Kirjoituskilpailun tulokset

Kirjoituskilpailu on vihdoin saatu päätökseensä. Kiitos kaikille osallistuneille! Kaikki kilpailuun lähetetyt tekstit saivat kehuja, mutta tällä kertaa Itäkynän kolmen hengen (Siirin, Karoliinan ja Nooran) raati valitsi voittajatekstiksi Veera Saveliuksen Vapauden kaipuuta. Onnittelut Veeralle! Voittaja palkitaan Suomalaisen kirjakaupan lahjakortilla. 

Kilpailuteksti: Vapauden kaipuuta

Vapauden kaipuuta

Ei se ole vaikeaa, ei ainakaan sillä tavalla, mitä sinä olet sen kuvitellut olevan. Sen kuin menet ja hyppäät. Minä tiedän, mitä sinä mietit. Sinä mietit liikaa, aivan liikaa. Sinä mietit etukäteen. Minun mottoni on, että tulisi miettiä vasta jälkikäteen vasta, kun vahinko on jo tapahtunut, vain siten voit nauttia elämäsi joka hetkestä, ihan joka sekunnistakin. Silloin sinun ei tarvitse katua mitään tekemätöntä. Kadut vain tehtyjä erehdyksiä. Se on puhtaampaa katumusta, sitä ei väritä katkeruus.

                      Katson sinua silmiin. Käännän katseeni, lähden liikkeelle, keskityn ja ponnistan. Hetken leijun tyhjyydessä. Tätä minä rakastan. Painottomuuden tunnetta, sitä hetkeä, kun luulen voivani lentää, olevani vapaa. Ja joka kerta olen yhtä toiveikas.

                      Aivan liian pian tömähdän kuitenkin hankeen melkein täydellisessä tasapainossa ja väistän nopealla liikkeellä edessä olevan kuusen ja ponnistan uudelleen. Tällä kertaa ilmalento kestää vain hetken ja joudun väistelemään nopeassa tahdissa kiviä laskiessani alas kivikkoista rinnettä. Tunnen adrenaliinin kehossani ja nautin täysin siemauksin.

                      Alhaalla jarrutan ja käännyn katsomaan jyrkänteen yläreunaa. Sinua ei näy. Suljen silmäni ja avaan ne uudelleen. Ei vieläkään mitään. Sinä et tule, minä tiedän sen.

                      Sinä pelkäät.

Katumus on pahin kaikista

kaipauksen ohella.

Kaipaus on puhdasta

Katumus ei.

Katumus

tuo saastunut

värittynyt aie,

jota koskaan ei voi täysin puhdistaa,

Ja yleensä on liian myöhäistä edes yrittää.

                                                                                                                       Veera Savelius

Kilpailuteksti: Homot

Ovikellon kilahdus, pienoinen narina ja askeleet tiskille. Varovainen rykäisy, ja katsekontakti.

”Moi.”

”Kato, moi. Sua ei sit ookkaan näkynyt. Millo sä oikein kävit viimeks?”

”On siitä varmaan jo vuosi. Nähtiinhän me sillo pari kuukautta sitte.”

”Ai nii, joo. Siellä Rosan hautajaisissa.”

”Niin, siellä. Mut en mä sen takia tullut.”

”Ei musta meillä ole mitään muuta yhteistä ku sun siskos, vai siskopuoliko se sulle sit oli?”

”Ihan sisko.”

”Teitä on vaan niin paljon, et ei kaikkia erota toisistaan.”

Hermostunut naurahdus ja sormien nakuttelua pöydän puista pintaa vasten.

”Haluutko sä jotain?”

”Öö, joo.. kahvi, mustana, kiitos.”

”Mä voin varmaan istua seuraks, kun ei täällä tähän aikaan oo ketään.”

”Joo, istu vaan, ei se mua haittaa, päinvastoin.”

Likaiset kädet, tarttumassa kuppiin. Kädet, joiden kynnet oli pureskeltu juureen asti. Toiset kädet, hyvin hoidetut, nostamassa sirosti toista kuppia. Kahdet askeleet kulkemassa pöydän luo, esiin vedettävien tuolien kirskahdukset ja kaksi tumpsahdusta istumisesta.

”Jos sä et halua puhua Rosasta, niin miks sä sit tulit?”

”Koska Rosa sano aina, et sä ymmärtäisit mua… ja et sä osaisit neuvoa.”

”Ehkä osaan, ehkä en. Minkälaisia neuvoja sä tarttet?”

Kurkun rykimistä, hermostunutta liikehdintää ja pikainen pälyily ympärille. Ketään ei ollut paikalla heidän lisäkseen, joten hän huokaisi syvään.

