OSMAAJAN MIELENMAISEMASTA

Ior Bock on mainittu. Tämä yksittäinen tosiseikka bussissa kerää yhtäkkiä kaiken tarkkaavaisuuteni ja unohdan hetkeksi minne olemme menossa ja miksi. Sitten muistan unohduksen, sillä en muista alun perinkään kuulleeni määränpäätä.

Maisemat valaistusta bussista pimenevään Tampereen iltaan ovat jatkuvasti yhä viitteellisemmät. Talo, hieno talo, tuonne voisin muuttaa asumaan, etkö sinäkin Kaino? Kommuunihaaveet osoittavat mielenlaatuni heikkouden: ne nostattavat minut sangen helposti uusiin unelmointien sfääreihin ja auttavat helposti unohtamaan Ior Bockin, joka hetkeksi oli vangitsevinaan tietoisuuteni huomion.

Pian olemme perillä paikassa ja siirrymme taloon. Istumme Kainon kanssa lattialle, olen harjoitellut risti-istuntaa, selkä on pidettävä suorana. Otan ensimmäisen hörpyn puolukkakossusta, ja se on taivaallisen hyvää. Seuraamme istuu mies, joka mainitsi bussissa Ior Bockin ja joka on sittemmin paljastunut oululaiseksi otukseksi. Minua kiinnostaa kovasti sipoolainen mystikko hahmona ja tahtoisin keskustella oululaisen kanssa hänestä, mutta seuraamme liittyy yllättäen neljäs ihminen. Sitten viides, kuudes, seitsemäs, kunnes putoan laskuista, sillä ihmisten lukumäärästä kirjan pitäminen ei ole tarkoituksenmukaista lattialla istuessa: kysymys on kuitenkin sosiaalisesta tilanteesta, jossa mennään laatu eikä määrä edellä.

Keloihin jumituttuani huomaan seuraavaksi, että ihmiset pyydetään piiriin esittäytymistä varten. Meitä pyydetään kertomaan nimemme ja ainejärjestömme lisäksi, mikä on suojeliuksemme, päätän olla hauska ja valitsen omakseni liskon. Valinta saa aikaan toivotunlaisen reaktion, pienen, kollektiivisen hörähdyksen piirissä.

Olen mennyt lupautumaan hallitushommiin mukaan, joten lähden palloilemaan ympäri juhlatilaa. Kyselen tovereilta, missä kokous mahdetaan pitää. Ei pitäisi ottaa vastuuta, niin saisi vain autuaasti lorvia ja jumittaa, chillata ja möhmöttää.

Onneksi kokouskäyttäytymiseni on harjaantunutta, sillä näytän kuuntelevalta, vaikka en oikeasti kuuntelisikaan, ja tavoitan sen hetkisen puheenaiheen suhteellisen vaivatta. Kokous on muutenkin mukavampi kuin muut viralliset yhteydet, joissa olen ollut: täällä saa juoda puolukkakossua.

Hallituksen jälkeen kokoontuu yhdistys, mutta vahvasti juopotteluorientoituneet osallistujat eivät välttämättä edusta kokouskelpoisinta ainesta. Tunnelma pysyy kuitenkin asiallisena, vaikka välihuutojen esiintyminen on normaalia tiheämpää. Puolukkakossu, aijai, kun on hyvää. Osma ry antaa lausunnon, äänestyksestä jää päällimmäisenä mieleen pettymys.

Pöydät poistuvat, musiikki alkaa soida, aavistuksen verran päähän hiipivää humalatilaa, joka vapauttaa estoja riehua. Tinakenkätyttö! Aika kiepsahtaa itseäänsyövän käärmeen muotoisen silmukan, ja yhtäkkiä olen taas Jyväskylässä haalarit jalassa puristuneena lattiaa vasten läjä kantalaisia päälläni. Seuraava välähdys johdattaa minut takaisin hyppimään jossain päin Tamperetta ja tämä hyvä olo on varmasti myös seurausta hyvistä tovereista eikä niin paljon humalasta. Aluksi en voi uskoa, että Sandstormissakin voi laulaa mukana, joten Siulan riehakas mukanalaulaminen implikoi, että olemme reinkarnoituneet tänä yönä rinnakkaisuniversumiin, jossa tämäkin on mahdollista. Muiden uskomattomuuksien joukossa seurustelen mukavien ihmisten kanssa vapautuneesti ja rennosti, sulkeutumatta normaaliin jääkauden tuoja -rooliini.

