Astun haparoiden ulos tunkkaisesta kerrostalon rappukäytävästä kirkkaaseen auringonvaloon. Päässäni jyskyttävät eilisen tuplana nautitut jallukolat, ja räpylässä painaa meikäläisen omaisuus eli matkalaukkuun sullotut vinyylit sekä muutama pari vaatteita. Mitäpä muuta mies voisi naisen heittäessä pihalle tehdä kuin ryypätä, tuumin siristellessä silmiäni ja kaivaessani aurinkolaseja taskusta... jotka hetkeä myöhemmin totean hajonneiksi. Kiroilen ääneen. Eilinen vaati näköjään menetetyn muistin ja huvenneiden käteisvarojen lisäksi myös materiaalisen veronsa. Arvokkuuden arvelin menettäneeni lopullisesti jo nuoruusvuosien toilailuissa. En ollut täysin varma sijainnistani, sillä yölliset jatkot olivat vieneet minut täysin tuntemattomaan kaupunginosaan. Tukiaisen vanhempaa sisarusta aamuauringon anteeksiantamattomassa valossa muistuttava emäntäni oli tosin yllättänyt itsenikin sen verran, että päätin nostaa kytkintä ennen kuorsaavan syöjättären heräämistä.
"Perkeleen Tampere", suustani pääsi pohtiessani mahdollisia luottoa antavia taksikuskeja, edelleen tietämättömänä sijainnistani. Olin päätynyt kyseiseen pitäjään, isäukon punikkikaupungiksi nimittämään mestaan entisen naiseni töiden vuoksi, eihän minua kotona pohjoisessa pidätellyt kuin baarien maksamattomat piikit ja osa‐aikatyö lehdenjakajana. Toisin sanottuna olin vapaa kuin taivaan lintu, runoilin mielessäni samalla kuin silmäilin ympärilleni etsien mahdollisia maamerkkejä. Viimeistään nyt kun toimistotyöntekijänä työskentelevä naiseni oli päättänyt, että elätys saa riittää ja heittänyt meikämandoliinin pihalle, oli aika vaihtaa maisemaa. Ympärilleni levittäytyi harmaita kerrostaloja kuin arkkitehti olisi viimeisillä voimillaan oksentanut kaiken vitutuksensa tämän lähiön värimaailman suunnitteluun. Tuhahdin ja kaivoin samalla marlboroja esille. Samaan aikaan kiiltäviä rattaita työntävä ja Stokkan Herkun kasseja kantava nuori äiti katsoi minua paheksuen ja jatkoi kiireesti matkaansa kohti ilmeisesti varakkaammalle väelle suunnattuja asuinseutuja. Tuumin hetken törkeyksien peräänhuutamista, olihan emäntä Kokoomusnuori‐habituksestaan huolimatta suhteellisen kuuma. Maltoin kuitenkin mieleni, "olinhan aina selvinpäin niin paljon maltillisempi", kertailin naiseni lukion psykologian pakollisen kurssin oikeuttamaa luonneanalyysiä. Katsahdin uudestaan ympärilleni ja kuulin etäisesti tutunoloista mölyämistä. Paikallinen juopporemmihän täällä mahtaa kokoustaa, tuumin ja lähdin tallustamaan vienoista ylämäkeä ääntä kohti. Hetken tarvottuani kulman takaa näkyikin tutunnäköinen Hannibal‐kyltti terasseineen, ja totesin mielessäni olevan siis Armonkalliolla, keskustasta muutamaa kilometriä länteen, tai itään tai no saatana vaikka koilliseen olevassa kaupunginosassa. Alueen paikallisen juottolan virkaa toimittikin edessäni siintävä baari, jossa olin itsekin erehtynyt kumoamaan muutaman olusen ja kisuttelemaan läheisen ammattikoulun päiväbisselle erehtyneitä tipusia. Muutama puistokemisti näytti eksyneen jo aamuauringon lämmittämälle terassille. Harkitsin hetken samaa, kunnes tajusin juna‐aseman olevan vain muutaman kilometrin päässä. Helvettiin tästä kaupungista on päästävä, ajattelin painaessani pää alhaalla ohi ja kuullessani maitojunan kutsun. No maitojunissakin on ravintolavaunu, hörähdin itsekseni ja lähdin päättäväisesti tarpomaan kohti keskustaa.