”Kai Rosa sullekin laski leikkiä mun kustannuksella?”

”Ei oikeastaan, enimmäkseen se puhu isästäs, jos perheestään puhui. Mut oon mä varmaan kuullut juttuja.”

”Pojat varmaan nauraa mulle kaikissa mahdollisissa yhteyksissä siitä. Rosa sano jo viis vuotta sitten, et niin on, mut en mä uskonut, mut nyt mun taitaa olla pakko uskoa…”

”Yritätkö sä kakistaa ulos, et luulet olevas homo?”

Äkillinen punastuminen, tärisevät kädet kietoutumassa kupin ympärille suojaa hakien. Välttelevä katse, mutta pieni ja varma nyökkäys.

”Mitä pahaa siinä on, että on homo? Ei sitä kannata salata mitenkään.”

”Mut muut ihmiset ei ymmärrä. Ne vaan pilkkaa ja nauraa mulle, ja kiusaa koulussa.”

”Ei mullakaan ollut helppoa, kun tulin kaapista. Mut se autto, et mulla oli kaks tärkeetä ihmistä, jotka usko muhun ja tuki mua. Niko, mun poikaystävä, ja sun sisko. Niiden luokse mä karkasin, kun isä alko purkamaan pettymystään muutenkin kuin sanoin. Ja oikeestaan, Rosan kautta mä Nikon tapasinkin.”

”Mut nyt, kun sisko kuoli, ei mulla oo ketään. Isälläkin on taas joku uus nainen, mut kyllä se senkin hylkää, kun se kohta pullauttaa ne vauvat ulos.”

”Sit teitä on taas lisää.”

”Niin.”

”Mut mistä sä oot saanut päähäs, et oisit homo?”

Uusi punastus, kun edellinenkään ei ollut vielä häipynyt. Vastaamisen välttelyä kännykän

katsomisessa ja kupista hörppäämisellä. Vaan kärsivällisyys palkittiin.

”Mä oon tainnu ihastua yhteen jätkään.”

”Aha. Tunneko mä sitä? Jos tunnen, niin voin esitellä sut sille.”

”Kyl sä sen varmaan tunnet, mut mun pitää varmaan esitellä ite itteni sille.”

”Okei. Mut mikä saa sut luulemaan, et oisit homo?”

Ihmettelevä katse.

”Miten niin? Eiks se ollut selvää?”

”Ei tietenkään. Ei poikaan ihastuminen tee susta homoa.”

”Mut sähän oot homo.”

”Niin olen. Miten mun seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa siihen, et sä oisit samanlainen?”

”Miks sä oisit homo, jos mä en ole, kun me molemmat tykätään pojista?”

”Koska mä en tykkää mistään muusta, ja usko pois, mä oon kokeillu ja miettiny tätä monta vuotta.

Ja mitä väliä sillä on, vaikka oisit homo? Ei se muuta sua ihmisenä mitenkään.”

”Muiden ihmisten mielestä se tuntuu muuttavan. Ainakin koulussa.”

”Koulut nyt on täynnä epäkypsiä ihmisiä, jotka ei tiedä, miten erilaisiin ihmisiin pitäis suhtautua. Ei se tietty anna ihmisille lupaa kiusata, mut semmosta nyt vaan tapahtuu.”

”Mut en mä halua, et mua leimataan homoks, jos en sun mielestä kerran ole!”

”En mä sanonut, et sä et vois olla homo, mut varmaahan se ei oo, oli sun ihastus sitten poika tai ei. Maailmassa on kuitenkin enemmänkin lokeroita kuin heterot ja homot.”

”Kyl mä sen tiiän, en mä oo turhaan käynyt koulussa.”

”Koulu ei kyl opeta mitään, ne pimittää suurimman osan tiedosta, jotta nuoret ei alkais kyseenalaistaan itteensä liikaa. Se on niitä säästämiseen liittyviä juttuja, kun niitten ei sit tartte hankkia kaikille itteään ettiville nuorille terapeutteja hoitamaan niiden omakuvaongelmia, kun ei sellasta oikein voida ryhmäterapialla kuitata.”

”Vitun koulu.”

”Älä muuta sano. Mut hei, me suljetaan kohta, haluutko lähtee sit mun kanssa vähän ulos kävelemään? Jos raitis ilma vaikka virkistäis sun ajatuksia.”

”Mut siellä on pakkasta.”

”Nollakeli siellä on, ja mä voin lainata sulle vaatteita, jos meinaat, ettet noissa pärjää siellä. Sä oot vissiin vähän lyhyempi kuin mä, mut eiköhän me jotain sopivaa silti löydetä.”

