SALAPERÄINEN PAKETTI
Otin kupin kahvia ja katsoin ikkunasta ulos harmaaseen ilmaan. Kello oli melkein kahdeksan aamulla, eivätkä aivoni toimineet vielä niin hyvin, että olisin pystynyt prosessoimaan ulkoa heijastuvan maiseman. Join kulauksen kahvistani, sitten toisen ja kolmannenkin. Lämmin tunne valtasi koko kehoni, ja huomasin alkavani heräillä. Ulkona oleva sää ei kuitenkaan kohottanut mielialaani – missä se kaikkien palvoma aurinko on ja miksi tänäänkin sataa vettä. Eikö nyt kuuluisi olla kevät?
Viimeistelin kahvini, söin jo hieman kylmettyneen puuroni ja siirryin kylpyhuoneeseen laittautumaan. Peiliin katsoessani näin väsyneen hahmon tummine silmänalusineen ja sekaisine hiuksineen; eilen oli mennyt taas myöhään. Silti hymyilin, sillä tiesin ainakin jotain pysyneen samanlaisena. Silmäni tuikkivat hymyillessäni ja tunsin oloni kohentuvan - ehkä tästä tulee vielä hyvä maanantai. Laitoin musiikin soimaan ja uppouduin melodian vietäväksi.
Kun tulin kylpyhuoneesta, ulkona paistoi yllättäen aurinko. Vihdoin, tätä on odotettu! Puin lempivaatteeni eli kauniin sinisen neuleen sekä mustan hameen ylleni, otin trenssitakin ja aurinkolasit ja siirryin kirkkaaseen ulkoilmaan. Kadulla pauhasivat autot ja lukuisat pyöräilijät kiitivät jalkakäytävällä välittämättä vierellä kulkevista kävelijöistä. Suuntasin askeleeni kohti metroasemaa, sillä asuin kaupungin laitamilla, eikä keskustaan asti kannattanut kävellä - ei varsinkaan näillä koroilla.
Laskeutuessani metrotunneliin kuulin musiikkia ja tajusin katusoittajien olevan tänäänkin paikalla. Tällä kertaa muusikko soitti maailmalla tunnettuja hittejä, kuten Coldplayn Viva la Vidaa ja Queenin Bohemian Rhapsodya. Soittaja oli taitava; hän soitti paitsi koskettimia, mutta myös polki jalallaan rumpua. Uppouduin jälleen musiikkiin, kunnes tajusin olevani jo pahasti myöhässä.
Hyppäsin seuraavaan metroon, joka suuntasi kulkunsa kohti Marylebonea ja Mayfairia. Jäin pois Bond Streetillä, josta kävelin kirjakauppaan nimeltä Daunt Books. Paikka oli yksi Lontoon kuvatuimmista kirjakaupoista, jonka vuoksi se olisi tänäänkin tupaten täynnä. Tämän vuoksi se oli täydellinen kohtaamispaikka: kiireinen ja kuitenkin sopivan syrjässä. Ajatellessani tulevaa tapaamistani huomasin olevani jo perillä.
Astuin sisään kirjakauppaan ja huomasin olevani oikeassa: kello ei ollut edes kymmentä ja paikassa kuhisi kuin muurahaispesässä. Siirryin toiseen kerrokseen kohti lastenkirjojen osastoa, kunnes olkapäähäni tartuttiin.
- Siinähän sinä olet! Mikä sinulla oikein kesti?
Vastasin aamuni olleen melko kankea ja lähdin miehen mukaan. Kyseessä oli tummahiuksinen, sinisilmäinen tyyppi, reilun kolmenkymmenen vanha. Mies oli kookas ja vankkarakenteinen, mutta hänen huulensa olivat ohuet ja silmät tuijottivat minua tiiviisti kulmakarvojen alta.
- Luulin jo, ettet tulisikaan! Anne kertoi jo tilanteesi, miten voin olla avuksi?
En ensin saanut sanoja suustani. Asiani ei ollut todellisuudessa mitenkään yksinkertainen, enkä ollut varma, kuinka paljon uskalsin puhua. En kuitenkaan tuntenut miestä ollenkaan – ainoastaan Anne tunsi.
- Tarvitsen rahaa, vastasin lopulta.
- Asia voidaan järjestää. Mutta sillä ehdolla, että teet minulle pienen palveluksen.
- Anne ei puhunut mitään palveluksista, tokaisin pyrkien pitämään ääneni tasaisena.
- Mikään ei ole ilmaista, mies sanoi ja havaitsin pientä happamuutta hänen äänessään, -tarvitsetko sitä rahaa vai et?
