ELÄMÄNMAKUINEN KIRJA-ARVOSTELU

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava. 304 s.

Olen kokonaisen viikon ajan selaillut Antti Holman sosiaalista mediaa ja yrittänyt pohtia sopivaa lähestymistapaa hänen uusimpaan teokseensa Kaikki elämästä(ni). Ironista, että olen samanlaisen pulman äärellä kuin teoksen päähenkilökin: deadline häämöttää parin päivän päässä, mutta minkäänlaista järkevää tekstiä ei ole Word-tiedostoon ilmestynyt, ellei satunnaisia havaintoja ajatusvirtani seasta lasketa.

Antti Holma tuli minulle ensimmäisen kerran tutuksi Putous-sarjan kautta vuonna 2014 hahmollaan Kristiina ”Kissi” Vähä-Hiilari, joka hurmasi aikoinaan ihanalla olemuksellaan (ja ihan huimilla hauiksillaan!). Holma-fanitukseni alkoi kuitenkin vasta myöhemmin, kun löysin hänen podcastinsa Auta Antti!, jossa Holma vastasi kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin ja ongelmiin esimerkiksi sähköhammasharjojen sopivista säilytyspaikoista tai kuolemanpelosta. Podcastin kautta löysin myös Radio Sodoman, Sanden ja Suvi-Tuulin Youtube-videot sekä Instagramin Häpeäralli-stoorin. Tartuin siis innoissani Holman uusimpaan teokseen, jonka odotin olevan sopivan rentoa ja nauruhermoja kutkuttavaa lukemista kaiken koulutyön ohella.

Teos alkaa Sonkajärveltä, jonne päähenkilö palaa muistelemaan lapsuuttaan sekä etsimään seuraavaan teokseensa sopivaa aihetta. Palataan häpeän alkujuurille, jossa päähenkilön mielen valtaavat muistot kyttäävistä naapureista, joulupukista sekä jumalasta. Seuraavaksi päähenkilö matkaa Helsinkiin, jossa hän haaveilee nuorena miehenä Teatterikorkeakouluun pääsystä, Kansallisteatterissa esiintymisestä sekä ensirakastajan roolista. Kaikki haaveet toteutuvat, mutta eivät ollenkaan päähenkilön haluamalla tavalla, ja haaveiden toteutus maksaa kokonaisen sielun saatanalle. Lontoossa vietetään nuoruuden villiä kesää, mutta päähenkilön palatessa myöhemmin takaisin kaupunki ei tunnu enää ollenkaan tutulta. Missä on se nostalginen nuoruuden Lontoo, jossa hän menetti monta neitsyyttä? Viimeinen määränpää on New York, jossa päähenkilö rakastuu ranskalaiseen harpunsoittajaan.

Myönnän, että olin aluksi pettynyt, kun lukemani teksti ei naurattanut minua läheskään yhtä paljon kuin olin toivonut. Tosin sellaista ei ollut missään luvattu, mutta sain silti epämiellyttäviä ja odottamattomia tunteita, jotka saivat minut pohtimaan, miksi ylipäätään edes pidän Antti Holmasta. Selvää on se, että Holma osaa olla hauska, jos on ollenkaan seurannut hänen sketsejään Youtubessa tai Instagramissa. En kuitenkaan usko, että pelkkä hyvä huumorintaju voisi olla syy hänen suosioonsa. Muistan esimerkiksi, kuinka hän kuvailee eräässä Auta Antti! ‑jaksossa olevansa melko epämiellyttävä ihminen mutta osaavansa piilottaa sen muilta ihmisiltä. Samoin teoksen päähenkilö vaikutti hieman ärsyttävältä persoonalta, joka oli esimerkiksi kateellinen ihmisille, joilla on lapsuudentraumoja ja jotka täten pystyvät ammentamaan taiteellista luovuuttaan. Päähenkilö ei myöskään tuntunut olevan koskaan tyytyväinen saavutuksiinsa, vaan olisi toivonut haaveidensa toteutuvan jollain muulla tavalla. Hän myös kokee valtavaa häpeää sekä epäonnistumisen tunteita vertaillessaan itseään muihin ihmisiin. Holma on myös itse puhunut hyvin avoimesti omista häpeäkokemuksistaan, kuten myöhästymisestään omasta teatteriesityksestä. Näitä epämiellyttäviä tunteita yhdistää se, että ne ovat hyvin inhimillisiä tunteita, jotka Holma kirjoittaa hyvin rehellisesti esille. Mitä enemmän luin teosta, tajusin, että juuri tämä rehellisyys kaikista tunteista, jopa niistä epämiellyttävistä ja hävettävistä, kiehtoo minua eniten Holman henkilökuvassa.

Kaikki elämästä(ni) ei siis lopulta ollut aivan hirveä pettymys. Elämässä kaikki ei ole aina läheskään ihanaa ja hauskaa, vaan joskus hävettää aivan hirveästi, kun kaupan kassalla yrittää sanoa ”kiitos” ja ”kiitti” samaan aikaan ja lopulta suusta pääsee ”kiitto”. Toisinaan on kateellinen ja ärsyyntynyt läheisen ihmisen menestyksestä, vaikka haluaisikin olla onnellinen tämän puolesta. Välillä haluaisi vain maata painavan peiton alla ja unohtaa, että sen peiton ulkopuolella on jotain elämää. Nämä kaikki ovat hyvin inhimillisiä tunteita, vaikka eivät aina toivottuja, mutta varmasti jokainen tunnistaa kokeneensa joskus tällaisia tunteita. Niistä vain ei puhuta kovin usein.

Teos sopii varsinkin Holma-faneille. Sieltä löytyy paljon viittauksia niihin asioihin, joista Holma on puhunut muun muassa podcastissaan, mutta myös saatanan hahmo tuntui hyvin tutulta ja miksei Sanden ja Suvi-Tuulin käymät keskustelutkin. Jos Antti Holma ei ole vielä tuttu, suosittelen tutustumaan hänen teokseensa tai muihin tässäkin tekstissä esiteltyihin ”kulttuurituotteisiin”. Kaikki elämästä(ni) on myös kuvitettu todella kauniisti, ja se on saatavina myös äänikirjana itse kirjailijan lukemana. Jos muuten ei kiinnosta tarttua kirjaan, niin Holma on myös mainostanut teostaan nukahtamislääkkeenä. Hänen ääneensä on kuulemma mukava nukahtaa.

Vielä pieni paljastus tähän loppuun: hävettää niin hirveästi lähettää tätä tekstiä yhtään minnekään, mutta sellaista se elämä joskus on.

Teksti ja kuva: Jenny Tähtinen