”No, ok. Jos on pakko.”

”Ei tietenkään oo.”

”Eiku mennään vaan.”

”Sitähän mäkin.”

Tyhjiksi juodut kupit tiskialtaan reunalle, vettä molemmissa. Ähellystä housujen vaihdosta, sillä lainaan otetut olivat hieman liian tiukat. Takkia päälle ja pipot hiusten peitoksi. Naksahdus oven lukitsemisesta. Narskuvat askeleet lumella, ja taakse jäävät jäljet.

”Sun siskohan tais olla pan, jos mie oikein muistan.”

”En mä tiiä, mut ei se kyl tuntunut välittävän, kenen kanssa pani.”

”Joo, ei. Se sen viimeisin oli kyllä melko helppo, ja aikamoinen nössykkä. Kävi oikeestaan vähän sääliks, kun siskos heitti sen ulos.”

”Mihin se siskon maalaus joutu?”

”Se on mun ja Nikon kämpässä, meiän sängyn yläpuolella.”

”Eiks se oo homoille ahdistavaa, et alastoman naisen muotokuva tuijottaa?”

”Ei Niko oo homo. Se tykkää myös tytöistä. Ei, unoha toi. Se tahtoo, et sillä on sängyssä yhtä aikaa sekä tyttö että poika, mut tällä hetkellä se joutuu tyytymään vain muhun.”

Huuruava hengitys takin kauluksen alta. Pimeä ilta, kuun valaisema hohtava hanki peittämässä alleen kaiken tutun ja sulan aikaan niin kauniin. Lumimassan tukahduttama hiljaisuus, vain askeleiden narske pakkasssäässä.

”Sun ei tartte määritellä ittees, jos et halua. Kyllä sä keksit, mikä sä oot, kunhan saat enemmän kokemusta elämästä ja omista tunnoistas. Varsinkin, jos tää on sun eka ihastukses.”

”Ei oo, vaan toka.”

”Oliko sun eka ihastus sit kans poika?”

”Ei, se oli yks tyttö.”

”No ni. Et sä mikään homo ole, vaikka saatat ihastuakin poikiin. Noin nuorena oman sukupuolen edustajaan ihastuminen on ihan normaalia. Mitä sä nyt olit, viistoista?”

”Kuustoista.”

”Melkein kuitenkin.”

”Onks sille, et tykkää molemmista jotain nimikettä?”

”Joo, sillon sä oot bi.”

Narskeen loppuminen, kun ensin toinen ja sitten toinen pysähtyi. Kevyemmät askeleet palasivat ensimmäisen luo. Ylöspäin luotu aneleva katse.

”Voiko mua siitä kiusata, jos mä oon bi?”

Olkapäälle laskettu käsi. Käden päälle laskettu käsi.

”Mä oon ihastunut suhun, Mikael.”

Hämmentynyt hiljaisuus, katseeseen vastaava katse. Toisessa uteliaisuutta, toisessa varmuutta ja epävarmuutta yhtä aikaa. Varmuutta tunteista, mutta epävarmuutta siitä, olisiko kuitenkaan pitänyt kertoa. Matkaa jatkavat kahdet askeleet, kuin yhdestä sopimuksesta samaan aikaan liikkeelle lähtevät.

”Kiitos, et kerroit. Mut kyllähän sä ymmärrät, ettei meidän jutusta vois tulla mitään.”

”Joo, sulla on jo poikaystävä. Ja meillä on liikaa ikäeroa, sua voitais syyttää lapsiin sekaantumisesta, jos alkaisit mun kanssa.”

”Ei, en mä tarkoittanut ihan sitä.”

”No, mitä sitten?!”

”Petri, mä en halua pilata sun elämää sillä, että mä alkaisin sun ekaks seurustelukumppaniks. Varsinkin, koska musta tuntuu, et sä vaan projisoit Rosaan liittyviä tunteistas muhun.”

”Enkä!”

”Petri hei, millo sä huomasit nää tuntees? Ennen vai jälkeen Rosan kuoleman?”

Uusi pysähdys, nyt yhtäaikainen. Kärsivällinen odottaja. Hermostunutta paikallaan tamppaamista, kun ajatukset pyörivät vinhasti päässä.

”Jälkeen.”

”Kuule, pitäiskö sun nyt sit vaan mennä kotiin, ja miettii pari päivää? Tuut sitten uudestaan, niin voidaan puhua asiasta uudestaan. Saisit järjestettyä ajatuksias.”