Todellisuudessa en tarvinnut rahaa, ainoastaan jutun juurta. Olin ammatiltani tutkiva toimittaja, jonka tehtävänä oli paneutua Lontoon syrjäisempiin piireihin sekä keinoihin ansaita rahaa ihmisiä huijaamalla. Lontoossa oli viime aikoina ilmennyt paljon tapauksia, joissa rahaa tarvitseville yksilöille oli tarjottu lainaa pienellä korolla; todellisuudessa lopullinen korko oli paljon odotettua isompi tai sitten rahoja ei koskaan kuulunutkaan. Rahan lainaamisesta ei ikinä kerrottu missään julkisesti, vaan tapauksista kuuli ainoastaan uhreilta tai itse lainaajilta. Sen vuoksi asianosaiset pääsivät kuin koira veräjästä ja onnistuttuaan huijauksessa he yksinkertaisesti katosivat. Tutkijaparini Anne oli järjestänyt tapaamisen vastapäätäni seisovan miehen kanssa, ja minun tuli raportoida käynnissä olevasta tilanteesta Annelle. En kuitenkaan tiennyt, että tällä kertaa miehen tarjoama korko olisi palveluksen suorittaminen hänelle.
- Mitä haluat minun tekevän?
- Minulla on mukanani nippu papereita sekä paketti. Jos toimitat ne onnistuneesti tähän osoitteeseen, annan sinulle rahasi. Muussa tapauksessa et saa mitään.
Olin hämmästynyt, sillä tehtävä itsessään vaikutti harvinaisen helpolta - ehkä liiankin helpolta.
- Miksi et toimita näitä itse perille? Kysyin uteliaana.
- Paketin ostaja ja minä emme ole puheväleissä. Olisi kiusallista hoitaa asia hänen kanssaan. Sanotaanko vaikka, että hänellä ja minulla on erimielisyyksiä eräistä yksityiskohdista.
En kysellyt enempää, sillä halusin mahdollisimman pian pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta. Otin paketin, paperit sekä osoitelapun ja poistuin kirjakaupasta ennen miestä. Tutkin osoitelappua – paikka sijaitsi Lontoon Cityssä. Päätin ottaa metron Bankiin ja jatkaa siitä eteenpäin kävellen. Samalla ajattelin soittaa Annelle ja raportoida kuulumiseni.
En kuitenkaan ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, ennen kuin minut pysäytettiin. Eräs vanhempi turisti kysyi tietä Madame Tussauds’iin, ja neuvoin häntä rutinoituneesti oikeaan suuntaan. Tämän jälkeen jatkoin matkaani, laskeuduin takaisin metrotunneliin ja nousin maanalaiseen. Seuraavat kaksikymmentä minuuttia istuin paikallani puhuen Annen kanssa puhelimessa. Hän neuvoi minua jatkamaan, mutta käski olemaan varovainen – tarkoituksena oli kuitenkin vain saada selville lainaajien toimintatavat, ei muuta.
Päätin puhelun hetkeä ennen Bankin asemaa. Nousin ylös metrotunnelista ja katsoin uudestaan paketissa olevaa osoitetta – siinä luki Bartholomew Ln, London EC2R 8AH. Osoite kuulosti tutulta, ja hetken aikaan mietittyäni tajusin sen olevan edessäni näkyvä Bank of England Museum. Oloni oli entistä kummallisempi ja samalla mieleni valtasi ahdistus. Jos osoite tosiaan on tämä, kenelle minä paketin oikein vien?
Asia ratkesi kuitenkin pikemmin kuin osasin odottaa; se sama vanhus, jonka olin neuvonut Madame Tussauds’iin, seisoi yllättäen edessäni. En voinut olla peittämättä hämmästystäni.
- Kuka te oikein olette? Kysyin.
- Sillä ei ole väliä, mies vastasi kiireen tunne äänessään, -tule, ennen kuin meidät huomataan.
En voinut muutakaan kuin totella, sillä mitä vaihtoehtoja minulla oli? Seurasin miestä pubiin nimeltä The Monument. Hän tilasi itselleen tumman oluen ja minulle lasin valkoviiniä. Istuimme hetken hiljaisuudessa, mutta pian vanhus kysyi:
- Tiedätkö sinä, mitä tuossa paketissa oikein on?
- En tietenkään, en ole avannut sitä. Minun käskettiin vain toimittaa se Bank of England Museumiin. Tajusin sen vasta äsken ja panikoin, kun en tiennyt kenelle paketti piti oikein antaa
- Et ehkä tajua, mutta olet astumassa isompaan vaaraan kuin tiedätkään. Tuossa paketissa on nimittäin oopiumia ja heroiinia, suoraan Laosista.
Suuni loksahti auki. Olin järkyttynyt, ja mitä ilmeisemmin astunut suoraan kansainvälisen huumekaupan piiriin! Juttu oli isompi, mitä osasinkaan arvata. Mutta miksi juuri minä sain paketin ja miksi se ylipäätään piti viedä Bank of England Museumiin? Ja kuka tämä mies oikein oli? En ehtinyt kysyä yhtäkään näistä kysymyksistä, sillä näimme mustan auton ajavan pubin eteen.
- Nyt täytyy mennä, mies huudahti, - tule, äkkiä!
Vanhus tuntui tietävän pubin omistajan, sillä hän johdatti meidän takahuoneen kautta rakennuksen toiselle puolelle. Kiirehdimme päämääränämme Canon Streetin metroasema, mutta emme päässeet sinne asti – jokin kolahti takaraivooni ja näin hetken aikaa pelkkää mustaa. Sitten pyörryin. Kun heräsin, olin autossa matkalla tuntemattomaan päämäärään. Seurassani ollutta miestä ei näkynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti