Ajatuksia pääsiäisestä Mikkelissä
Päätin lähteä pääsiäisen viettoon äitini ja siskoni luokse Mikkeliin. Ulkopuolisen näkökulmasta tämä voi vaikuttaa hyvinkin rentouttavalta ratkaisulta. Omasta näkökulmastani vierailuni on tuntunut niin rentouttavalta, että voisin jäädä loman jälkeen palautumislomalle. Mutta eihän minun oikeasti tänne olisi aina pakko tulla, ja nytkin olen hurjat kaksi viikkoa kyläilemässä kotiseuduilla. Miksi siis tulen tänne, vaikka viihtymiseni on vaakalaudalla? Mielestäni kyse on siitä, että olen muodostanut Mikkelistä glorifioidun kuvan. Täällä kaikki on tuttua ja rosoisen ihanasti ennallaan.
Näin pääsiäisen tienoilla äitini alkaa jo suunnittelemaan minulle tehtävälistaa tulevalle kesälle – tämän hän ilmoittaa minulle vierailuni aluksi. Terassi pitää valtata, laittaa uudet kuorikkeet rinteeseen ja raivata ulkorakennuksen takana kasvavat horsmat (tähän hommaan saisin käyttää viime kesänä kokoamaani siimaleikkuria). Myönnyn näihin tehtäviin vastahakoisesti, sillä jääkaappi on täydempi kuin koskaan Joensuussa ollessani, enkä tällaisen etuuden kohdalla voi väittää vastaan. Siskoni kanssa vaihdamme kuulumiset ja naureskelemme toistemme laadukkaille vitselle, joita äiti ei ymmärrä, jos nyt kukaan muukaan.
Ensimmäisenä iltana lähdimme pohtimaan, miten viettäisimme pääsiäistä. Tiimipalaverissamme hetken pohdittuamme päätimme lähteä heti seuraavana iltana Mikkelin yöelämään: koko kolmikon voimin tietenkin. Samat kaavat jatkuivat sielläkin, vanhat koulukaverit löysivät porukkaamme ja paransimme maailmaa oikein mallikkaasti. Aamuyöstä taksikuski kyseli, kuinka meillä oli ilta sujunut. No tietenkin hyvin. Ei kai tällä porukalla se voisi ollakaan kuin pelkkää voittoa.
Seuraava etappimme oli lähteä Haukivuorelle tuttavien luokse kyläilemään. Sielläkin paransimme maailmaa ja tutkimme valokuvia juhlista, joissa siskoni kanssa olimme lapsena olleet. Mitään muistikuvia ei näistä juhlista meillä ollut, mutta keskustelimme kuvista sujuvasti ja tunnelma oli rattoisa.
Seuraavaksi ajattelin, että voisin käydä myös isäni luona. Hänen kanssaan en olekaan nähnyt pitkiin aikoihin, viimeksi soittelimme Joensuussa ollessani. Juttelimme säästä ja turvetuotannosta sekä pilkkikisoista, jotka jäivät minulta valitettavasti tänä vuonna välistä. Yläasteikäisestä lähtien olen käynyt joka vuosi kerran talvessa pilkkimässä pilkkikisoissa pilkillä, jonka sain eskarissa lahjaksi. Kerran voitin kilpailussa verkot, jotka ovat odotelleet noin kolme vuotta mökin rapulla vesille pääsemistä. Ehkä tulevana kesänä voisin laittaa verkot vesille, sillä päädyn luultavammin taas asumaan mökille.
No miten siinä aina niin käy? Monena kesänä olen päättänyt, että tekisin välillä jotain muutakin kuin erakoituisin mökillä. Silti olen aina tässäkin asiassa päätynyt samoihin kaavoihin. Viime kesän asuin yksin mökillä ja kävin töissä Haukivuoren paikallisessa kaupassa, ensi kesänä menen pakkaamaan parsakaalia samalle kylälle. Toki olen kylällä ollessani saanut samalla nähdä mummia ja ukkia sekä syödä hyviä ruokia.
Ehkä tämän kolumnin pointtina voi pitää sitä, että Mikkelissä on kivaa olla ja Haukivuorella ainakin yhtä mukavaa. Jos nyt lähden johtopäätöksiä tässä vetämään, niin ihmiset tekevät olon kotoisaksi. Vaikka välillä lähimmäiset ovatkin niitä vaikeimpia tapauksia, niin ehkä sitä itse on vain liian samanlainen yksilö. Kiva, jos luit tänne asti ja loppukaneettina voin sanoa, että kylällä ei väliä, kuha (se kala) asuu Haukivuorella.
- Kristiina Janhunen