”Ok. Kai sä oot oikeessa…”

”Hyvä, nähään sit parin päivän päästä.”

Poskelle laskeutuva pikainen suukko.

”Moi.”

Poistuvat hölkkäaskeleet. Paikalleen jäänyt hämmentynyt hiljaisuus ja hitaasti posken peitoksi nouseva käsi, jota alkoi lämmittää ihon alle pakkautuva veri.

Raajoihin hiipivä kylmyys, kun lumisade vihdoin alkoi ja kerrytti valkoista puuteria pipon päälle ja olkapäille.

”No vittu.”

(Teksti: Veera Mikkonen)

Kilpailuteksti: Takaiskuja talvilandiassa

TAKAISKUJA TALVILANDIASSA

Kertomus

Itä-Suomen yliopisto

Suomen kieli (5. vsk.)

Lauri Kojo

Vaimoni oli häipynyt yön aikana ja jättänyt pöydälle lapun: "Aloitan uuden elämän. Se on henkilökohtaisen pohdinnan tulos, eikä johdu ollenkaan sinusta. Sandra jää tänne, ole kiltti ja huolehdi hänestä, hän tuskin elää enää kauan. En voi ottaa myöskään Pekkaa ja Liisaa mukaan. Olen sinulle hyvin kiitollinen kaikesta. Hyvää jatkoa. Adele."

Heti luettuani viestin tunsin sisälläni kovan jysäyksen. Ajatusteni virta haarautui niin moneksi puroksi, että lopulta ne muodostivat yhdessä valtavan, hetteikköisen suistoalueen, jossa oli vaikea kahlata eteenpäin. Yritin ottaa kiinni virran yli taipuvista oksista, mutta en saanut. Huidoin käsiäni ja huusin "Adele, Adele!". Mutta Adele oli poissa.

Ei kuitenkaan pitänyt jäädä tuleen makaamaan. Napsautin netin päälle ja etsin kriisiapua. Netissä sanottiin: ”Menetyksen hetkellä voi olla vaikea käsitellä tunteitaan johdonmukaisesti. Mielessä saattaa risteillä hyvin monenlaisia ajatuksia. Ratkaisuja on kolme: tunnusta tosiasiat, unohda kaikki tai käänny lääkärin puoleen.”

Lääkäriin minulla ei ole varaa, koska olen hyvin pienituloinen. Päätin siis aloittaa tosiasioiden tunnustamisesta. Olin nyt yksinhuoltaja, jolla oli kolme lasta: Liisa, 6; Pekka, 4 ja Sandra, eli anoppini, 84.

Toinen tosiasia oli, että olen minä ennenkin hoitanut lapsia ja anoppia. Ei tässä sinänsä mitään uutta ollut. Kello oli kohta kahdeksan. Piti nopeasti herättää lapset, tehdä aamupalaa, tarkastaa anopin terveystilanne ja tarjoilla hänelle mahdollisesti aamupala sänkyyn ja odottaa sen jälkeen lisäohjeita.

– Missä lääkkeet viipyy?, anoppi huusi tuvan nurkasta, joka toimi hänen makuuhuoneenaan. – Ja aamupala? Haluan lasin lattea ja paketin suolamakkaraa ja greipin ja homejuustoa!

Arki alkoi siinä pikku hiljaa rullaamaan. Anopin hoitaminen oli yksi hyvä keino ”unohtaa kaikki”, mutta toisaalta se oli todella raskasta. Sitä paitsi hän ei enää edes ollut varsinaisesti anoppini vaan ex-anoppini, mutta sanon nyt kuitenkin ”anoppi”, koska anoppi on aina anoppi. Anoppi vaati paljon eikä häneltä saanut vastineeksi oikein mitään, paitsi jatkuvaa kitinää. Hänelle piti hankkia kaikenlaisia lääkkeitä. Ihmeellisesti hän muisti mitä kaikkia lääkkeitä pitää syödä, vaikka niitä on sata erilaista. Lanttu hänellä leikkaa vielä oikein hyvin.

