiltaan. Nousin pystyyn, mutta putosin heti takaisin lattialle Leonan potkaistessa minua. Kyyristyin pelosta. Leona nappasi hiuksistani ja nosti minut pystyyn. Hän laittoi yhden terävistä kynsistä kaulalleni.

”Anna olla Ona”, kuului tuskin kuiskausta vahvempi ääni. Leonan poikaystävä seisoi ovensuussa.

”Anna olla rakas. Hän on siskosi”, hän sanoi ja lähestyi meitä.

”Päästä irti”, hän jatkoi ja painoi kätensä Leonan olkapäälle.

”Ona”, hän sanoi mitä hunajaisimmalla äänellä.

Leona päästi irti. Lysähdin lattialle kyynelten valuessa pitkin poskiani. Leona lähti pois ja Akseli auttoi minut istumaan. Hän katsoi minua silmiin ymmärtäväisesti.

”Kiitos”, sopersin järkytykseni läpi.

”Sinun ei kannata tulla öisin alakertaan. Siskosi on lumoava demoni, mutta hän tottelee vain yhtä ihmistä. Päivisin olet turvassa, sillä silloin hänet valtaa inhimilliset tunteet. Pääsetkö itse ylös?” Akseli varoitti ja auttoi kivuliaasti olkapääni takaisin paikoilleen. Nyökkäsin. Kipusin portaat ylös omaan huoneeseeni tietäen, että seuraava päivä tulisi olemaan yhtä kidutusta muistojen syövyttäessä aivojani. Kipu ei antanut minun nukkua, joten vain istuin sängyllä. Kyyneleet alkoivat taas valua silmistäni. Minulla tulisi viemään ikuisuus, että pääsisin yli tästä yöstä.

Vanhempani soittivat kolmen päivän päästä. He olivat päättäneet erota. Vain heidän riitojensa vuoksi he olivat päättäneet lähettää minut demonin kotipesään. Mutta saattoivatko vanhempani olla tietämättömiä siitä, että siskoni on demoni? Ja jos he eivät tienneet, miten se olisi edes mahdollista? Tajusin, että en tulisi koskaan saamaan vastausta. Minulla ei ollut mitään halua puhua asiasta.

Teksti: Siiri Rantanen