HAASTATTELU

Täkyläisten kokemuksia mielenterveysongelmista

Korkeakouluopiskelijoiden psyykkinen hyvinvointi ja mielenterveyspalveluiden tila ovat harva se viikko puheenaiheena mediassa. Mielenterveysongelmat on jo jonkin aikaa todistetusti yhdistetty luovuuteen; kirjoittamiseen, tutkijoihin ja tieteilijöihin. Korona-aikana olemme saaneet kuulla, että joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii opinnoissaan kuormituksesta ja ahdistuksen ja masennuksen oireista. Erityisesti Itä-Suomi loistaa, kun on kyse mielenterveysongelmia koskevista uutisista.

 

Mutta jottei aihe typistyisi tarkasteltavaksi vain tieteen ja tilastojen kautta, päätin haastatella kahta Itä-Suomen yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijaa heidän kokemuksistaan mielenterveysongelmista.

 

Janita, 23, opiskelee pääaineenaan kirjallisuutta ja tekee parhaillaan kandia. Masennus ja ahdistuneisuus ovat kulkeneet hänen seuranaan vuosikausia. Janitan mukaan pitkäaikainen masennus vaikuttaa jaksamiseen ja elämänasenteeseen, mutta ei ole elämää eniten määrittävä asia. ”Elämä jatkuu, ja masennus on normaali juttu”, hän toteaa.

 

Opinnoissaan Janita pääsee usein pyytämään tehtäville lisäaikaa masennuksen vuoksi. Erilaiset kurssien suoritustavat ja lisäajan saaminen helposti ovat olleet hänelle avuksi. Omasta jaksamisesta puhuminen yliopiston henkilökunnalle tai ryhmätyöporukalle tuntuu Janitasta helpolta, mutta hän ei puhu suoraan masennuksesta. ”Masennuksen mainitseminen vaikuttaa ihmisiin, ja monesti ensimmäisenä reaktiona tulee sääli”, Janita kertoo. ”En halua sääliä, enkä myöskään halua, että minun kanssani tullaan keskustelemaan tästä haastattelusta ja esittämään ymmärtämistä. Säälin esittäminen tuntuu lähinnä tungettelevalta ja teennäiseltä.”

 

Janitan mielestä masennuksessa on myös hyviä puolia, ja hän kertookin pyrkivänsä negatiivisuuden kautta positiivisuuteen. ”Jos millään ei ole mitään väliä, saa itse päättää, millä on väliä. Ei ainakaan stressaa turhasta, kun negatiivisen asenteen saa valjastettua positiivisiin tarkoituksiin”, hän tuumaa.

 

Janitalle tärkeitä juttuja ovat avopuoliso, kaverit, pelaaminen, neulominen sekä metallimusiikki, joka onkin tutkitusti toimiva keino käsitellä tunteita. Kun masennus on ollut pitkään seurana, myös huumori auttaa. Tulevaisuutta Janita ei halua ajatella pitkälle: ”Koitan keskittyä tähän hetkeen, ehkä ensi viikon roolipelejä odotan kuitenkin innolla.”

 

”Mutta masennus ei välttämättä ole niin iso juttu. Sen kanssa voi elää”, Janita kiteyttää ajatuksiaan. Hän kertoo, että ajattelee kaamosmasennuksen olevan luonnollinen reaktio valon määrän vaihteluun leveysasteillamme. Samoin masennus voi olla luonnollinen reaktio esimerkiksi traumaattisiin tapahtumiin. Hän arvelee, että jotkut ovat muuten vain melankoliaan taipuvaisia persoonia.

 

Janita kävi aiemmin nuorisopsykiatrisessa terapiassa, mutta siirto aikuispuolelle tauotti hoitosuhteen hetkeksi. Tuttujen kuvioiden päättyminen byrokraattisista syistä suututti, ja Janita menetti hetkeksi motivaationsa hakea uudelleen apua. Hän etsiytyi lopulta YTHS:n kautta Kelan tukemaan psykoterapiaan. Ratkaisukeskeisestä terapiasta on ollut Janitalle apua, joskin hän toivoisi avun hakemisen olevan helpompaa ja nopeampaa. Kuuden kuukauden odottelu terapiaan pääsemiseksi tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta. YTHS:llä Janitalle ehdotettiin myös sairauslomaa, mutta sitä hän ei ole halunnut, koska opintopisteet on joka tapauksessa suoritettava. ”Opintojen aiheuttaman kuormituksen helpottaminen kyllä auttaisi, jos tietäisi, millä rahalla eläisi”, hän pohdiskelee.

 

Lopuksi Janita lähettää terveisiä masentuneille ja ahdistuneille Itäkynän lukijoille: ”Jos ei jaksa alkaa kirjoittamaan esseetä, pelkkä tiedoston luominen voi riittää ja auttaa alkuun”. Janita kertoo myös, kuinka häntä opintojensa alussa ahdisti mennä yksin syömään kampusravintolaan. Samassa tilanteessa olevia hän rohkaisee pyytämään mukaan vaikkapa tuutoria. Nykyään Janita syö kampusravintoloissa myös yksin, jolloin kuulokkeet ja videoiden katselu helpottavat ahdistusta. Kuten myös asenne: ”Ketään ei kiinnosta, mitä siellä ruokalassa teet, tai jos kiinnostaa, niin haistakoot vittu”.