Eräs hyvä tapa unohtaa kaikki – myös anoppi – on keskittyminen ihan tavalliseen puuhailuun. Onneksi satuin tykkäämään esimerkiksi siivoamisesta. Siivous on konkreettista hommaa, jossa näkee oman kätensä jäljen. Oli ihanaa laittaa siivousessu päälle ja kumihanskat käteen, kääriä matot rullalle, nähdä miten pikkuroskat imeytyivät imuriin ja tuntea lopulta pesuaineen sitruunainen tuoksu, joka peitti alleen anopin väljähtyneen ominaistuoksun ainakin joksikin aikaa. Oli myös mielenkiintoista järjestellä tavaroita. Eräänä tavallisena siivouspäivänä, ehkä viikko Adelen lähdön jälkeen, levitin pitkästä aikaa kaiken makuuhuoneen lipastoon kertyneen tilpehöörin sängylle ja rupesin järjestelemään. Oli vanhoja heijastimia, huulirasvaputkiloita, tyhjiä ilmapalloja ja paperiroipetta. Ottaessani paperipinon käteen niiden välistä tipahti valkoinen vanhan pankkikortin näköinen kortti. Katsoin tarkemmin. Siinä luki: "TALVILANDIA. Perhelahjakortti." Oho. Vilkaisin netistä, mistä oli kyse: "Talvilandia on Suomen suurin sisähuvipuisto, jo vuodesta 2028! Tule sinäkin kokemaan vanhanajan talven ihmeet rakkaidesi kanssa turvallisessa ympäristössä! Miltä näyttää jääpuikko, lumipallo tai kuurankukka? Keitä olivatkaan Juha Mieto ja Marja-Liisa Kirvesniemi? Tule kokemaan nuoska, räntä ja puuteri! Huvipuistolaitteita, eläimiä, lumiveistoksia, joulukylä ja paljon muuta! Talvilandia kutsuu. Tule."

En ole koskaan nähnyt lunta, mutta nytkö pääsen näkemään? Oliko lahjakortti muka Adelelta peräisin vai mistä? Sama se, nimittäin tässä oli nyt tosi hyvä tilaisuus irtautua hetkeksi arjesta.

– Kuulkaas, sanoin lapsille, – Olisi nimittäin huvipuistoreissu tiedossa.

– Jee!

– Lähdetäänkö kolmistaan ja jätetään mummo tänne kotitontuksi?

– Joo!

Heti kesäloman ekana päivänä lähdettiin matkaan, tai yritettiin lähteä. En nimittäin löytänyt auton avaimia mistään. Vilkaisin sitten jossain vaiheessa pihalle, ja näin anopin istuvan autossa hyvin tyytyväisen näköisenä. Oli siis ihan selvä juttu, että hän lähtee mukaan. Ei olisi edes pitänyt yrittää vehkeillä. Mutta ehkä vehkeily on jollain tasolla inhimillistä.

Anoppi oli etukäteen todella innoissaan Talvilandiasta. Hän on niin vanha, että on nähnyt lapsena sen, miten sataa lunta ja maa värjäytyy valkoiseksi. Hän oli kuulemma kokeillut hiihtämistäkin.

– Mitä se hiihtäminen on?, Pekka kysyi.

– Se on sellaista, anoppi sanoi, – Että laitetaan sellaiset pitkät jutut jalkaan ja tyrkitään toisilla pitkillä jutuilla vauhtia. Mutta sinä et jaksa tyrkkiä, kun olet noin pieni rääpäle.

– En ole rääpäle!

– Silloin kun mummo oli pieni, niin talvella saattoi olla yli viisi astetta pakkasta. Sinä olisit jäätynyt kuoliaaksi semmoisessa.

Siinähän se matka taittui.

Talvilandia oli valtava rakennus, jonka julkisivu oli tehty jättimäisen hirsilinnan näköiseksi ihan oikeasta hirrestä. Muuten se oli vain neliskulmainen halli keskellä peltoa. Lipunmyyntipisteitä oli pitkä rivi, ja kaikkiin riitti jonoa. Kesti kauan jonottaa, ja anoppi valitti, että oltiin juuri siinä kaikkein hitaimmassa jonossa. Kun lopulta kuitenkin päästiin kassalle, vetäisin lahjakortin lukijan läpi. Edessä olevan portin sulkeva punainen laserjuova katosi. Ensimmäisenä meni anoppi ja sitten Liisa. Minä menin kolmantena Pekka sylissäni, mutta laser ampuikin minua suoraan pohkeeseen ja tuntui kuin olisin saanut sähköiskun ja lensin persiilleni maahan ja Pekkakin lensi. Sitten jostain kaiuttimesta kuului ääni, joka sanoi:

– Perhelippu on kahden hengen lippu. Olkaa hyvä ja ostakaa toinen.

– Paljon se maksaa?, kysyin.

– 1100 euroa, sanoi ääni.

Mitä ihmettä? Ei meillä ole sellaisia rahoja. Anoppi ja Liisa olivat sen sijaan jo kadonneet näköpiiristä.

