MYYRÄN RAATO

Olipa kerran porottava auringonpaisteinen päivä. Tahdon erityisesti korostaa, että todella oli hyvin kuuma sää. Oli siis hiostuttava aurinko sekä maankamaralla pötköttelevä kalmalle haiskahtava myyrä. Tässä kaikessa kauneuden loistossa siis lepäsi kuollut myyrä, joka tuoksahti hieman pahalle. Myyrä oli siis kuollut kuin kivi, jos joku ei vieläkään ymmärtänyt. Tosin se saattoi ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että se oli vain kaatua kupsahtanut nurmikolle ja päättänyt ottaa nokoset. On siis ensiarvoisen tärkeää, että korostan tässä jonninjoutavassa johdannossani, että myyrää ei suinkaan lasketa enää elävien myyräsukulaistensa joukkoon. Valitettavasti minun täytyy vielä kertoa täysin puhtaasta rehellisyyden tunnosta, ettei myyrä ole tähän nykyiseen elottomaan olemukseensa päätynyt kauniin juonenkäänteen seurauksena vaan tavattoman väkivaltaisen tapahtumasarjan myötä. Kohta saatte kuulla lisää, kun se pääsee itse kertomaan teille tästä itseään kohdanneesta vääryydestä.

Myyrän hieman kolea olemus tuntui keräävän kummallisuutta huokuvia yliluonnollisia voimia. Sen jalat alkoivat nopeasti väpättää aivan kuin se olisi pyrkinyt pysymään omituisten tanssiaskelten tahdissa. Lasittuneisiin nappisilmiin tuli pieni elon häivähdys. Myyrä ei elänyt muttei kuitenkaan ollut täysin normaalikaan vainaja, jos sellainen mittapuukin oli keksitty. Se oli ajautunut mystiseen välitilaan, jossa sen oli mahdollista vielä pohtia kuolemaansa. (Aivan kuin kukaan niin väkivaltaisen kuoleman jälkeen tahtoisi sitä kerrata uudelleen.)

Tämä myyrä ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, vaan se päätti aivan ensiksi etsiä murhaajansa ja kummitella hieman hyväntahtoisesti, kun se hänen tilanteessaan oli mahdollista. Niinpä se kangistuneita tassuja verrytelläkseen potkiskeli niillä hurjasti ilmaa. Samalla se yritti epätoivoisesti kieriä oikein päin. Olihan se kerinnyt liimaantua turkistaan nurmikkoon, niin kuin kuolleille otuksille oli tapana käydä. Tämä saattoi ulkopuolisesta tahosta näyttää hieman hullunkuriselta. Jälkeen mainittua se ei luultavasti olisi silloin, jos paikalle saapunut kyyläri tietäisi myyrän juuri heränneen henkiin. Silloin myyrän hurja elämöinti voisi muistuttaa kohtausta pahimmasta zombielokuvasta. 

Myyrä onnistui pitkän uurastuksen jälkeen nousemaan pikkuisille jaloilleen. Se huomasi pian menettäneensä puolet hännästään menneen taistelun mittelössä mutta päätti antaa asian olla. Hän ei olisi katkera kummitus. Seuraavaksi myyrä lähti pinkomaan kuin tuli (puolikkaan) hännän alla kohti läheisiä omenapuita. Vaisto kertoi sen löytävän etsimänsä sieltä. Suuri pullea kissa makaili tyytyväisenä varjoissa ja haukotteli makeasti. Myyrä parkkeerasi olemuksensa sen viereen ja kamala haju herätti kissan huomion. Se vilkaisi myyrää toisella keltaisista viirusilmistään. Myyrä ajatteli viisaasti, ettei hänellä olisi koko kaunista päivää aikaa hukattavaksi, joten se päätti aloittaa keskustelun heti. Toki hiljaisuuskin on mukavaa, mutta nyt myyrä tunsi ymmärrettävästi, että hänen täytyisi avata hieman kuolonkankea suunsa. Niinpä se aluksi rykäisi kohteliaasti ja aloitti:

”Kröhöm… kaunis päivä tänään.”

