OODI JOUTENOLOLLE!

Päätin kesällä kirjoittaa Itäkynän erikoisnumeroa ajatellen joutenolosta. Ironista kyllä, sille ei löytynytkään aikaa, sillä projekti piti tiukasti otteessaan. Sitä suuremmalla syyllä julkaisen juttuni nyt syksyllä, kun monet kurssit lähestyvät loppuaan tentteineen ja oppimispäiväkirjoineen. Haluan myös heti alkuun huomauttaa, etten tarkoita joutenolon oodillani siihen täydellistä tuudittumista vaan pikemmin muistutusta siitä, ettei kenenkään tarvitse opiskella kellon ympäri. Ainakin yhden todistettavan burnoutin kokeneena en voi liikaa korostaa lepäämisen tarvetta.

Suomalainen yhteiskunta pitää työtä suuressa arvossa. Kulttuurissamme on aivan tavallista puhua jo lämpimikseen työstä, peräti perustaa siihen oma ihmisarvonsa. Tällaisesta ilmapiiristä minä aloitin työtaipaleeni kesätyöllä viisitoistavuotiaana vuonna 2012. Tuon kesän jälkeen minulla oli lähes aina jokin pieni pätkä töitä, aika usein vain kaksi viikkoa, mutta kuten sain usein kuulla: ”Se on tyhjää parempi!” Vuonna 2015 ollessani 18-vuotias minulla oli ensimmäistä kertaa eläissäni koko kesän mittainen kesätyöpesti matkailuneuvojana. Työ oli varsin antoisaa, mutta myös kuormittavaa. Samana syksynä olivat edessä ylioppilaskokeet, jolloin täyspäiväisen kesätyöskentelyn ohella minun tuli lukea kolmeen aineeseen. En muista, luinko oikeasti kaikkiin kolmeen, mutta sen painostavan pitäisi-ajatuksen muistan valitettavan hyvin. Uupumukseen vaadittava cocktail-annokseni oli päivänvarjoa vaille valmis, kun aloin samaan aikaan totutella yksinasumiseen.

Abivuosi ja ylioppilaskokeet koittivat. Elin kuin usvassa, mutta selvisin molemmista koettelemuksista senkin uhalla, että olin aivan poikki. Niinpä kesällä 2016 en mennytkään kesätöihin, ja se jos mikä tuntui sekä äärimmäisen helpottavalta että käsittämättömän syyllistävältä. Ajattelin heitä, jotka painavat koko kesän töitä: he pyörittävät tätä yhteiskuntaa sillä välin, kun minä herään vasta yhdeltä iltapäivällä aamupalalle. Tunsin joka kerta häpeää kertoessani muille, etten tehnyt kesätöitä. Etenkin, kun yliopisto-opintoni alkoivat niinkin myöhään kuin syyskuussa. Lomani ei jostain syystä tuntunut ansaitulta, vaikka sitä se – erityisesti jälkikäteen tajuttuna – oli.

Aloitin yliopistossa ja uudessa kaupungissa syksyllä 2016, ja aloin melkein saman tien stressata kesän työtilannetta: mistä löydän töitä, kuinka ajoissa pitää hakea? Onneksi löysin mieleiseni paikan Joensuun taidemuseosta, johon pääsinkin kuukaudeksi työskentelemään asiakaspalveluun. Kyseisestä pestistä voisin kertoa vaikka kuinka paljon hyvää, mutta se ei tämän tarinan juonen kannalta ole olennaista, sillä seuraavana kesänä 2018 minua ei onni potkaissutkaan, ja olin jälleen ilman töitä. Tälläkään kertaa en kokenut vähääkään ansainneeni kesälomaa, vaikka olin painanut yli 70 opintopistettä kyseiseltä lukuvuodelta. Tuolta kesältä muistan monta hyvää tapahtumaa, mutta mieleni oli pohjavireeltään kovin pettynyt. Alkusyksystä opinnot stressasivat saman tien, kun en kesällä sallinut itselleni lepoa. Tuntui kuin olisin antanut ajan valua hukkaan. Jos olisin tajunnut, olisin ollut syyllistämättä itseäni ja ottanut lomasta kaiken irti, ja olisin ladannut akkuni kandivuotta varten. Olisin tehnyt rauhan sen suhteen, että aina ei tarvitse tehdä mitään.

Opiskelemme syyskuusta toukokuuhun täyspainoisesti, jolloin vähemmästäkin ansaitsisi tuuletusta – vaatiihan jo yksi opintopiste 27 tuntia aktiivista ajattelua. Siksi jo tämän nojalla joutenolon pitäisi olla täysin sallittua! Toisinaan voimavarat eivät riitä opiskeluun ollenkaan, saati minkään työn tekemiseen tai edes ajattelemiseen. On tuskaisen vaikeaa olla tekemättä mitään, kun aivot soimaamat ja aloittavat pahimmassa tapauksessa painostavan ahdistuksen kierteen. Entä jos olenkin ansainnut kunnon tauon, vaikka aivoni sanoisivat muuta? Eikö juuri silloin pitäisi tajuta pysähtyä?

Kesällä 2020 minulla ei ollut kesätöitä tai opintojeni puolesta edes harjoittelupaikkaa. Aikaisempaan peilaten voisi luulla, että olisin tuplaten surullinen ja lannistunut, mutten ollutkaan! Tällä kertaa muistin oikeasti levätä ja nauttia, mikä tuntuu suorastaan helvetin hyvältä nyt. Näin haluan muistuttaa, että on oikeasti hyväksyttävää, jos ei yrityksistään huolimatta tai jaksamisen puutteesta saa töitä ja voi luvan kanssa pyhittää aikansa ja kehonsa joutenololle. On korkea aika muuttaa suhtautumistamme työhön, joten miksemme alottaisi tätä kumouksellisuutta levosta käsin.

Teksti: Karoliina Kapanen
Kuva: Henna Hara