Pekka itki. Sanoin Pekalle, että käydään joskus toisen kerran Talvilandiassa, vaikka minulla ei ollut kyllä mitään intoa säästää 1100 euroa mokomaa varten. Sehän on minun kahden kuukauden palkka!

Päätin lohdutella Pekkaa ajamalla läheiselle liikenneasemalle. Ostin hänelle kolmen pallon jäätelötötterön. Jäätelöhän on koostumukseltaan ja lämpötilaltaan vähän niin kuin lunta, mutta muuten kaikin puolin parempaa. Katsoin kun Pekka keskittyi syömiseen eikä itkenyt enää. Taustalla kuului melankolista kantrityylistä musiikkia, mikä on nykyään ilmeisesti suosittua.

Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Pitäisi tietysti mennä hakemaan Liisa ja anoppi, mutta minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan heillä menisi. Kummallakaan ei ollut puhelinta, tietenkään.

Päätin viedä Pekan uimaan. Uiminen on sentään vielä ilmaista, ainakin joskus. Lähistöllä oli yleinen uimaranta, mutta rannalla oli kyltti, jossa oli sini- puna- ja viherlevävaroitus. Päästin Pekan kuitenkin rantaveteen kahlaamaan ja uimaan käsipohjaa, etteivät henkiset vastoinkäymiset kasaantuisi sentään ihan liikaa. Minä heitin vaatteet pois ja paneuduin makuulle pyyhkeen päälle. Aurinko porotti täysin pilvettömältä taivaalta ja lämpö tuntui luissa asti. Rannalla ei ollut ketään muita. Katselin, kun Pekka rakenteli jonkinlaista hiekkalinnaa vesirajaan. Hän näytti ihan tyytyväiseltä. Hiekastahan voi tehdä ihan samoja asioita kuin lumesta. Pekalla oli yllään pikkuhousut, valkoinen Aku Ankka -lippis sekä punainen Liisan vanha t-paita, joka oli hänelle liian iso. Hänen kätensä ja jalkansa näyttivät ohuilta tikuilta. Hän oli muutenkin laiha ja kalpea, mutta niin minäkin olen. Liisa sen sijaan on pullea, samalla tavalla kuin Adelekin on. Adele on esteettisellä tavalla pullea – toisin kuin anoppi, joka on jo jotenkin häiritsevän ylipainoinen. Anopin suu on tyhmän näköinen onkalo riippuvien poskien keskellä ja silmät ovat pienet ja verestävät. En halunnut edes ajatella. Adelella sen sijaan oli kauniit silmät ja kauniisti pyöristyneet posket, mutta en halunnut ajatella häntäkään. En halunnut ajatella oikeastaan mitään.

Aurinko oli vaeltanut jo jonkin matkaa alas päin, joten oli ehkä parasta lähteä.

– Linna on kesken, Pekka sanoi.

– Se on hieno linna. Nyt pitää mennä. Et saa enää seistä siinä vedessä, se on likaista.

– Haluan uimaaaan!

– Ei vaan nyt on mentävä!

Pekka oli jo selvästi väsynyt. Kannoin hänet autoon ja ajoin Talvilandian parkkipaikalle. Menimme pääovista sisään ja jäimme aulaan norkoilemaan.

– Väsyttääää!, Pekka kitisi.

– Hei, Pekka, katsellaan tässä ihan rauhassa vaikka näitä ihmisiä. Katso miten hassuja vaatteita heillä on! Tuommoisia paksuja takkeja ja hassuja pipoja. Rikkailla on tuollaisia vaatteita.

– Paleltaa, Pekka sanoi. Otin hänet syliin. Oli tosiaan aika viileää. Miten ihmeessä Liisa ja anoppi tarkenivat? Nyt minua kyllä kadutti, kun olin päästänyt heidät niin lepsusti menemään.

– Moi iskä, kuului Liisan ääni selkäni takaa. Ja siinähän Liisa oli! Hän näytti olevan kunnossa. Mutta missä anoppi oli? Liisa sanoi, että mummolla oli niin hauskaa, ettei hän ollut millään malttanut lähteä pois. Mummo voisi jäädä Talvilandiaan kuulemma vaikka ikuisiksi ajoiksi. Sitähän en tietenkään panisi pahakseni. Mutta pakko meidän oli odottaa vielä ainakin sulkemisaikaan asti.

– Iskä minua kutittaa, Pekka sanoi.

– Mihin?

– Joka paikkaan.

– Odotetaan nyt vielä kunhan mummo tulee, minä sanoin.

Liisa aivasti pari kertaa. Ihmisiä valui ulos porteista tasaisena virtana.

– Nälkä ja väsyttää, Pekka sanoi.