Myyrää hieman harmitti kliseinen keskustelunavauksensa, mutta sen sosiaaliset taidot olivat pahasti kärsineet kuoleman aiheuttamasta katkoksesta. Kissa avasi nyt vuorostaan toisen kiiluvan silmänsä muttei edelleenkään sanonut mitään. Voihan olla, ettei se osannut puhua kummitusten kieltä. Myyrä ei kuitenkaan lannistunut tästä ajatuksesta vaan jatkoi:

”Huomasin muuten serkkuni köllöttelevän tuolla muutamien tuhansien myyrien askelten päässä. Olitko sinä kenties asialla? Niin ja käytin tietysti hieman siloteltua kieltä puhuessani hänen vain ’köllöttelevän’. Oikeasti hän on tietysti kuollut. Senhän haistaa jo tänne asti.”

Myyrä jatkoi selittämistään. Olihan totta, että koko pihaseutu oli täynnä hänen kuolleiden sukulaistensa ruumiita. Nyt kissa avasi molemmat silmänsä, mutta se päätti pysyä edelleen epäaktiivisena juttukaverina.

”Anteeksi… en olekaan esitellyt itseäni. Olen myyränraato, pienellä alkukirjaimella, koska se ei oikeastaan ole nimeni. Se on vain kuvaus nykyisestä olotilastani.”

Kissa vain tuijotti puheliasta myyrää silmät sirrillään. Se kuitenkin päätti avata harvasanaisen arkkunsa. 

 

”Olenko tappanut sinut jo kertaalleen?” se kysyi laiskasti ja venytteli nautinnollisesti.

”Jos nyt suinkin olen rehellinen niin kyllä”, myyrä vastasi tyynesti ilman vähintäkään draaman sävyä äänessään ja jatkoi: ”Päätin tulla vielä juttelemaan kanssasi. Ainakin itse käytän sitä nimitystä, toinen olisi kai kummittelu.”

”Outo vuorokauden aika tulla kummittelemaan”, kissa ihmetteli. ”Nyt on päivä ja minua nukuttaa, koska harrastin hurjaa teurastusta koko viime yön. Ethän turise kauan?”

”Voi se riippuu täysin siitä, miten paljon juttua keksin”, myyränraato totesi.

Seurasi hetken hiljaisuus, ja myyrä kuvitteli kissan jo sammuneen kuin lyhty myrskyisenä yönä. Vielä mitä, kissan ystävällisyys sai uusia ulottuvuuksia.

”En ole koskaan tappanut samaa myyrää kahta kertaa. Tämä pitäisi suorastaan ottaa loukkauksena, sillä uhrit eivät yleensä jää enää kiusaamaan minua olemassaolollaan. Minua mietityttääkin nyt, mitä tein väärin. Olisiko minun pitänyt pelkän holtittoman järsimisen sijaan purra pää kerrasta poikki?” kissa mietiskeli ääneen.

Myyränraato päätti ystävällisesti ottaa kantaa kissan hyvin äänekkääseen ajatustyöhön.

”En nyt sanoisi, että minulla olisi kokemusta väkivaltaisesta käyttäytymisestä, mutta mielestäni se kaikki turha leikittely ruumiilla ei ole kovin mukavaa. Joten itse suosittelisin pään katkaisua, mitä itsekin jälkimmäiseksi ehdotit, koska onhan minulla sentään kokemusta pelokkaana uhrina olosta.”

”Hmm… mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, jos tappaisin heti. On mukavaa katsella kun olematon pikku möykky kirkuu sisuksiensa täydellä ja mäiskähtelee upeita rotutassujani vasten. Miksi minä kynsiäni aina teroittaisin, jos saisin iskettyä ne vain kerran saaliiseen? Puheissasi ei ole mitään järkeä, oi jo – kertaalleen – kuollut – saalistuksen kohteeni. Miksi ihmeessä sinä minun kanssani tulit juttelemaan? En aio pyytää anteeksi tekoani. Tein vain luontoni mukaan.”

”En minä sinua syyttämään tullutkaan tai muuttamaan mieltäsi, vaikka olenkin hieman harmissani Leevi-serkustani.”

”Kukas ihme serkku se on?”

