MINUSTA EI KOSKAAN TULLUT TUUTORIA – JA SE ON OKEI

Minusta ei koskaan tullut tuutoria. Tuutorihaun lähestyessä fuksivuonna ajatus tuutorina toimimisesta houkutteli kyllä kovastikin, mutta en nähnyt sopivani kyseiseen rooliin ollenkaan. Olen aina ollut niin sanotusti hitaasti lämpenevää tyyppiä: hiljainen, ujokin uusien tilanteiden ja ihmisten edessä. En pidä myöskään liikaa esillä olemisesta, ainakaan vieraammissa porukoissa. Tapaamani tuutorit olivat reippaita, iloisia ja suorastaan räiskyviä ja puheliaita persoonia. En nähnyt itseäni samanlaisena, en lähellekään. Harmissani jätin siis tuutorihaun tekemättä, vaikka ajatus olisikin kiehtonut.

Toisen kerran tuutorointia mietin kolmannen opintovuoteni aikana. Tuutorihaku lähestyi taas, ja puolivitsillä pohdin vielä ”näin vanhanakin” mukaan lähtemistä. Olin reipastunut ja rentoutunut huomattavasti fuksiaikaiseen itseeni nähden, mutta vielä kolmantenakin vuotena minusta tuntui, että olen välillä yliopistolla niin pihalla ja eksyksissä asioista, etten olisi edelleenkään pätevä ohjaamaan ja auttamaan tuoreita fukseja opiskelujen alussa. Jätin siis tuutoriksi hakemisen jo toisen kerran, tällä kertaa myös lopullisesti. Suljin tuutorinimikkeen mielestäni, mutten ole toisaalta katunutkaan.

On aina yhtä mukava ja innostava kuulla tuutorien touhuista ja menoista. He sosiaalistuvat, saavat kaikenlaisia kokemuksia, tapaavat tuutoroinnin ohella ihmisiä jopa muistakin ainejärjestöistä, saavat suunnitella tapahtumia ja ties mitä muuta. Mutta minun on pakko myöntää, että vaikka en koskaan päätynytkään tuutoriksi, olen saanut kokea aivan samanlaisia asioita opiskeluaikanani. Olen saanut kavereita silti paljon yliopistoaikanani, tutustunut ihmisiin niin omalta kuin muiltakin aloilta, käynyt paljon tapahtumissa ja ehtinyt opiskelemaankin oikein mainiosti. Uusien asioiden kokeminen ja ihmisiin tutustuminen ei vaatinut minua olemaan reipas ja sosiaalinen tuutori, vaan onnistuin siinä ihan omana itsenänikin.

Edelleen joinakin päivinä minua tosin vähän harmittaa, etten arkuuttani koskaan lähtenyt kokeilemaan tuutorina toimimista. Mutta olisinko saanut tuutoroinnin kautta enemmän irti opiskeluajastani? Ehkä jollakin tasolla. Omakohtaisesti voin sanoa myös, ettei tuutoroinnin väliin jättäminen ole tehnyt opiskeluajastani ja minusta vajavaista, vähemmän osallistunutta tai muuten vähemmän tärkeää. 

Toki olisi ihanaa, jos tuutorien joukkoon tietään löytäisi enemmän myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole heti niitä porukan sosiaalisimpia ja menevimpiä. Hiljaisemmat fuksit saattaisivat jopa kaivata samaistuttavampaa tuutoria ja lähestyä tämänkaltaista helpommin. Tuutoreita mahtuu maailmaan kuitenkin kaikenlaisia.

Jotkut kokevat tuutorointiin lähes kutsumusta, jotkut menevät mukaan seikkailun, kokemusten tai jonkun muun syyn perässä. Joistakin ei koskaan tule tuutoreita, syystä taikka toisesta. Ja sekin on ihan okei.

Teksti: Emilia Saukkonen