– Onpas paljon kaikkia ongelmia, minä sanoin. Tasapuolisuuden vuoksi yritin miettiä, mitä kaikkia ongelmia minulla olisi, ja sanoin sitten lapsille, että taidan minäkin olla vähän flunssainen.

Minuutti ennen sulkemisaikaa anoppi vaappui paikalle.

– Aijai miten oli mukavaa, hän sanoi. Hän oli punaposkinen ja oikein hyvävoimaisen näköinen.

– Huomenna uudestaan, hän sanoi.

Menköön minun puolestani jos maksaa itse.

– Iskä, minäkin haluan huomenna uudestaan Talvilandiaan, Liisa sanoi. – Kun siellä oli niin hauskaa. Ajoin koirien vetämän jutun kyydissä ja olin maailmanpyörässä ja torttukarusellissa ja siellä oli joulupukki ja lumilinna ja sellainen pyöritettävä kelkka.

– Iskä minäkin haluan huomenna, Pekka sanoi.

– Emme me oikein voi mennä kun ollaan kaikki vähän kipeitä. Ja eikös Pekka meillä ollut kuitenkin hauskaa siellä rannalla.

– Minäkin haluan rannalle, Liisa sanoi.

– Katsokaas kun voitin tämmöisen punanenäisen peuran narunvedosta, anoppi hihkaisi ja kaivoi takkinsa sisätaskusta pehmolelun.

– Anna minä katson, Pekka sanoi.

– Et saa, sanoi anoppi, – Tämä on minun.

Illalla en meinannut saada unta. Ajatukset pyörivät päässäni kuin hurrikaanit ja hyökyaallot. Pekka pitäisi varmaan käyttää huomenna tutkimuksissa kutinan takia, mutta jonot ovat niin pitkät, että en tiedä. Liisalla taas oli flunssanpoikasta. Pahinta oli kuitenkin se, että anoppikin oli alkanut yskiä. Se oli kuivaa, hiljaista yskimistä, mutta ääni kaikui minun korvissani satojen desibelien voimakkuudella, kun muuten oli niin hiljaista. Yskiminen oli täsmällistä kuin kellon tikitys, ja joka yskäisy sai oloni tuntumaan aina vain sietämättömämmältä. Anoppi olisi saanut todellakin jäädä sinne Talvilandiaan. Se olisi kaikkien kannalta parasta. Hän voisi yskiä rauhassa jossain iglumajassa ja lumi imaisisi kaikki äänet. Ja hajut. Hän saisi hiihtää ja lasketella ihan mielin määrin. Suoraan sanottuna minun tekisi mieli tyrkätä suksilla varustettu anoppi lumista rinnettä alas, ja hän laskettelisi menemään kädet ja jalat levällään suoraan johonkin jäätyneeseen järveen. Ja jää ei kestäisi hänen painoaan ja hän rysähtäisi sen läpi, painuisi pohjaan ja muuttuisi satakiloiseksi jääkalikaksi, ja sitten ei enää tarvitsisi kuunnella yskimistä tai mitään muutakaan. Siinä minun ratkaisuni vilustumiseen. Vilustu niin kokonaisvaltaisesti, että ruumiinlämpö laskee nollaan ja räkäkin jäätyy nenään kiinni.

Anopin yskiminen jatkui koko seuraavan päivän, ja kuumekin nousi. Samoin Liisalla kohosi kuume. Pekan kutina puolestaan paheni. Minä keittelin teetä ja hunajavettä ja kävin ostamassa limpsaa ja suklaata. Kokonaistilannetta ei helpottanut ainakaan se, että ulkona oli lämmintä kolmisenkymmentä astetta. Tein märistä pyyhkeistä vilvoittavia kääreitä ja asettelin niitä kunkin potilaan päälle vuorotellen. Vaihdoin tasaisin väliajoin kaikkien lakanat. Varoin parhaani mukaan, ettei anoppi yskisi suoraan naamalleni. Pekkaan hieroin vähän väliä jotain anopin yleisvoidetta, se tuntui onneksi auttavan aina hetkeksi aikaa. Pengoin muutenkin anopin lääkevarastoa ja syötin kaikille kolmelle vahvoja särkylääkkeitä. Otin itsekin yhden. Annoin lasten katsoa väkivaltaisia piirrettyjä niin paljon kuin he halusivat, ja anopin katsottavaksi latasin kymmenen tuotantokautta Salattuja Elämiä. Ei ollut anopillakaan valittamista, tai ainakaan hän ei jaksanut valittaa.