”Oh, hän on tuo myyrän raato tuolla toisella puolen pihaa.” Myyränraato heilautti käpäläänsä ilmassa olettamaansa suuntaan. Kissa käänsi katseensa.

”Ai tuo?”

”Kyllä. Leevin kanssa me aina kirmailimme pitkin peltoja kauniin sinisen taivaan alla, jossa muhkeat pilvet hiljalleen leijailivat. Tiesitkös että tykkään taivaasta ja sen muuttuvista väreistä.”

Kissa tuijotti myyrää hiljaa. Se ei kuitenkaan suostunut tuntemaan syyllisyyttä ja päättikin olla kommentoimatta. Pian taivaalta lensi puheripulista kärsivän myyränraadon ja sadistisen kissan luokse raatokärpänen. Kärpänen pyörähteli myyrän ympärillä ihmetellen.

”Kuinka sinä edelleen elämöit, vaikka haiskahdat kuolleelle?” se pörisi kysyvästi. ”Minun tekisi mieli istahtaa päällesi.”

”Istahda toki viereeni, kunhan et häiritse lystikästä rupatteluani tämän kissan kanssa.”

Raatokärpänen surisi hämmentyneenä ja lensi myyrän viereen. Se hieroi pieniä tikkujalkojaan kärsimättömänä.

”Anteeksi, mutta luulen sinua edelleen kuolleeksi. Onko tuo uusi mätänemistila? Hieman rasittavaa täytyy myöntää, jos ruumiit jäävät turisemaan itsekseen.”

”Tätä tilaa voisi kutsua kummitteluksi”, myyrä selitti viisaana.

”Vai että kummitteluksi, nythän on aurinkoinen päivä?” kärpänen taivasteli. ”Olen aina elänyt sellaisessa käsityksessä, että yö olisi otollisempaa aikaa.”

”Sitä minäkin tässä olen yrittänyt selittää”, kissa mumisi unisena. ”Silloin olisin sentään hereillä, enkä näin unelias.”

”Anteeksi nyt vain huonosti ajoitettu kummitteluajankohtani”, myyränraato sanoi hieman loukkaantuneena ja jatkoi: ”Mutta mielestäni on hienompaa viettää viimeiset elon taipaleet kauniissa auringonpaisteessa.”

”Ihan yksi lysti minulle”, raatokärpänen totesi.

Omituinen kolmikko jatkoi oleskeluaan siinä omenapuiden varjoissa. He katselivat edessään avautuvaa taivasta ja sen kauniin sinisiä sävyjä. Myyränraato päätti rikkoa hiljaisuuden:

”Oh, eikö teistäkin tunnu näinä hetkinä hyvin suurelta. Tunnen itseni niin suureksi, kun luon katseeni taivasta kohti.”

”En ymmärrä taaskaan noita sinun horinoitasi. Voisitko kenties perustella paremmin?” raatokärpänen pörisi hämmentyneenä. Se ei tajunnut tuon oudon karvakasan filosofiasta hölkäsen pöläystäkään. ”Minä taas tunnen itseni hyvin pieneksi kun katselen taivasta, sillä en koskaan tavoita pilviä vaikka lentäisin kuinka kauaksi.”

”Mutta niinhän pilvetkin varmasti ajattelevat myös meistä", myyränraato selitti suu vaahdoten ja jatkoi: ”Jos kuvittelemme taivaan katsovan meitä, olemme suurempia kuin se.”

Kissa ja raatokärpänen hieman vierastivat myyrän näkemyksiä.

”Miksi ihmeessä joku kuvittelee, että taivaalla riittäisi kiinnostusta kyylätä meitä?” kissa ihmetteli. ”Se on niin… iso ja ikuinen.”

Myyränraato istui tyytyväisenä välittämättä ollenkaan sen seuralaisten mielikuvituksettomista ajatusmaailmoista. Raatokärpänen alkoi surista itsekseen. Sen teki niin mieli istahtaa mädäntyneelle haisevan myyrän päälle. Se oli kuitenkin varsin hyvätapainen raatokärpänen ja se päätti odottaa, että myyrä lopettaisi epäkuolleen elämöintinsä. Kissa näytti täysin kyllästyneen parivaljakkoon, ja sen silmät lupsahtelivat vähän väliä kiinni. Kärpänen mietti, ettei se ollut kovin ystävällistä. Olihan sitä paitsi juuri kissa murhannut myyrän raa’asti. Myyrä oli tullut vielä pitkän matkan takaa kummittelemaan, ja se ei välittänyt siitä tippaakaan. Hyvin julmaa.