Lähdön hetki lähenee, ja poltan tuntemattoman rakennuksen portailla yhden tupakan. Nikotiini virtaa sisälläni ja tuo autuutta post-puolukkakossuaikakauteen, joka on koittanut viimeisen pisaran siirtyessä elimistööni. Lähden ensin harhailemaan jonnekin päin Tamperetta helsinkiläisten Henkan ja Sinnan kanssa. Kävelemme ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen, täällä on melko kylmä ja olemme kaikki hieman humalassa. Soitamme puhelun ja alamme kävellä kolmanteen suuntaan, vaihdan seuruetta, kävelemme bussipysäkille. Juttelemme oululaisten kanssa mukavia ja bussi saapuu.

Aamu, ilman väsymystä voisi luulla ettei nauttinut pisaraakaan alkoholia edellisenä iltana. Maarit kaivaa puhelimellaan internetistä minulle nuotin, jotta voimme opetella laulamaan loitsun autenttisella sävelellä. Tänä vuonna olemme panostaneet Osma-turnaukseen, ja tytöt ovat automatkallaan löytäneet Kansallisarkiston verkkoversiosta Pohjois-Karjalasta peräisin olevan loitsun.

Sarjakuvafestivaalit, ruokaa, hetki hiljaista, tyytyväistä jumittelua Täky-toverien kanssa yliopiston aulassa. Lähdemme itsevarmoina turnausta kohti. Rastihenkilökunta kuuntelee hieman kummissaan loitsumme, mutta jatkamme seuraavalle rastille yhä enemmän voitonvarmuutta uhkuen. Suoriudumme tehtävistä tyylillä, asenteella, se on swag ja päivän mittaan yhä kohoava ryhmähenki, joka meitä kuljettaa eteenpäin. Rastihenkilökunnalla kiertävä jaloviinapullo auttanee pistelukemiamme myös.

Larppaamme tamperelaisuutta. Kadehdin isäntäämme Ollia hänen mainiosta parvekkeestaan ja hänen mahdollisuudestaan katsella Tamperetta yläpuolelta aina kun tahtoo. Hetken ajan kuvittelen itseni tamperelaiseksi opiskelijaksi, jolla on opintolainan ansiosta varaa saunomiseen talonyhtiössä ja joka juo olutta istuessaan parvekkeellaan. Tämä juuri syntymässä oleva varsin miellyttävä rinnakkaistodellisuus kuitenkin kuihtuu heti alkuunsa, kun on aika lähteä sitseille.

Tänään otetaan, tänään otetaan, kaikkihan sen jo tietää, mutta niin sitä vaan lauletaan, helvetes mycket brännvin. Viroksi vielä menee, mutta Iivari ja jotkut muut suomalais-ugrilaisuudelle enemmän omistautuneet vetelevät komiksi tai miksi lie, voisi itsekin opetella juomalauluja sukukielillä. En ole varmaan ikinä ollut yhtä ahtailla sitseillä, penkiltä nouseminen vie kohtuuttomasti vaivaa ja kilistääkseni Sinnalle vasemmalle on kurotettava pylvään ympäri. Helvetin paljon viinaa, totta tosiaan.

Ensimmäisen tauon jälkeen paljastetaan turnauksen voittajat. Täky ei ole viimeinen, emmekä ole toiseksi viimeisiä, emmekä myöskään pronssisijalla, mutta mitä ihmettä, olisimmeko todella voineet voittaa, toki vedimme asenteella ja opettelimme loitsun... Ja ykköseksi menee Täky! Suustani käkeää spontaani karjahdus, joka yhtyy muiden hurraahuutoihin. Kanta saatana jätti pokaalin Turkuun, mutta sekös meitä estää juhlimasta.

Sitsien jälkeen jaloviinapullo tyhjenee, ja aika-avaruuden havaitseminen muuttuu yhä symbolisemmaksi. Pihalla käynnin jälkeen musiikki määrittelee metafysiikkani, nautittava olotila ja yhä syvenevä känni muodostavat matriisin verkon, jonka ulkopuolella bileet todella tapahtuvat, mutta verkon värähtelyistä osaan itse navigoida siellä. Ysärihitit soivat ja fennistit tanssivat villisti. Tinakenkätytön soidessa saan taas kiitettävän kokoisen kantalaiskasan päälleni; ja uudelleen nähty -kokemus on eilistäkin voimakkaampi sykäys. Lineaarinen aika on äkkiä kokonaan tiessään, ja huomaan hahmottavani intuitiivisesti mielessäni, kuinka psyykkinen energia, puhdas muiston voima kytkee tapahtumat toisiinsa paitsi syy-seuraussuhtein, myös tapahtumien karman perusteella. Valaistumista seuraavalla hetkellä alkaa soida Ukkometso, ja elämämkoulukappale tempaa psyykeni pois diippailusta ja syöksee sen sijaan Suomen kansan syvien rivien primitiivisen energian (ja viinan) ryydittämään piirihumppaan. Kaljaa koneeseen!

Teksti: Samuli Reunamo