Lasten tila pysyi vakaana, mutta anopin yskiminen koveni illan mittaan. Paneuduin makuulle yhdentoista aikaan, ja ajattelin, että taas sitä saa kieriskellä sängyssä iloisena valveilla. Anopin yskiminen alkoi kuitenkin olla jo sairaalloisen kuuloista. Kun menin katsomaan miten anopilla menee, hänen naamansa oli tosi oudon värinen ja hän jotenkin tärisi kauttaaltaan. Hän puristi peurapehmoleluaan valtavan mahansa päällä ja yski yskimistään. Päätin soittaa ambulanssin, vaikka se nykyään maksaakin.

Sen kahdenkymmenen minuutin ajan, kun odotin ambulanssia, yritin tehdä mielikuvaharjoitteita. Seisoin anopin sängyn vieressä, pidin silmät kiinni ja kuvittelin, että yskimisääni peittyy valtavan vesiputouksen ääneen. Se oli kaunis vesiputous kauniin luonnon keskellä. Siellä kasvoi monenlaisia trooppisia kasveja, joita en oikeasti ollut koskaan nähnyt, mutta nyt näin. Kuvittelin tuoksutkin. Sitten kuvittelin sinne muutamia perhosia, ja yhden perhosen kuvittelin oranssisiipiseksi, ja siivillä oli siniset reunat ja niissä oli punaisia ja valkoisia täpliä. Tulipas ruma perhonen. Muuten olin ihan tyytyväinen mielikuvaani.

Ambulanssi saapui, ja ensihoitajat rynnivät sisään. Minä sanoin, että viekää varmuuden vuoksi kaikki, kaksi lasta ja yksi vanhus, ja tehkää kaikki mitä ikinä pystytte ja tuokaa sen jälkeen takaisin kaikki ne, ketkä suinkin pystytte.

– Iskä, en halua mennä!, lapset huusivat kun hoitajat kantoivat heitä paareilla pihalle.

Minä huusin, että ei huolta, tämä on kaikkien kannalta parasta ja huomenna nähdään, ja sitten huusin vielä hoitajille, että huolehtikaa ettei lapsille tule tästä mitään stressireaktiota.

Jäin seisomaan hämärään eteiseen. Ulkona oli kesäyö. Nyt kun anopin tasaista yskintää ei enää kuulunut, hiljaisuus tuntui piinaavalta. Jostain syystä aloin heti kaivata yskimistä. Kaipasin tietysti myös lapsiani, mutta miten ihmeessä tuntuikin siltä, että yskimisääntä olisin tarvinnut nyt kaikkein eniten? Koin yhtä aikaa monia ristiriitaisia tunteita – ne kaikki muodostivat pääni sisään ikään kuin abstraktin, monivärisen maalauksen. Olohuoneessa leijui sentään vielä anopin tuoksu. Anopin peura, vai mikä lie punanenäinen kauris se olikaan, tuijotti minua anopin sängyn päältä hömelön näköisenä. Hain jääkaapista tölkin limpsaa ja sihautin sen auki. Nautin sen yhdessä peuran kanssa. Hassun näköinen peura.

Ja nythän minä muistankin, että ei se mikään peura ole vaan poro! Sen nimi on Petteri Punakuono. Anteeksi, lukijat – koko perheen puolesta – ettemme osaa senkään vertaa. Sellainen perhe me olemme.

KIRJOITUSKILPAILU

Täyttyykö pöytälaatikkosi toinen toistaan loisteliaammista novelleista, runoista, tarinoista tai näytelmistä? Uskotko olevasi vähintäänkin Shakespearen tai Runebergin jälkipolvea? Tahdotko näyttää muille, että juuri sinä olet se, jonka kynä sauhuaa ehdottomasti koviten? Nyt on hetkesi koittanut ja tie tähtiin avoinna, sillä Itäkynä lanseeraa kaikille kynäniekoille mittelöistä parhaimman – Täkyn oman kirjoituskilpailun!

Kilpailuun osallistuminen on helppoa: kirjoita itsellesi mieluisinta kirjallisuuden muotoa edustava teksti aiheesta talvi ja lähetä se 18.1.2017 mennessä sähköpostilla osoitteeseen itakyna(a)taky.fi (korvaa sulkeissa oleva a @-merkillä). Kilpailuun osallistuneet tekstit julkaistaan seuraavassa Itäkynässä, mutta voit ilmoittaa sähköpostissa, mikäli tahdot, että teskstisi julkaistaan nimettömänä. 

Palkintona voitokkaimmalle kynäilijälle on luvassa 20 euron arvoinen lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan, joten mitä vielä odotat!