NOVELLI

 

JOULU MAALLA

 

 

–      Käänny tuosta oikealle.

Oli ensimmäinen joulu, kun vein uuden poikaystäväni vanhempieni luokse. Oikeastaan oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun toin hänet kotiin vierailulle. Tiesin jo etukäteen, että nuoremmat sisarukseni tulisivat olemaan innoissaan, samoin äitini. Isäni reaktiota sen sijaan jännitin – hänen mielestään kukaan poikaystävistäni ei ollut vielä ollut tarpeeksi hyvä minulle.

–      Tuon puisen karhuveistoksen jälkeen vai? Aleksi vastasi.

–      Jep, juuri sen.

Olimme lähteneet ajamaan kaupungista aikaisin aamulla, sillä matkantekoon menisi joka tapauksessa useampi tunti. Lisäksi Suomen vaihteleva sää tuottaa aina vaikeuksia ajajalleen, varsinkin talvella. Reilun kolmen tunnin ja usean läheltä piti -tilanteen jälkeen (kiitos jäisten pikkuteiden ja hirvien), saavuimme vihdoin vanhempieni pihaan Metsämaalle. Taivas oli jo ehtinyt hämärtyä; pihalla ja ikkunoissa palavat jouluvalot loistivat kauniina tummaa taustaansa vasten. Talo oli puinen ja kaksikerroksinen, kesällä uudelleen maalattu, ja vaaleansininen väri korostui kylmänä pakkaspäivänä.

–      Anna on täällä, Anna on täällä! kuului ulko-ovelta.

–      Emma! Tule tänne, senkin riiviö! hihkaisin takaisin.

Emma juoksi luokseni ja melkein hyppäsi syliini. Hän oli kymmenen vanha, minä taas 25-vuotias. Aleksi oli minua reilun vuoden vanhempi; tapasimme yliopistossa pari kuukautta sitten, ja juttumme kehittyi nopeasti vakavaksi. Pian jo huomasin ehdottavani Aleksille, jos hän tulisi meille viettämään joulua tänä vuonna.

–      Pidän hänestä jo paljon enemmän kuin edellisestä, Emma sanoi. – Roope oli inhottava pölkkypää.

–      Emma, ei nyt! kuiskasin.

–      Tämä on arvatenkin iso kohteliaisuus! Aleksi vastasi.

–      Äh, ole hiljaa.

Otimme lahjat sekä matkatavarat auton takakontista ja marssimme sisälle. Astuttuamme eteiseen vastaan tuulahti miellyttävä glögin ja pipareiden tuoksu. Äitini tuli keittiöstä ja puristi Aleksin kättä.

–      Ihanaa tavata vihdoin! Anna on puhunut sinusta paljon, ilmeisesti opiskelet asianajajaksi?

–      Pitää paikkansa, Aleksi vastasi. – Se on ollut haaveammattini jo jonkin aikaa. Opiskelemaan pääsyssä vain kesti useampi vuosi.

–      Nykyään on entistä vaikeampaa päästä opiskelemaan! äitini sanoi. – Niin paljon vaaditaan nuorilta ihmisiltä. Mutta tulkaahan glögille ja pipareille keittiöön.

Keittiössä istui toinen sisaruksistani syöden piparitaikinaa, 15-vuotias pikkuveljeni Eero. Hän hymyili minulle säteilevää hymyään ja tuli myös paiskaamaan poikaystäväni kättä. Pörrötin hänen pellavaista tukkaansa.

–      Pelaatko jääkiekkoa? Eero kysyi Aleksilta hetken aikaa juteltuaan.

–      Silloin tällöin, Aleksi sanoi. – En ole mitenkään erityisen hyvä kiekkoilija, mutta luistella kyllä osaan.

–      Mennään pelaamaan joku päivä porukalla! Anna on yliveto pelaaja, Eero sanoi.

–      Jääkiekkomimmi vai? Aleksi naurahti ja katsoi minua hymyillen.

–      Odotahan kunhan päästään jäälle, hymysi hyytyy vielä! vastasin naurahtaen.

Pian keittiöön asteli isäni äiti, 80-vuotias Tyyne-mummi. Mummilla oli tapana viettää jokainen jouluaatto meillä, eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus.

–      Siinähän se meidän Anna on! mummi vastasi ja antoi minulle suukon poskelle. Sitten hän siirtyi tarkkailemaan Aleksia.

–      Komean pojan olet valinnut, hän sanoi. – Muistuttaa hieman isääsi nuorempana, samanlaiset silmät ja hiukset.

–      Älä viitsi, mummi! sanoin, mutta hän vain vinkkasi ilkikurisesti silmää.