”Tiesitkö miten kummallisia nimemme voivatkaan olla?” se surisi myyrälle. ”Minä olen raatokärpänen ja sinä taas olet myyränraato. Ajatella kuinka paljon käsite muuttuu, kun raato-sanan asettelee eri paikkoihin. Minä olen elävä, sinä kuollut. Jännää. Höhöö!”

”Niin hassua”, myyrä sanoi surumielisenä.

Sekä unelias kissa ja raatokärpänen ymmärsivät, että myyrän yliluonnollinen optimistisuus alkoi karista. Ne päättivät jättää sarkastiset kommenttinsa.

”Pilvet liikkuvat hitaasti. Niin taidan minäkin. On niin kirkasta, etten tiedä miten päin pitäisi olla. Toisaalta taas tuntuu, ettei kirkkaus enää vaikuttaisi minuun. Kuin katsoisin valokuvaa, jossa on kaunis sää. Rajan takaa. En tunne itseäni ollenkaan kepeäksi. Tuntuu kuin sama vanha painovoima vetäisi minua maahan. Nyt vain kovempaa.”

Myyränraato hiljeni ja jatkoi taivaan tarkastelua hiljaa. Näin se vietti aikaansa useamman tunnin ajan. Kissa jatkoi uniaan ja pian siitä kuului vaimea tuhina. Sirkat sirittivät taustalla ja raatokärpänen pörisi paikallaan. Myyrän ankea olotila oli tarttunut siihenkin. Se tiesi miten luonto kulkee. Sen ei pitäisi tuntea sääliä. Sen ei pitäisi tuntea mitään, sillä ei ollut osaa eikä arpaa myyrän kuolemaan. Kissa saattoi nukkua unensa hyvillä mielin, se tiesi oikein hyvin. Niin tiesi myyräkin, mutta se myös tiesi, että oli olemassa haaveita ja toisin päättyviä tarinoita. Se ei olisi halunnut kuolla, kukapa olisi. Toisaalta se tiesi, että elämä alkaa tuntua liialta jossain vaiheessa. Elämän inhottavin tunne on epävarmuus siitä, onko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tunteeko oikein sillä hetkellä vai olisiko toinen tunne parempi. Myyrän ei tarvitse enää huolehtia niistä. Aurinko on laskemassa. Pieni heiveröinen varjo myyrästä katseli sitä surullisena. Se ei vaatinut murhaajalta mitään − vain viimeisen hetken kauniissa maailmassa. Kissa avasikin silmänsä auringonsäteiden laskeutuessa sen kuonolle. Ei ollut varmaa, heräsikö kissa velvollisuudesta myyrää kohtaan vai uudet saaliit mielessään. Se kuitenkin katseli raatokärpäsen kanssa yhdessä myyrän viimeisiä hetkiä. Myyrä avasi suunsa.

”Taivas on kaunis, kun on aika käydä levolle. Sen kauneus saa usein pysähtymään ja siinä alkaa miettiä omaa elämäänsä. Ehkä olette viisaampia, kun se taas nousee”, myyrä totesi.

Sitten se hiljeni. Ei päästänyt ääntäkään. Makasi siinä kissan ja raatokärpäsen keskellä hiljaa kuin karvainen kivi. Kissa nousi ja lähti tassuttelemaan pois päin kenties uudet metkut mielessään. Sitä ei kukaan tiennyt. Ehkä se kävisi tänä iltana isäntäperheen luona syömässä ja hieman kellimässä. Raatokärpänen ei kuitenkaan enää tuntenut suurta houkutusta myyrän haisevaa ruumista kohtaan. Se päätti lentää auringonlaskun kanssa samaa matkaa ja etsiä toisen raadon, jonka päälle istahtaa ja jatkaa luonnon kulkua. 

Teksti: Mirja Kallinen