Muutamaa hikistä kymmenminuuttista myöhemmin saavuin juna‐asemalle, ja totesin täältä helvettiin lähtevien junien lähtevän aikaisintaan puolentoista tunnin päästä. Kiroilin jälleen ääneen huonoa tuuriani ja päätin painua läheiseen Alepubiin yhdistetylle päivä‐ ja junanodottelu‐bisselle. Totesin idean mielessäni erinomaiseksi ja nappasin matkalaukun toiseen ja junalipun toiseen käteen, ja tarvoin vilkkaan Hämeenkadun yli kapakkaan. Kaksi sekuntia harkitsin appelsiinimehun tilaamista, mutta sain kuin sainkin tilattua oluen virnistelevältä baarimikolta. Menin tavoistani poiketen yksin istumaan, kauas muista hyvän päivän juopoista. Baari oli kaltaisieni elämäntaparetkujen kantapaikka näin aamutuimaan, ja jouduinkin tovin etsimään istumapaikkaa hämyisestä juottolasta. Tällä hetkellä muiden elämäänsä itkevien tai huvikseen karaokea tiistaiaamupäivänä laulavien seura ei kiinnostanut. Baddingin Paratiisi ei ollut ikinä kuulostanut noin riipivältä, ajattelin karaoken jumputusta kuunnellessani. Edes tuttu baarimikko ei saanut minua hyvälle tuulelle, vaan tyydyin tuijottelemaan ikkunasta ulos ja särpimään keskioluttani. Hetken muisteltuani nuoruusvuosinani oppimieni partiolaissolmujen mahdollista sovelluttavuutta hirttosilmukan tekoon, minut keskeytti sisäinen ääni unohtaa tästä vuosisadan krapulasta seuranneet aatokset ja kiskaista olut naamaani. Pian kuitenkin vaivuin taas ajatuksiini, kovin synkkiin sellaisiin. Solmuihin kohdistuvan pohdintani keskeytti kuitenkin takaani kuuluva hunajainen naisen ääni, joka kysyi:
"Saaks tähän istuu?" Käännyin hitaasti baarijakkarallani, kuin unessa. Edessäni seisoi teini‐ikäinen seireeni, nätti kuin mikä, ja kasvot, joskin tosin kovin voimakkaasti ehostetut sellaiset, olivat kuin enkelillä. Tuollaisia naisia ei joka päivä meikäläisen baarikierroksilla näy, korkeintaan bussikatoksien alusvaatemainoksissa näkee tuon tasoisia lyylejä. En saata luetella näitä lukuisia seksuaalisviritteisiä ajatuksia, joita tuon naisen näkeminen tässä ukonrähjässä herätti. Nainen kröhäytti kurkkuaan ja katsoi minua kysyvästi. Yskähdin nolona ja nyökkäsin viereisen tuolin suuntaan. Nainen istuutui ja kaivoi välittömästi puhelimen esiin, hörppäsi välillä oluestaan ja jatkoi naputtelua. Mietin kuumeisesti hyviä keskustelunaiheita ja hörppäsin oman olueni loppuun. Suuta edelleen kuivasi, ja tunsin pienen lämmön leviävän kaikkialle krapulaisiin ruumiinosiini. Jätin suosiolla kliseisen avauksen mahdollisen huonon isäsuhteen vaikutuksesta neidin miesmakuun tiedustelematta ja sen sijaan kysyin, haluaisiko nainen minun tarjoavan hänelle oluen. Hämmästyksekseni hän suostui ja lähdin voitonriemuisena tiskille tilaten kaksi keppanaa. Ikkunapöytään palatessani nainen oli kadonnut. Kiroilin mielessäni, istuin narahtavalle baarijakkaralle ja laskin oluet pöydälle. Nainen oli suostunut vain, jotta pääsisi meikäläisestä eroon, summasin tapahtumia mielessäni. Kiroilin uudelleen, tällä kertaa ääneen. Hetken sanailtuani satuin katsastamaan maahan, jossa näin sinertävän kortin. Nostin sen ylös ja siristelin silmiäni hämyisessä baarissa. Sehän oli paikallisen yliopiston opiskelijakortti, josta tunnistin äsköisen seireenin kuvan. Jaahas, Camilla Gunell ja fysikaalisten tieteiden laitos. Tyttö oli ilmiselvästi nuoresta iästään ja muuten perinteiseen teinityttöön viittaavasta ulkonäöstään huolimatta ilmeisesti lukunaisia. Maistelin hetken aikaa jumalattaren nimeä suussani. Minut keskeytti mietteistäni jälleen naisen ääni – jumalatar oli palannut kuolevaisten keskuuteen tähän tamperelaiseen kapakkaan ja vaati kädessäni olevaa korttia takaisin. Hymähdin ja leyhyttelin korttia kädessäni. "Vai että fysikaalisten tieteiden laitos", lausahdin, "mitähän neiti mahtaa opiskella?" Seireeni katsoi minua pistävästi ja nappasi kortin kädestäni. "Ydinfysiikkaa", tyttö sihautti vaaleanpunaiseksi maalattujen huultensa välistä ja käännähti kohti ulko‐ovea ripein askelin. Ennen kuin huomasinkaan, oli nainen jo ulkona, ja jäin katsomaan ikkunasta Hämeenkadulle avautuvaa näkymää ja tytön väkimassaan häviävää profiilia. Sydämeni oli vienyt ydinfyysikko, naurahdin itsekseni ja kurkotin nappaamaan itselleni tytön jälkeensä jättämän, huulipunan koristaman olutlasin.