Glögin ja pipareiden sekä kuulumisten vaihdon jälkeen asetimme matkatavaramme vanhaan huoneeseeni. Siinä huoneessa oli aika pysähtynyt: sängyllä oli edelleen vuosia vanhat pehmoleluni, seiniä koristivat Apulannan ja Happoradion julisteet, eikä kukaan ollut heittänyt kirjahyllyni kirjoja pois. Pystyin edelleen erottamaan hyllystä Pikku prinssin sekä rakkaat Harry Potterini. Täytyykin ottaa ne mukaan joulun jälkeen, ajattelin.

***

Iltapäivä kääntyi nopeasti illaksi, ja keittiössä aloitetut jouluvalmistelut olivat hyvällä mallilla. Ei aikaakaan, kun isäni saapui töistä – hän oli työskennellyt aattopäivänä niin kauan kuin muistin. Mukanaan hän toi tapansa mukaan metsästä kaatamansa joulukuusen. Olin kauhusta kankeana: hän ei varmaan taaskaan hyväksyisi…

–      Hei isä! hihkaisin mahdollisimman hilpeästi.

–      Mitä pikku tyttöni! hän vastasi hymyillen. Hienoa, hän on hyvällä tuulella…

–      Isä hei, tässä on poikaystäväni Aleksi.

Isäni katsoi Aleksia kulmat kurtussa, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Lopulta hän näytti kuitenkin hyväksyneen poikaystäväni ainakin ulkoisen olemuksen perusteella, kätteli häntä, ja pyysi mukaansa laittamaan kuusen paikoilleen olohuoneeseen.

–      Vai että sinä ja Anna… isä aloitti heidän asetellessaan kuusta paikoilleen. – Kauankos olitte olleetkaan yhdessä, pari kuukautta?

–      Joo suurin piirtein. Tapasimme yliopistolla samalla kurssilla.

–      Aivan. Se ei olekaan vielä kovin pitkä aika. Osaatkos lämmittää puusaunan? Jos tekisimme sen seuraavaksi, niin olisi ruuan jälkeen sitten lämmin.

Aleksi nyökkäsi ja isä johdatti hänet ulos hakemaan varastosta halkoja. Aleksi otti syliinsä reilun pinollisen, samoin isä. Takaisin sisälle tullessaan isäni tokaisi:

–      Minun on pakko olla rehellinen tässä tilanteessa. Annan entiset poikaystävät ovat olleet melkoisia persoonia, korkeintaan puolisen vuotta maisemissa ja sitten lähteneet, jättäen Annan murtuneeksi. En suoraan sanottuna kestä katsoa sitä. Haluan vain tyttärelleni parasta kuten kuka tahansa lastansa rakastava isä, joten toivon, että olet poikkeus edellisiin. Anna on aina ollut hiukan poikatyttö, jonka vuoksi rauhallinen mies voisi tasoittaa hänen temperamenttiaan.

–      Voin vakuuttaa, ettei minulla ole minkäänlaista aikomusta lähteä Annan elämästä, Aleksi sanoi.

–      Toivotaan niin.

***

Kun sauna oli lämmitetty, isä vaihtoi yllensä kauluspaidan ja tuli keittiöön. Kissamme Matti oli jo keksinyt hypätä keittiön tasolle haistaessaan savustetun lohen.

–      Kissa pois pöydältä! isäni huudahti, mutta otti Matin lempeästi syliinsä ja asetti 13-vuotiaan kissaherran sohvalle istumaan. Hetken päästä huomasin, kuinka hän vei Matille salaa lohta.

–      Serkkunne tulevat pian joulunviettoon, voidaan sitten aloittaa ilta glögillä, äitini sanoi. Onkos kuusi jo koristeltu? Eikö? Menkäähän lapset ja Anna ja Aleksi tekemään se, vielä ehtii hyvin!

Kuusen vieressä odotti iso laatikollinen joulukoristeita. Minä nappasin suosikkikoristeeni, itse tekemäni enkelin, ja asetin sen ensimmäisenä kuuseen. Emma ja Eero leikkivät tapansa mukaan hopeanauhalla ja heittelivät sitä kuuseen.

–      Varovasti nyt, se menee vielä rikki!

–      Hei Anna muuten, Aleksi sanoi. Isäsi jutteli hieman kanssani.

–      Voi ei, mitä nyt?

–      Ei mitään vakavaa! Hän vain mainitsi, etteivät edelliset poikaystäväsi ole olleet kovin… miellyttäviä.

–      Mitä isä mistään tietää?

–      Hän sanoi, että he ovat vain häipyneet elämästäsi ja isäsi toivoo, etten ole samanlainen.

–      Oletko sinä? kysyin. Sen oli tarkoitus olla vitsi, mutta Aleksi ei ottanut sitä niin.

–      Oletko tosissasi!? Luuletko että olisin muuten tullut tänne viettämään joulua kanssasi?