 

Janita opiskelee pääaineenaan kirjallisuutta.

Veera, 26, kertoo Itäkynän lukijoille omista kokemuksistaan salanimen turvin. Hän on suomen kielen maisterivaiheen opiskelija, jolla on kokemus uupumisesta suorituspaineiden alla. Kun Veera kiinnostui lukiossa enemmän muista asioista kuin opiskelusta, suoritusorientoitunut lähipiiri ei sulattanut asiaa. Kotona vertailtiin lasten koulunkäyntimenestystä, ja Veeraan kohdistui kovia paineita edetä opinnoissa sisarustensa tavoin. Abivuonna tulikin romahdus kirjoitusten takia.

 

”Olin ylivirittynyt stressin takia, nukuin päivät ja valvoin yöt. Fyysinen ja psyykkinen kuntoni huononi. Silloin päätin, etten voi enää jatkaa näin”, Veera toteaa. Lukion jälkeen hän piti välivuoden, mutta lähipiirin painosti yhä tiukemmin edistämään opiskelua ja uraa. Veera päätyi uudelleen kierteeseen, jossa teki jaksamiseensa nähden liikaa. ”Fuksivuoden alkaessa en ollut toipunut, vaan aloitin yliopiston valmiiksi uupuneena. Ensimmäinen vuosi oli rankka, sillä alakin tuntui alkuun väärältä”, Veera kertoo.

 

Veeran kohdalla kuormitus johti huonoon opintomenestykseen ja jälleen kasvaviin lähipiirin asettamiin suorituspaineisiin. Veera haki apua YTHS:ltä fuksivuoden lopussa, mutta kesälomien ja terveydenhuoltopalvelujen tilanteen vuoksi pääsi avun piiriin vasta toisena opiskeluvuotenaan. ”Toisena vuonna opin sanoittamaan ja selittämään itselleni ja muille, ettei kenenkään tarvitse olla kone ja suorittaa. Opinnotkin etenivät hyvin”, Veera kuvailee paremmin sujunutta toista opintovuottaan.

 

Koronakriisi jarrutti kuitenkin Veeran toipumista. Poikkeustilanne eristäytymisineen oli rankka kokemus, ja etäopiskelu tuntui vaikealta. Kandivaiheessa Veera jäi muutaman viikon sairauslomalle. Korona-aikana myös YTHS:n tarjoaman avun laatu muuttui huonompaan suuntaan: tapaamiset olivat etänä ja niitä oli vähemmän. Veera sai lopulta B-lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten, mutta terapeutin etsintä tuntui tarpeettoman raskaalta prosessilta. ”Todennäköisesti hakeudun tulevaisuudessa terapiaan, kunhan elämäntilanne on sille otollinen”, Veera miettii.

 

Veera toivoo, että yliopisto ottaisi huomioon erilaiset ihmiset ja opiskelijat helpottaakseen opintojen korkean vaatimustason aiheuttamaa kuormitusta. ”Joillekin on vaikeampaa tehdä tentti tai essee, toisia taas uuvuttaa luennoilla käyminen. Aikaan mukautuminen ja erilaisten suoritustapojen tarjoaminen olisi tarpeellista opiskelijoiden hyvinvoinnin kannalta”, Veera peräänkuuluttaa.

 

Veera kokee, että etenkin fuksina oli vaikeaa olla avoin mielenterveysongelmista yliopiston henkilökunnalle, kun opettajia ei tunne samalla tavalla kuin vaikkapa peruskoulussa. Veera arvelee, että yliopistohierarkian lisäksi mielenterveysongelmien tabuasema vaikeuttaa niistä keskustelua. Hän harmittelee sitä, että avoimuus mielenterveysongelmista käsitetään usein huomionhakuisuutena ja heikkoutena, ja ihmiset arvotetaan mielenterveyden tilanteen kautta huonommiksi ihmisiksi. Ystävien kanssa Veera on kuitenkin voinut olla avoin. Myös perhe on joutunut hyväksymään Veeran terveydentilan.

 

”Joidenkin tuttujen kanssa välit ovat hyvin, ja osaan olen ottanut etäisyyttä. Tiettyjen ihmisten sanomisten sivuuttaminen on parantanut omaa mielenterveyttä. Toksiset ja ilkeät kommentit tulevat usein ihmisiltä, jotka eivät tiedä koko tilannetta”, Veera arvioi. Hän lähettää terveisiä muille, joilla on samanlaisia kokemuksia: ”Haluan alleviivata, ettei ikäviä kommentteja ja painostusta tarvitse kuunnella loputtomiin. Elämme kuitenkin itsellemme, emme muita varten.”

 

Koronan hellittäminen, lähiopetus ja läsnäolo ovat parantaneet Veeran tilannetta ja auttaneet jaksamaan paremmin opinnoissa. Hän on tullut sinuiksi omien kriisiensä kanssa, ja itsetuntemus on kasvattanut hyvinvointia. ”En muista, milloin viimeksi olen ollut näin onnellinen”, Veera kuittaa.

 

Luontomaisemat ovat Veeralle mieluisia.

Teksti ja kuvat: Sinja Ylisiurua