"Perkeleen Tampere", suustani pääsi pohtiessani mahdollisia luottoa antavia taksikuskeja, edelleen tietämättömänä sijainnistani. Olin päätynyt kyseiseen pitäjään, isäukon punikkikaupungiksi nimittämään mestaan entisen naiseni töiden vuoksi, eihän minua kotona pohjoisessa pidätellyt kuin baarien maksamattomat piikit ja osa‐aikatyö lehdenjakajana. Toisin sanottuna olin vapaa kuin taivaan lintu, runoilin mielessäni samalla kuin silmäilin ympärilleni etsien mahdollisia maamerkkejä. Viimeistään nyt kun toimistotyöntekijänä työskentelevä naiseni oli päättänyt, että elätys saa riittää ja heittänyt meikämandoliinin pihalle, oli aika vaihtaa maisemaa. Ympärilleni levittäytyi harmaita kerrostaloja kuin arkkitehti olisi viimeisillä voimillaan oksentanut kaiken vitutuksensa tämän lähiön värimaailman suunnitteluun. Tuhahdin ja kaivoin samalla marlboroja esille. Samaan aikaan kiiltäviä rattaita työntävä ja Stokkan Herkun kasseja kantava nuori äiti katsoi minua paheksuen ja jatkoi kiireesti matkaansa kohti ilmeisesti varakkaammalle väelle suunnattuja asuinseutuja. Tuumin hetken törkeyksien peräänhuutamista, olihan emäntä Kokoomusnuori‐habituksestaan huolimatta suhteellisen kuuma. Maltoin kuitenkin mieleni, "olinhan aina selvinpäin niin paljon maltillisempi", kertailin naiseni lukion psykologian pakollisen kurssin oikeuttamaa luonneanalyysiä. Katsahdin uudestaan ympärilleni ja kuulin etäisesti tutunoloista mölyämistä. Paikallinen juopporemmihän täällä mahtaa kokoustaa, tuumin ja lähdin tallustamaan vienoista ylämäkeä ääntä kohti. Hetken tarvottuani kulman takaa näkyikin tutunnäköinen Hannibal‐kyltti terasseineen, ja totesin mielessäni olevan siis Armonkalliolla, keskustasta muutamaa kilometriä länteen, tai itään tai no saatana vaikka koilliseen olevassa kaupunginosassa. Alueen paikallisen juottolan virkaa toimittikin edessäni siintävä baari, jossa olin itsekin erehtynyt kumoamaan muutaman olusen ja kisuttelemaan läheisen ammattikoulun päiväbisselle erehtyneitä tipusia. Muutama puistokemisti näytti eksyneen jo aamuauringon lämmittämälle terassille. Harkitsin hetken samaa, kunnes tajusin juna‐aseman olevan vain muutaman kilometrin päässä. Helvettiin tästä kaupungista on päästävä, ajattelin painaessani pää alhaalla ohi ja kuullessani maitojunan kutsun. No maitojunissakin on ravintolavaunu, hörähdin itsekseni ja lähdin päättäväisesti tarpomaan kohti keskustaa.