–      Okei, okei, ei ollut tarkoitus loukata! Tuntuu vain, että isäni pelästyttää kaikki poikaystävät pois käytöksellään…

–      Hän vain haluaa sinun parastasi, Aleksi sanoi.

–      Niin kai, vastasin tuohtuneesti.

Kuulimme auton kaartavan pihaan. Serkkumme olivat saapuneet.

–      Tulkaahan keittiöön kaikki! äitini huusi. – Saatte glögiä, aikuisille on tarjolla myös terästettyä.

Äidilläni oli tapana toivottaa kaikki tervetulleeksi joulun viettoon glögilasin äärellä ennen kuin aloittaisimme jouluruokailun. Setäni ja hänen vaimonsa sekä serkkuni Teemu ja Timo, seisoivat keittiössä. Tervehdin kaikkia iloisesti ja esittelin Aleksin. Pian Aleksi jo jutteli serkusten kanssa, ja he näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Kun glögi oli nautittu, siirryimme ruokapöydän ääreen seisomaan. Perheessämme oli tapana lukea ennen ruokailua jouluevankeliumi ja laulaa sen jälkeen Enkeli taivaan. Isäni ehdotti, että Aleksi voisi lukea evankeliumin tänä vuonna.

–      Älä nyt isä, ei Aleksi kuitenkaan halua…

–      Ei ei, kyllä minä voin lukea sen! Aleksi sanoi.

Aleksi luki evankeliumin levollisesti, selkeällä äänellä, saaden äitini melkein kyyneliin. Kun evankeliumi oli luettu, aloitti setäni vaimo Enkeli taivaan ‑virren ja me muut lauloimme perässä. Sen jälkeen oli vihdoin aika syödä.

–      Viiniä? äitini tuli kysymään minulta ja Aleksilta.

***

Ruokailun jälkeen pidimme hieman taukoa ennen jälkiruokaa. Tyyne-mummi oli taas leiponut taivaallista lakka-kinuskijäädykettään, josta leikkasin ison palasen itselleni ja Aleksille. Sitten istuimme tapamme mukaan olohuoneeseen juttelemaan, kunnes serkkujeni oli aika lähteä kotiin avaamaan lahjat. Me teimme samoin – oli ihanaa kuunnella lahjapapereiden rapinaa ja hengittää havujen tuoksua.

–      Katsokaa, sain lahjaksi askartelutarvikkeet! Emma huudahti.

Sitten olikin jo aika mennä joulusaunaan. Jätin itse saunan väliin, koska olin liian väsynyt, mutta isäni halusi mennä ensimmäisenä ja pyysi Aleksia mukaansa.

–      Ei sitten mitään kuulustelua, joohan isä? sanoin.

–      Ei tietenkään, isäni vastasi. En tiedä uskoinko häntä vai en.

Aleksin ja isän mentyä saunaan Tyyne-mummi tuli luokseni.

–      Isäsi pitää Aleksista kovasti, mummi sanoi.

–      Oletko aivan varma?

–      Täysin varma. Tarkkailin isääsi illan aikana, ja hän vaikutti oikein iloiselta. Vaikkei sitä ulospäin näytäkään.

Saunassa ollessaan isä ja Aleksi juttelivat niitä näitä ja jopa heittivät vitsiäkin väliin. Lopulta isä sanoi:

–      Tiedätkö mitä? Tämän päivän perusteella olen huomannut, että muistutat melko paljon minua ollessani nuorempi. Etkä vain ulkonäkösi takia! Vaikka tämä saattaakin kuulostaa äskeisen jälkeen hieman itsekkäältä, niin minusta tuntuu, että olet oikein hyvä mies Annalle rauhallisuutesi ja tasapainoisuutesi vuoksi. Olet kaiken lisäksi erittäin mukavakin.

–      Kiitos, Aleksi vastasi hieman hämmentyneenä, mutta iloisena.

–      Toivottavasti osaat kuitenkin pitää myös hauskaa. Oletko juossut ennen saunasta suoraan lumihankeen?

–      En ikinä, Aleksi sanoi.

–      Etkö? No nyt on korkea aika! Ota tämä vaikka sellaisena tervetulotoivotuksena meidän perheeseemme. Tulehan! Se on nopeasti ohi, usko pois!

Isä ja Aleksi juoksivat ulos, mutta Aleksi ei päässyt kuistia pidemmälle. Silloin isäni astui hänen viereensä ja tuuppasi hänet suoraan lumihankeen.

–      Ei saatana miten kylmää! Aleksi kirosi.

–      Noh noh, luntahan se vain on, isä sanoi nauraen. Tule, mennään takaisin saunaan! Ensi kerralla sujuu jo paremmin.   

   

      Teksti: Henna Ehrukainen