PÄÄKIRJOITUS

Uusi vuosi, vanhat kujeet. Sellainen olo oli ainakin itselläni, kun keskellä yötä katsoin Suvantosillalta sumutaivaan läpi päässeiden rakettien pilkahduksia. Heikosta näkyvyydestä ja olotilasta sekä viileästä säästä huolimatta oli raketteja taivaalla yllättävän paljonkin. Tätäkin jokavuotista tapahtumaa kuitenkin varjosti yhä pieni, nimeltä mainitsematon, kulkutauti, joka selkeästi pakotti keksimään vaihtoehtoisia juhlimistapoja laittamalla kaikki ennestään tutut illanviettopaikat kiinni. Omatkin suunnitelmani muuttuivat yksin kotona istumisesta muiden luona istumiseen, vaikka niin ei alun perin pitänyt käydä.

 Vaikka vuosi taas vaihtui salakavalasti, tuntui, ettei mikään ollut muuttunut. Ravintoloissa eivät vieläkään paistaneet valot, liikunta koostui epätoivoisesta kotona jumppaamisesta eikä ketään tunnistanut maskien takaa. Piikeillä ja piikittömyydellä peloteltiin joka suunnasta ja tuntui, että kaikki tapaamiset piti tehdä jollain tavalla tai joltain piilossa. Itäkynästäkin oli lähellä tulla Etäkynä.

 Kuitenkin tarkemmin ajateltuna monikin asia oli muuttunut varsinkin omassa elämässäni. Esimerkiksi se, että ylipäätään kirjoitan tällaista tekstiä. Esimerkiksi se, että asun nykyään kylmässä Joensuussa ja saan yliopiston ruokalasta suhteellisen halpaa ruokaa. Tapasin myös kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin varmaan moneen vuoteen yhteensä. Täytyy kyllä myöntää, että uusien ihmisten tapaaminen on yllättävän raskasta liian suurina annoksina. Varsinkin henkilölle, joka ei yleensä edes avaa asuntonsa verhoja. Joku viisaampi voisi sanoa, että pakolliset turvavälit jopa lähensivät ihmisiä. Toisista ne taas etäännyttivät entisestään.

 Nykytilanne alkaa kuitenkin näyttää jo taas vaihteeksi erilaiselta. Kuvainnollisesti voisi sanoa, että tulevaisuus näyttää menneisyydeltä; vuosi 2022 näyttää vuoden 2019 epävarmalta sisarukselta. Hallitus jopa uhkailee avaavansa yhteiskunnan takaisin entiseen loistoonsa, minkä uskon kyllä vasta, kun näen. On kuitenkin näistä ylipitkän poikkeusajan kehitelmistä ollut toisinaan iloakin. Hybridiluentojen ja tallenteiden keksijälle antaisin helposti vaikka Nobelin rauhanpalkinnon. Vanhan vapauden voi jo melkein haistaa. Se vain valitettavasti meinaa muuttua inhottavaksi löyhkäksi muun Euroopan tapahtumien takia. Toivottavasti kuitenkin tämä Itäkynän numero ja muut tulevat tapahtumat tuovat mieleen tuoksukynttilät eivätkä hajua, joka haisee tunkkaiselta nykyajalta. Toivottavasti jatkossakin rakettien valot pilkottavat sumutaivaan läpi. Ilotulitteet uutenavuotena siis. Ja mieluusti ihan Suomessa.

 

-Toivovin terveisin Itäkynän päätoimittaja Mikko Heikkonen, joka ihmettelee, miksi Blacklist saa yhä jatkua.