Muutamaa hikistä kymmenminuuttista myöhemmin saavuin juna‐asemalle, ja totesin täältä helvettiin lähtevien junien lähtevän aikaisintaan puolentoista tunnin päästä. Kiroilin jälleen ääneen huonoa tuuriani ja päätin painua läheiseen Alepubiin yhdistetylle päivä‐ ja junanodottelu‐bisselle. Totesin idean mielessäni erinomaiseksi ja nappasin matkalaukun toiseen ja junalipun toiseen käteen, ja tarvoin vilkkaan Hämeenkadun yli kapakkaan. Kaksi sekuntia harkitsin appelsiinimehun tilaamista, mutta sain kuin sainkin tilattua oluen virnistelevältä baarimikolta. Menin tavoistani poiketen yksin istumaan, kauas muista hyvän päivän juopoista. Baari oli kaltaisieni elämäntaparetkujen kantapaikka näin aamutuimaan, ja jouduinkin tovin etsimään istumapaikkaa hämyisestä juottolasta. Tällä hetkellä muiden elämäänsä itkevien tai huvikseen karaokea tiistaiaamupäivänä laulavien seura ei kiinnostanut. Baddingin Paratiisi ei ollut ikinä kuulostanut noin riipivältä, ajattelin karaoken jumputusta kuunnellessani. Edes tuttu baarimikko ei saanut minua hyvälle tuulelle, vaan tyydyin tuijottelemaan ikkunasta ulos ja särpimään keskioluttani. Hetken muisteltuani nuoruusvuosinani oppimieni partiolaissolmujen mahdollista sovelluttavuutta hirttosilmukan tekoon, minut keskeytti sisäinen ääni unohtaa tästä vuosisadan krapulasta seuranneet aatokset ja kiskaista olut naamaani. Pian kuitenkin vaivuin taas ajatuksiini, kovin synkkiin sellaisiin. Solmuihin kohdistuvan pohdintani keskeytti kuitenkin takaani kuuluva hunajainen naisen ääni, joka kysyi:
"Saaks tähän istuu?" Käännyin hitaasti baarijakkarallani, kuin unessa. Edessäni seisoi teini‐ikäinen seireeni, nätti kuin mikä, ja kasvot, joskin tosin kovin voimakkaasti ehostetut sellaiset, olivat kuin enkelillä. Tuollaisia naisia ei joka päivä meikäläisen baarikierroksilla näy, korkeintaan bussikatoksien alusvaatemainoksissa näkee tuon tasoisia lyylejä. En saata luetella näitä lukuisia seksuaalisviritteisiä ajatuksia, joita tuon naisen näkeminen tässä ukonrähjässä herätti. Nainen kröhäytti kurkkuaan ja katsoi minua kysyvästi. Yskähdin nolona ja nyökkäsin viereisen tuolin suuntaan. Nainen istuutui ja kaivoi välittömästi puhelimen esiin, hörppäsi välillä oluestaan ja jatkoi naputtelua. Mietin kuumeisesti hyviä keskustelunaiheita ja hörppäsin oman olueni loppuun. Suuta edelleen kuivasi, ja tunsin pienen lämmön leviävän kaikkialle krapulaisiin ruumiinosiini. Jätin suosiolla kliseisen avauksen mahdollisen huonon isäsuhteen vaikutuksesta neidin miesmakuun tiedustelematta ja sen sijaan kysyin, haluaisiko nainen minun tarjoavan hänelle oluen. Hämmästyksekseni hän suostui ja lähdin voitonriemuisena tiskille tilaten kaksi keppanaa. Ikkunapöytään palatessani nainen oli kadonnut. Kiroilin mielessäni, istuin narahtavalle baarijakkaralle ja laskin oluet pöydälle. Nainen oli suostunut vain, jotta pääsisi meikäläisestä eroon, summasin tapahtumia mielessäni. Kiroilin uudelleen, tällä kertaa ääneen. Hetken sanailtuani satuin katsastamaan maahan, jossa näin sinertävän kortin. Nostin sen ylös ja siristelin silmiäni hämyisessä baarissa. Sehän oli paikallisen yliopiston opiskelijakortti, josta tunnistin äsköisen seireenin kuvan. Jaahas, Camilla Gunell ja fysikaalisten tieteiden laitos. Tyttö oli ilmiselvästi nuoresta iästään ja muuten perinteiseen teinityttöön viittaavasta ulkonäöstään huolimatta ilmeisesti lukunaisia. Maistelin hetken aikaa jumalattaren nimeä suussani. Minut keskeytti mietteistäni jälleen naisen ääni – jumalatar oli palannut kuolevaisten keskuuteen tähän tamperelaiseen kapakkaan ja vaati kädessäni olevaa korttia takaisin. Hymähdin ja leyhyttelin korttia kädessäni. "Vai että fysikaalisten tieteiden laitos", lausahdin, "mitähän neiti mahtaa opiskella?" Seireeni katsoi minua pistävästi ja nappasi kortin kädestäni. "Ydinfysiikkaa", tyttö sihautti vaaleanpunaiseksi maalattujen huultensa välistä ja käännähti kohti ulko‐ovea ripein askelin. Ennen kuin huomasinkaan, oli nainen jo ulkona, ja jäin katsomaan ikkunasta Hämeenkadulle avautuvaa näkymää ja tytön väkimassaan häviävää profiilia. Sydämeni oli vienyt ydinfyysikko, naurahdin itsekseni ja kurkotin nappaamaan itselleni tytön jälkeensä jättämän, huulipunan koristaman olutlasin.
MINNA NOUSIAINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti