Marraskuun loppupuolella sain lennokkaan idean kirjoittaa tänä vuonna ilmestyneistä teoksista vanhan kunnon kirjavinkkauksen. En väitä, että klassikoissa olisi jotain vikaa – kyllähän niitä tulee luettua, tai ainakin pitäisi tulla, mutta suuruudenhullusti ajattelin tarjoavani täkyläisille jotain koukuttavan ajankohtaista. Luulin lukeneeni tarpeeksi monta tänä vuonna ilmestynyttä teosta kaavaillessani tätä kirjoitusta. Paljastettakoon, ettei kaikki mennyt ihan putkeen. Joko lukemani teokset olivat vuoden tai kaksi vanhoja (uusia silti) tai sitten moni vuoden 2019 kirja oli minulla edelleen vasta varauksessa (tai pahimmassa tapauksessa vain lukulistalla). Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta.
Kuitenkin eräs romaani tältä vuodelta on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Teos on argentiinalaisen kirjailija Agustina Bazterrican Rotukarja-niminen romaani, jota markkinoidaan raflaavin sanoin: ”Armoton dystopia yhteiskunnasta, jossa ihmiset syövät toisiaan.” Einari Aaltosen hienosti suomentama teos kertoo äkillisen ja fataalin viruksen iskeytymisestä eläinkuntaan, minkä seurauksena kaikki eläimet on hävitettävä. Ihmisten lihanhimo ei kuitenkaan katoa minnekään, joten hallitus laillistaakin dramaattisesti ihmisten syönnin. ”Ihmiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.”
Romaanin päähenkilö Marcos Tejo, lihajalostamon päällikkö, on hiljainen mies. Hän hoitaa työnsä ihmislihan tuottamisen, teurastamisen ja prosessoinnin parissa tottunein ottein. Asiat muuttuvat, kun Tejo saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Hän pitää siitä tavallista parempaa, jopa inhimillistä, huolta. Taustalla Tejoa painaa menetetyn lapsen ja dementoituneen isän aiheuttama suru, minkä vuoksi hän viettää lähes mielellään aikaa naisen kanssa – kuin lamaantuisi aloilleen. Laadukas liha on kuitenkin kortilla, joten nainen on tarkoitettu ennen kaikkea teuraaksi, mutta Tejo ei tällä kertaa kykene teurastamiseen. Rotukarjan hyödyntämättä jättäminen ja eritoten rotukarjaan sekaantuminen ovat kuolemalla rangaistavia tekoja, jotka kummittelevat hänen päässään. Alkaa painostava salailu, joka ei päästä lukijaa helpolla.
Dystopia ihmisten syömisestä saa kavahtamaan mutta ajattelemaan. Jotkut kohtaukset voivat olla herkälle lukijalle liikaa, ja väitänkin, ettei romaanin jälkeen heti halua syödä mitään lihaisaa. Mistään kasvissyönnin peräänkuuluttamisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan syvemmin Rotukarja puhuu ihmisten julmuudesta. Jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut suositella jotain kevyempää, olihan Itäkynän viimeisin kirjavinkki Varistyttö-trilogiasta. Joululoma on kuitenkin hyvä syy olla tekemättä mitään, joten tämänkin voi halutessaan ohittaa – mutta suosittelen silti tarttumaan!
Teksti: Karoliina Kapanen
