VAPPUNOVELLI

Heräsin tykyttävään otsasuoneeni ja maailman hirvittävimpään päänsärkyyn. Krapula runteli vartaloni jokaista solua armottomalla miekallaan, levittäen pahaa oloa jokaisesta sisäelimestä päälakeeni asti. Oksettaa, ei okseta, oksettaa. Hieraisin silmiäni. Valo pyrki luomieni läpi saastuttamaan kaiken kuin eilen kumoamani jallut maksani ja mieleni. ”Olen sentään elossa”, ajattelin hiljaa synneistäni.  Jostain kumman syystä makuuhuoneessani, jonne ei normaalisti aurinko ylettynyt suljettujen kaihtimieni välistä ennen iltapäivää, oli kovin valoisaa. Raotin kummissani enemmän silmiäni ja kohotin hieman päätäni. ”Mitä helvettiä”, parahdin hädissäni. Minä näin ilman silmälasejanikin olevani jossain aivan muualla kuin opiskelijakämppäni armeliaassa syleilyssä. Ympärilläni oli mättäittäin ruohoa ja veden liplatus soi korvissani. Käteeni oli jostain syystä sidottu vaaleanpunainen ilmapallo. Nousin varovasti istumaan, peläten päänsärkyni eksponentiaalista kasvua. Näin ei tapahtunut, ja kiittäen mielessäni vapun jumalia nousin seisomaan. Ympärilläni oli kasoittain olutpurkkeja, serpentiiniä ja puoliksi syöty hampurilainen. Nostin tuon jumalaisen lihatuotteen käteeni ja vein sen hiljaa huulilleni. Nälkä, jonka krapulainen oloni maksimoi äärimmäisyyteen, tuntui mahassani jopa pahan olon ylitse. Luovuin kuitenkin ajatuksesta nähdessäni ötökkäperheen mutustellessa tulevaa lounastani silmieni edessä, ja paiskasin hampurilaisen maahan. Vitutti. Ajatus viimeisestä ateriasta ötököiden huvina kuvotti minua. ”Olinkohan mahtanut itse ostaa tuon”, pohdin itsekseni. Edellisillan tapahtumat olivat todella hämärän peitossa. 

Huomasin istuvani jälleen, ja painoin pääni alas. ”Mitä helvettiä eilen on tapahtunut”, tuskailin ääneen ja tuijotin mutaisia vanssejani.  Krapulan raiskaamat aivosoluni eivät kyenneet vastaamaan, vaikka kuinka anelin. Katselin uudestaan ympärilleni tätä roskan ja ihmisen humalahakuisuuden saastuttamaa maakaistaletta. Jalkojani alla maata peittivät useat kirkkaan väriset pullonkorkit ja paperilappuset. Ne kaikki tuntuivat irvailevan kohtalolleni istua tällä märällä maalla epätietoisuuden ja krapulan vaivatessa nuorta ruumistani. Nostin yhden papereista myrkytysreaktiosta tärisevällä kädelläni. Se tuntui kylmältä ja märältä sormieni välissä. ”KERUBIN VAPPUDISCO!11”, mainoslappunen huusi neonvärein ja sai huonon oloni kaksinkertaistumaan lukuprosessin ajan. Hengästyneenä laskeuduin sikiöasentoon märälle nurmikolle. Varovasti silmäilin toiselle sivulle ja käännähdin, edelleen sikiöasennossa, toiselle kyljelle. Musta rakennus näkyi hieman kauempana minusta, ja paha aavistus täytti serotoniin vähäisyydestä kärsivät aivoni: ”olenko todella sammunut kantakuppilani taakse?” Tästä järkyttyneenä suljin silmäni hetkeksi, ja aloin muistella eilisen tapahtumia… 

Eilinen tulvi mieleeni, mutta lähinnä jallunmakuisena, -tuntuisena ja ennen kaikkea -hajuisena sieraimiini. Hetken tätä ihmeteltyäni pakottauduin avaamaan silmäni, ja löysin povaristani minikokoisen jallupullon. Sen korkki oli hieman auennut ja kastellut osan farkkutakistani. Sikiöasennossa katsoin tätä jumalaista kultaisenrusehtavaa nektariinia, joka soljui sirossa pullossa edestakaisin. Hetkellinen oksennusrefleksi täytti kurkkuni, ja kurottauduin salamannopeasti istuma-asentoon. Krapulaiset aivoni huusivat lääkettä. Kulautin jallun kurkkuuni, ja laskeuduin jälleen makaavaan asentoon. Tunsin vanhan ystäväni saapuneen jälleen kylään, kun tuttu lämpö valtasi takaisin itselleen maitaan. Hetken pelkäsin kusseeni alleni, mutta vainoharhaisuuteni osoittautui turhaksi. Mieleni ja krapulasta tärisevä ruumiini saivat hetken helpotuksen. Ajatukseni palasivat kuin varkain eiliseen huuruiseen iltaan. Muistikuva eiliseltä valtasi mieleni; minä liehittelemässä kellarin tanssilattialla koko maskuliinisella voimallani Toiseutta, jonka vaaleiden kutrien muistoa ei edes humala saanut pyyhittyä mielestäni… ”Kyllä, kyllä, minä muistan”, hihkuin etanolin poistumisreaktion vaivaavassa mielessäni.” Mikä tuon jumalattaren nimi mahtoikaan olla”, aivoni yrittivät kuumeisesti pähkäillä, ja tunsin krapulan syvimmän essenssin suorastaan eskaloituvan tähän hetkeen, jolloin muisto tuosta vaaleasta ja villisti tanssivasta jumalattaresta herätti minut todella eloon.  Saman tien pettymys ravisutti mieltäni, sillä tajusin liehittelyni epäonnistuneen – heräsinhän yksin. Tästä tuohtuneena keräsin kaiken tahdonvoimani ajattelemalla Hesburgerin mega-ateriaa, ja nousin jälleen ihmisolennolle tyypilliseen seisoma-asentoon. Se oli tänä herran aamuna kovin hutera. Katsoin itseäni, ihmisen poika näytti ulkona nukutun yön jälkeen todella huonolta mutaisine vaatteineen, oletettavasti jallusta pöhöttynyttä naamaani en jumalan tähden nähnyt. Kättäni somisti naruun sidottu vaaleanpunainen ilmapallo, jonka alkuperästä minulla ei ollut pienintäkään ajatusta. Vedin tärisevin käden pallon lähemmäksi itseäni. Pallon toisella puolella vilahti jotain punaista, ja riuhtaisin pallon saman tien kuin voimieni tunnossa eteeni. En saanut kännitupakoinnin saastuttamilla keuhkoillani lähes henkeä, kun näin pallon kirjoituksen. ”Vappu”, kuiskasin hiljaa seireenin nimen, joka luki punaisin kaunokirjaimin pallossa sekä tämän jäljessä puhelinnumero. 

Teksti: Minna Nousiainen